Lokakuun 7. päivänä alkanut tragedia on jälleen nostanut Palestiinan kysymyksen kansainvälisen politiikan keskiöön. Yhdysvallat liittolaisineen oli laskelmoinut, että edistämällä arabimaiden – ennen kaikkea Saudi-Arabian – ja Israelin suhteiden normalisointia, Palestiinan ongelma saataisiin vähitellen unohtumaan.
Kaikki joutuvat nyt tunnustamaan, että aseiden jossain vaiheessa vaietessa, on pakko ryhtyä miettimään, miten vuosikymmeniä jatkuneesta koston, väkivallan ja sodan tuhoisasta spiraalista päästään irti.
Ennen Hamasin hyökkäystä Israel oli pahasti jakautunut yhteiskunta. Keskeinen syypää sisäiseen hajaannukseen on maan pitkäaikaisin pääministeri Benjamin Netanjahu, jolla on meneillään kuudes hallituskausi, ja joka vallassa pysymällä on saanut vältettyä korruptiosyytteistä oikeuteen joutumisen. Hänen hallituskumppaneikseen suostuivat ainoastaan äärinationalistiset, avoimesti rasistiset ja fasistiset poliitikot, jotka ovat avoimesti puhuneet ”Palestiinan ongelman” ratkaisemisesta karkottamalla palestiinalaiset naapurimaihin.
Israelin ”tuhoamisen alkulaukaus ammuttiin seitsemän vuotta sitten, kun Netanjahua epäiltiin rikoksesta ja hän päätti kostaa oikeusjärjestykselle tuhoamalla sen perusteet. Tämä jatkui nykyisen hallituksen perustamisella, joka toimii kuin rikollisjengi.” Näin analysoi Israelin tilannetta Haaretz-lehdessä kirjoittava Gidi Weitz (3.11.23). Hänen mukaansa hallituskoalition 64 kansanedustajalla on yhteisenä päämääränä keskittää kaikki valta maan hallituksen käsiin ja heikentää virkakoneistoa ja oikeuslaitosta.
Seuraukset ovat Weitzin mukaan nähtävillä kaikkialla yhteiskunnassa: julkisia varoja rosvotaan poliittisiin päämääriin, vapaata lehdistöä vainotaan, epäpäteviä liittolaisia nimitetään tärkeisiin virkoihin ja niin edelleen. Netanjahun korruptiojuttua tutkineet poliisit ja juristit ovat saaneet uhkauksia ja heidän etenemisensä virkauralla on estetty. Israelin arabiväestön kaupungeissa riehuvat rikollisjengit, ja miehitetyllä Länsirannalla aseistetaan ja rohkaistaan laittomien siirtokuntien asukkaita palestiinalaisväestöä vastaan.
Länsirannalla oli jo ennen lokakuun hyökkäyksiä tapettu tänä vuonna enemmän palestiinalaisia kuin kahteen vuosikymmeneen.
Yllätyshyökkäys
Netanjahun suunnitelmat saivat vastaansa mahtavan demokratiaa puolustavan liikkeen lakkoineen ja mielenosoituksineen, mutta se oli lokakuussa alkaneen sodan ensimmäisiä uhreja: Taistelujen raivotessa hajaantunut kansakunta kokoaa voimansa ja viimeisetkin soraäänet vaikenevat, ja maahan julistettu sotatila takaa pääministerille lähes rajoittamattomat valtuudet. Monet arvostetut israelilaiset kommentaattorit ovat jo varoittaneet sotahulluuden vaaroista. Osansa raivosta ovat saaneet myös Israelin omat arabikansalaiset, jotka ovat joutuneet hyökkäysten kohteeksi.
Netanjahun hallitus oli ennen lokakuun 7. päivän katastrofia uskonut varmistaneensa ainakin väliaikaisen rauhan Gazaa hallitsevan Hamasin kanssa tekemällä sille joitakin taloudellisia myönnytyksiä. Pääministeri on vuosia antanut ymmärtää, että Israelin ja Palestiinan konfliktia voitaisiin hallinnoida ja jatkaa rauhansopimusten solmimista alueella – tilanteen todellisen ratkaisemisen sijaan – mutta Hamasin yllätyshyökkäys osoitti kuvitelman järkyttävällä tavalla perusteettomaksi.
Sotilaallisestikin hyökkäys oli nöyryyttävä shokki. Kuinka maailman vahvimpiin kuuluva sotilasmahti saatettiin yllättää näin täydellisesti? Israelin enemmistön syyttävä sormi osoittaa pääministeri Netanjahuun, joka on antanut ymmärtää olevansa Israelin ainoa turvallisuuden takaaja. Netanjahu puolestaan yrittää vierittää syyn armeijan, tiedusteluelinten ja demokratialiikkeen niskoille.
