”Kriittinen pedagogiikka pyrkii lisäämään ihmisten tietämystä omasta tilanteestaan sekä rakenteista, joiden keskellä he elävät. Sitä ohjaa kriittisen teorian eettinen imperatiivi, jonka mukaan tieteellisen toiminnan tehtävänä on viime kädessä muuttaa ja parantaa vallitsevissa olosuhteissa kärsivien ihmisten tilannetta”, toteaa vanhempi yliopistonlehtori Olli-Pekka Moisio Jyväskylän yliopistosta.
Hän on edistänyt pitkäjänteisesti kriittisen teorian ja kriittisen pedagogiikan tutkimusta. Moision ja kollegoiden yhteiskuntafilosofista työtä Frankfurtin koulun ajattelijoiden parissa onkin luonnehdittu leikillisesti Jyväskylän kriittiseksi teoriaksi.
Kriittisen pedagogiikan tutkiminen on ohjannut Moision toimintaa myös opettajana, opinnäytetöiden ohjaajana ja kouluttajana. Pelkän teoreettisen mielenkiinnon sijaan hän on pyrkinyt limittämään tutkimukselliset intressinsä käytännön toimintaan. Pedagogisessa työssä tämä onkin ollut luontevaa, sillä opettamisen voi ajatella olevan ruumiillistuvaa teoriaa.
”Kriittisyys on emansipatorista maailman ihmettelyä. Se on kasvatusta sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä se on utooppista ja tarjoaa toiminnan kautta toivoa.”
Koulu sopeuttaa yhteiskuntaan
Kriittinen pedagogiikka ei suhtaudu koulujärjestelmään ”hajuttomana ja mauttomana instituutiona”, kuten Moisio asian ilmaisee, vaan läpeensä yhteiskunnallisena ilmiönä.
”Koulu tuottaa ihmisiä, jotka uskovat, että nykyinen tapa järjestää maailma on ainoa mahdollinen ja järkevä tapa. Lainsäädännöllisesti ja valtiojohtoisesti ylläpidetyn laitoksen tehtävänä on tukea vallitsevia prosesseja.”
Koulu ei sopeuta ihmisiä järjestelmään vain kartuttamalla heidän tietojaan ja taitojaan vaan myös muovaamalla heidän persoonallisuuttaan, toimijuuttaan ja maailmankatsomustaan. Sopeutumisella on hintansa, sillä kapitalistisessa yhteiskunnassa asioilla on tapana muuttua tavaramuotoisiksi eli välineellisiksi ja tuotteistetuiksi. Moisio ei pidä koulujärjestelmää kuitenkaan täydellisesti vallankäytön määrittämänä ympäristönä vaan kokee, että kouluissa voidaan edelleen kohdata erilaisuutta, ihmetellä ja tutkia ilmiöitä, ilahtua tiedon kertymisestä sekä edistää ei-välineellistä suhtautumista maailmaan.
”Entä jos maailma ei olisikaan sellainen kuin se on?” Moisio kysyy. ”Emansipaatio kehkeytyy siitä, kun oppilaat ymmärtävät voivansa itse parantaa tilannettaan.”
Voimaantumisprosessi alkaa jo päiväkodeissa. Kysyminen ja ihmetteleminen ovat lapsille luontaisia asioita, joita taitavat varhaiskasvattajat osaavat ruokkia. Moisio antaa esimerkin jyväskyläläisestä päiväkodista, jonka pihalta oli remontin yhteydessä poistettu vaaralliseksi katsottu kiipeilyteline.
”Lapset luonnollisesti turhautuivat tilanteesta. Varhaiskasvattajat tarttuivat epäoikeudenmukaisuuden kokemukseen ja lähtivät tutkimaan lasten kanssa erilaisia mahdollisuuksia tilanteen ratkaisemiseksi. He keräsivät lasten ajatuksia kirjeeseen, joka sitten lähetettiin päättäjille. Määrärahojen saavuttua kaupunki hankki uuden telineen, ja päiväkodissa järjestettiin juhlat.”
Lapset saivat arvokkaan kokemuksen: asioihin on mahdollista vaikuttaa omilla toimilla.