Maailman tehokkaimpiin kuuluvan Israelin tiedustelupalvelun uskottiin tietävän kaiken, mitä Gazassa tapahtuu. Lisäksi Gazan kaista oli suljettu hermeettisesti korkealla, elektronisesti valvotulla aidalla, joka hälyttäisi heti, jos jotain epänormaalia tapahtuisi.
Onkin lähes käsittämätöntä, kuinka Hamasin johto saattoi pitää massiivisen ja pitkään valmistellun ”Operaatio Al-Aqsan tulvaksi” nimeämänsä hyökkäyksen salassa. Saatavilla olevat tiedot viittaavat siihen, että päätökset tehtiin hyvin pienessä, Hamasin Gazassa toimivan sotilaallisen johdon piirissä ilman, että edes ulkomailla toimiva liikkeen poliittinen siipi olisi ollut tietoinen ainakaan hyökkäyksen ajankohdasta.
Yhtä suuri yllätys oli, kuinka suunnitelmallisesti ja tehokkaasti Hamasin hyökkäys toteutettiin. Elektroniset valvontatornit tuhottiin drooneilla, minkä jälkeen arviolta 1500 taistelijan oli helppo murtautua aidan läpi useasta eri kohdasta ja suunnistaa lähimpiin kibbutseihin ja asutuskeskuksiin tappamaan sekä siviilejä että sotilaita. Lisäksi viestintäyhteydet onnistuttiin katkaisemaan, jolloin Hamasin asemiehet pystyivät keskittymään iskuunsa ilman, että paikalle olisi voitu kutsua israelilaisia vahvistuksia. Lyhyessä ajassa arviolta 1400 ihmistä, joista suurin osa oli siviilejä, murhattiin. Pitkälti yli 200 ihmistä otettiin panttivangeiksi Gazaan.
Salainen armeija
Hamasin kyky rakentaa saarretulla alueella salassa iskukykyinen armeija, jonka vahvuudeksi arvioidaan 40 000 henkilöä, on epäilemättä vaatinut varsin erikoisia ratkaisuja. ”Välttämättömyys on innovaatioiden äiti”, vastasi Hamasin johtoon kuuluva Ali Baraka al-Jazeera -televisiokanavalle.
Yksi näistä erikoisuuksista on Gazan alle rakennettu tunneliverkosto, jonka kautta taistelijat kulkevat salaa paikasta toiseen ja on salakuljetettu aseita Egyptistä Gazaan. Tunneleissa toimii myös asetehtaita ja muuta infrastruktuuria, ja nyt niissä piilotellaan panttivankeja.
Tunnelit ovat olleet välttämättömiä saarroksissa olevien gazalaisten elinehtojen turvaamiseksi. ”Ei sähköä, vettä eikä ruokaa tullut ulkoa. Siksi meidän oli rakennettava tunnelit”, selitti Hamasin johtoon kuuluva Mahmud Zahar. Laajimmillaan Gazan ja Egyptin välisen 12 km rajan alitse arvellaan vuosina 2007–2013 kulkeneen yli 1500 tunnelia, joiden kautta tuleva kauppavirta oli suurempi kuin virallista tietä pitkin. Arabikevään jälkeen vallan kaapannut Egyptin armeija tuhosi suuren osan rajan alitse kulkevista tunneleista yhteistyössä Israelin kanssa. Mutta Gazan alla kulkevat tunnelit ovat edelleen toiminnassa.
Yleisesti arvellaan, että syyt Hamasin suurhyökkäykseen liittyvät Lähi-idän muuttuviin poliittisiin kehityskulkuihin ja Israelin miehityspolitiikan lisääntyneeseen aggressiivisuuteenkin. Netanjahun äärioikeistolaisen hallituksen rohkaisemien siirtokuntalaisten lisääntynyt väkivalta Länsirannalla ja Jerusalemissa sekä maan armeijan hyökkäykset pakolaisleireihin ovat saaneet palestiinalaisväestön vaatimaan kostoa.
Kun presidentti Mahmoud Abbasin johtama palestiinalaishallinto koetaan yhä hampaattomampana – monet leimaavat sen jopa Israelin miehityksen käsikassaraksi – on paine kohdistunut ennen kaikkea Hamasiin ja sen ”pikkuveljeen”, vieläkin radikaalimpaan Islamilaiseen Jihadiin. Israelin siirrettyä joukkojaan ”rauhallisesta” etelästä Länsirannalle tarjoutui yllätyshyökkäykseen tilaisuus.
Hamas on myös ollut erittäin huolissaan Israelin ja arabimaiden suhteiden normalisoimisesta, jonka on – aiheellisesti — nähty tapahtuvan palestiinalaisten oikeuksien kustannuksella. Kehityksen pelättiin vievän lopullisesti pohjan myös itsenäisen Palestiinan valtion perustamiselta.
Taustalla arvioidaan myös olleen Hamasin ja Iranin hallituksen suhteiden paraneminen. Ne joutuivat kovalle koetukselle, kun Hamas asettui ”arabikevään” aikana Irania ja sen tukemaa Bashar al-Assadin hallintoa vastaan Syyriassa. Vaikka Iranin tiedetään vahvasti tukevan Hamasia, sen ei arvioida olleen suoranaisesti osallinen nyt syttyneeseen sotaan.
Tärkein syy on epäilemättä kuitenkin ollut se, että elämä saarretussa Gazassa on käynyt vuosi vuodelta yhä sietämättömämmäksi samaan aikaan, kun läntinen maailma näytti sulkevan silmänsä Israelin miehitykseltä ja palestiinalaisten sorrolta. Myös YK:n pääsihteeri Antonio Guterres viittasi tähän todetessaan, että ”Palestiinan kansa on 56 vuoden ajan alistettu tukahduttavaan miehitykseen”. Hän muistutti, ettei Hamasin hyökkäys tapahtunut tyhjiössä. Lausunto raivostutti Israelin edustajat niin, että he vaativat Guterresin erottamista YK:n pääsihteerin tehtävästä.
Mikä on Israelin tavoite?
Yksi Hamasin hyökkäyksen välittömistä tavoitteista on vaihtaa panttivangit Israelin vankiloissa viruvaan ehkä 5000 palestiinalaisvankiin. Vaikeampi on arvioida, mihin se strategisesti tähtäsi. Voidaan myös kysyä, miksi Hamas ei tyytynyt hyökkäämään ainoastaan sotilaallisia kohteita vastaan – laittoman miehityksen vastustaminen kun on oikeutettua – vaan halusi tahrata mainettaan murhaamalla siviiliväestöä.
Yhtä lailla hämärän peitossa ovat Israelin tavoitteet. Maan johto on tehnyt selväksi, että se pyrkii tuhoamaan Hamasin lopullisesti, riippumatta siitä, millaisia kärsimyksiä se aiheuttaa Gazan siviiliväestölle. ”Vakavan humanitäärisen kriisin aikaansaaminen on välttämätön edellytys päämäärän saavuttamiselle. Gazasta tulee paikka, jossa yksikään ihminen ei voi elää”, totesi kenraalimajuri Giora Eiland Yedioth Ahronoth-lehdessä. Puolustusministeri Gallant puki saman viestin seuraavasti: ”Taistelemme ihmiseläimiä vastaan ja toimimme sen mukaan.”
Katsoipa Netanjahun hallituksen perinneministeri Amichai Elyahu, että Gazaan voitaisiin pudottaa myös atomipommi. Lausunto oli paitsi täysin edesvastuuton, varomaton siksikin, ettei Israel ole virallisesti vahvistanut, että sillä olisi ydinaseita.
Gazan pommituksissa kuolleet tuhannet siviilit eivät olekaan sodan ”väistämättömiä oheisvahinkoja”, vaan tietoinen tuhoamisen kohde. Syytökset paitsi Hamasin, myös Israelin suorittamista sotarikoksista ovat siksi täysin perusteltuja.
Israelin johtajat ovat avoimesti puhuneet palestiinalaisten karkottamisesta naapurimaihin. Arvostettu israelilainen Haaretz-lehti paljasti hiljattain, että maan tiedustelupalvelun salaisen näkemyksen mukaan paras vaihtoehto olisi karkottaa palestiinalaiset naapurimaihin, kuten Siinain erämaahan.
Siksi Egypti ja Jordania ovat päättäväisesti tehneet selväksi, etteivät ne, oman turvallisuutensakaan takia, tule ottamaan vastaan palestiinalaisia. Historia on osoittanut, että karkotetut palestiinalaiset eivät koskaan ole päässeet takaisin kotiseuduilleen.
Israelin hallitus pyrkii nyt ratkaisemaan palestiinalaisongelman murskaavalla voimalla. Epäilemättä omalta väestöltä tuleva paine tähän on kova. Mutta Netanjahua ohjaavat myös henkilökohtaiset syyt. ”Hän epäilemättä uskoo, että suuri voitto suojelisi häntä syytteiltä ja vankeudelta. Kukapa vangitsisi sotasankarin?”, kirjoitti arvostettu amerikkalainen Foreign Affairs -lehti hiljan.