”Tämä on kriittistä pedagogiikkaa. Ei odoteta, että joku tekee asiat puolestasi, vaan tunnistetaan tilanne ja ryhdytään itse toimeen. Pedagogit auttavat lapsia ratkaisemaan haasteita ikätason edellyttämällä tavalla. Ei se tämän kummempaa ole.”
Mitä koulu voisi olla?
Moisio toteaa, että kriittinen pedagogiikka on tietyssä mielessä jo toteutunut koulumaailmassa. Peruskoulun ja lukion opetussuunnitelmissa korostetaan yksilöllistä ajattelua, kontekstien hahmotuskykyä ja luovuutta. Maailmaa rohkaistaan tutkimaan erilaisten ryhmien näkökulmista. Koulumaailmassa tapahtuneet muutokset kuvastavatkin vanhaa sosiologista tosiasiaa: vallitsevaa järjestelmää haastavat näkökulmat normalisoidaan ja otetaan vähitellen osaksi yhteiskunnan ylläpitämistä. Moisio kuitenkin huomauttaa, etteivät valtarakenteet ole kadonneet, vaikka ovatkin muuttaneet muotoaan.
”Opettajat ovat edelleen opettajia, koululaiset koululaisia ja vanhemmat vanhempia. Rehtorit ohjaavat opettajia ja poliittiset päättäjät koulujärjestelmän toimintaa. Kriittinen pedagogiikka haastaa auktoriteetteja ja etsii mahdollisuuksia koulun radikaaliin uudelleenjärjestämiseen. Millaista olisi luovuus ja yhteisöllisyys, joka ei tukisi yksilöiden pyrkimyksiä kasata rikkauksia ja ajaa omia etujaan, vaan jossa tavoiteltaisiin kokonaan toisenlaisia arvoja?”
Koulujärjestelmän tilaa luonnehtii Moision mukaan tällä hetkellä paradoksaalinen jännite: yhtäältä koulua on onnistuttu uudistamaan monilla myönteisillä tavoilla mutta toisaalta tärkein asia, eli ihmisten voimaantuminen haastamaan ja muuttamaan vallitsevaa järjestelmää sekä sen määrittämää olemassaolon muotoa, on jäänyt toteutumatta.
Itsekasvatusta ja radikaaleja näkymiä
Kriittinen pedagogiikka on itsekriittistä pedagogiikkaa. Pedagogien on kyettävä tunnistamaan yhteiskunnallisten valtasuhteiden ja rakenteiden vaikutuksia myös itsessään.
”Pedagogi ei voi vetää itseään poninhännästä ilmaan ja ajatella olevansa rakenteiden ulkopuolella”, Moisio sanoo. ”Hänen on tutkittava laaja-alaisesti yhteiskunnallista tilannetta ja sosiaalisia ryhmiä ja oltava kiinnostunut maailmasta sekä siinä tapahtuvista muutoksista. Kriittinen asenne edellyttää pedagogista itsekasvatusta.”
Moisio onkin pyrkinyt omassa tutkimus- ja opetustoiminnassaan suhtautumaan kriittisesti myös itseensä. Hän toteaa olevansa viisikymppinen akateeminen ihminen ja myöntää, ettei voisi teeskennellä olevansa mitään muuta. Yliopistourallaan hänelle on ollut inspiroivinta saada nauttia uusista virkistävistä ajatuksista ja haastaa siten itseään.
”Kun ikää tulee, haaste on aina vain suurempi”, Moisio naurahtaa. ”Pari-kolmekymppisenä kaikki oli helpompaa.”
Moisio peräänkuuluttaa lempeyden merkitystä pedagogisessa toiminnassa. Raja-aitojen rikkomisen lisäksi pedagogien tulisi auttaa oppilaitaan ymmärtämään ajatustensa ja toimiensa arvokkuus.
”Radikaalisti uudenlaisten näkökulmien avaaminen edellyttää vakiintuneiden ja stabiilien maailmankatsomusten ravistelemista. Toimiessaan näin pedagogit tunkeutuvat ihmisten yksityiselle alueelle ja toimivat tavallaan epäeettisesti. Siksi heidän tulisikin pyrkiä kyseenalaistamaan maailmankatsomuksia lempeästi ja kohdistaa kriittinen katse myös itseensä.”