Jokainen sodan päivä tuo uusia todisteita molempien osapuolten sotarikoksista ja kylvää tuhoa – ja uutta vihaa. Sota ei säästä lapsiakaan. The Economist -lehden mukaan Gazassa kuolleista noin 40 prosenttia on lapsia, mikä on moninkertainen osuus esimerkiksi Ukrainaan verrattuna. Yksi syy tähän on Gazan nuori väestörakenne: palestiinalaisalueilla yli puolet on alle 20-vuotiaita.
Sota ei korvaa diplomatiaa
On kuitenkin selvää, ettei poliittista ongelmaa – palestiinalaisalueiden miehitystä – voida ratkaista sotilaallisin keinoin. Israelin massiivinen hyökkäys Beirutiin vuonna 1982 PLO:n tuhoamiseksi tai Yhdysvaltojen yritys hävittää Talebanit Afganistanissa ei saavuttanut tavoitettaan. Tuskin Hamasinkaan hävittäminen onnistuu. Liike on erottamaton osa palestiinalaista yhteiskuntaa, sen taistelua laitonta miehitystä vastaan ja oman itsenäisen valtion puolesta.
Kun Hamas nousi valtaan Gazassa voitettuaan vaalit 2006, Yhdysvallat ja sitten myös EU julistivat sen terroristijärjestöksi, jonka kanssa kaikki yhteydenpito on siitä lähtien ollut kiellettyä. Israel julisti Gazan vihollisalueeksi ja alisti sen täydelliseen edelleen jatkuvaan saartoon.
Mutta muun muassa presidentti Martti Ahtisaari katsoi, ettei Hamasin eristäminen ollut viisasta. Hänen mukaansa Hamasia ei voi ”sulkea pois prosessista, koska ilman sitä ei voida saada aikaan pysyvää ratkaisua konfliktiin”. Tämä realistinen arvio pitää edelleen paikkansa.
Vaikka sota on ”politiikan jatkamista toisin keinoin”, se ei korvaa politiikkaa eikä diplomatiaa. Kaikki konfliktit ovat ratkaistavissa, korosti Martti Ahtisaari. Niin tämäkin, jos vain halutaan.
Israel on kansainvälisen oikeuden ja YK:n päätösten vastaisesti jatkuvasti laajentanut laittomia juutalaissiirtokuntia miehitetyllä Jordan-joen Länsirannalla, joilla asuu jo noin 700 000 siirtolaista. Siirtokunnat kuristavat palestiinalaisten elinolosuhteita tavalla, joka uhkaa ehkäistä itsenäisen valtion perustamisen. Siksi viime aikoina on esitetty, että kahden itsenäisen valtion sijaan tulisikin muodostaa yksi yhtenäinen valtio Jordan-joen ja Välimeren väliselle alueelle ja taata kaikille, niin juutalaisille kuin palestiinalaisille, tasavertaiset kansalaisoikeudet.
On kuitenkin vaikea uskoa tällaisen idealistiseen visioon. Kun Israelin hallitukset eivät ole suostuneet itsenäisen ja rauhanomaisen Palestiinan valtion syntymiseen naapuriinsa, miksi se olisi valmis ottamaan viisi miljoonaa palestiinalaista omien rajojensa sisälle täysin kansalaisoikeuksin? Tällöin Israel olisi joko demokraattinen valtio tai juutalaisvaltio, joksi se itsensä määrittää, mutta ei samanaikaisesti molempia.
Kuten tasavallan presidentti Sauli Niinistö hiljattain jälleen korosti, ainoa realistinen ratkaisu on itsenäisen Palestiinan valtion perustaminen Israelin rinnalle, kuten YK:n yleiskokous jo vuonna 1947 päätti samalla päätöslauselmalla, jolla synnytettiin Israelin valtio. Vaikka Palestiina on edelleen Israelin miehittämä, on valtaosa eli 138 YK:n 193 jäsenvaltiosta sen jo tunnustanut. Suomi ei ole näin vielä tehnyt.
Kahden valtion tavoitteen saavuttamista – samalla molempien turvallisuudesta huolehtien – eivät millään tavalla edistä oikeutetustakaan suuttumuksesta syntyneet juutalaisvihan tai muslimivastaisuuden ilmaukset, päinvastoin.
Palestiinan kysymyksen ratkaisu edellyttää aktiivisuutta myös Suomelta, vastaahan linjaus niin kansainvälisen oikeuden periaatteita kuin myös Suomen virallista politiikkaa.
Kirjoittaja on VTM ja kanslianeuvos, joka on yli puolen vuosisadan ajan erikoistunut Lähi-idän tilanteen seuraamiseen.
