Voit myös kuunnella tämän esseen lukuisista suoratoistopalveluista, esimerkiksi Spotifystä.
”Venäjältä puuttuu demokratian perinne.” Suomalaisessa Venäjän-analyysissä tätä lausetta on käytetty vuosikausia pääargumenttina sekä selittämässä Kremlin totalitaristisen vallankäytön periaatetta että jopa oikeuttamassa sitä. Jos ei kansa osaa äänestää, on muka vääjäämätöntä ja jopa ansaittua, että johtaja on yksinvaltias. Saman logiikan mukaan diktaattorin seuraaja on uusi diktaattori. Jos haastatellaan vain Kremliä tahoja, muita vaihtoehtoja ei nähdä.
Väärin. Tällainen yksisilmäinen putkikatse ei alkuunkaan riitä avaamaan Venäjän tilannetta.
Venäjän kansa osaa kyllä toimia demokraattisesti, kun se vaan saa mahdollisuuden. Tästä on todisteita. Neuvostoliiton hajottua monet kansalaiset saivat mahdollisuuden ja he käyttivät sen myös. Nyky-Kremlin parjaamaa Venäjän 1990-lukua voi muistella viisaana ja hauskana vapauden aikana. Venäjä oli poliittisesti moniarvoinen, jopa maan itäisissä osissa: oli paikallisvaaleja ja -hallintoa, oli paikallista lehdistöä. Oli kansalaisjärjestöjä, oli ihmisoikeus- ja ympäristöliikkeitä. Oli vapaaehtoistyötä huumeita vastaan, orpolasten auttamiseksi, löytöeläinten kotiuttamiseksi ja lukuisten sotien veteraanien tueksi. Televisiossa ja radiossa esitettiin pistävää satiiria, koskettavaa taidetta ja purevaa yhteiskuntakritiikkiä. Oli pride-marsseja ja homobaareissa yöstä toiseen jatkuvat bileet.
Monet Venäjän ulkopuolella – ja ehkä maan sisälläkin – sokaistuivat ajattelemaan, että Venäjä olisi demokratian tiellä. Ei, Kreml ei ollut. Vahvistaessaan valtaansa presidentti Vladimir Putin tuhosi vapauden kulmakivet: vaalit, paikallishallinnot, lehdistön, yhteiskuntakritiikin ja moniarvoisuuden.
Kyse ei ole pelkästään siitä, ettei Venäjän demokratialla ole vankkaa perinnettä, vaan maalta puuttuu paljon keskeisempiäkin asioita, tarkensi brittiläinen historioitsija Antony Beevor, jonka tapasin vuoden 2022 syksyllä. Keskustelimme yli tunnin Venäjän vallankumouksesta ja sisällissodasta. Kun lopuksi ihmettelin, miksi Kreml kohtelee niin huonosti omaa kansaansa, Beevor innostui niin, että kädet viuhtoivat ilmassa:
”Kyse on ihmisyyden ja vapauden käsitteistä”, hän kertoi. ”Venäjän hallinto ei tunne kumpaakaan.”
Valistuksen ajan myötä, 1600-luvun lopulla Euroopassa alkoivat levitä humanistinen ihmiskäsitys, ajatukset ihmisoikeuksista ja yksilön vapaudesta. 1700-luvulla ne muovasivat Yhdysvaltain perustuslakia. Mutta nämä aatteet eivät saavuttaneet Venäjää, joka pysyi vuosisadasta toiseen tsaarin kurittamana, orjien työllä rikastuvana valtakuntana.
Kun tsaarinvallan sortama kansa kapinoi vuonna 1917 ja Neuvostoliitto syntyi, ajatus kaikille kuuluvasta ihmisarvosta ei edelleenkään siirtynyt osaksi systeemiä.
Kiitos monikansallisen viestinnän, ymmärrys ihmisoikeuksista ja vapaudesta saavutti myös venäläiset 1900-luvulla – ainakin sen verran, että heillä alkoi olla laajaa oppositioliikehdintää 1980-luvulla. Ja koska Kreml tietää valtansa olevan heikolla aatteellisella pohjalla, sen on pidettävä yllä vahvaa poliisikoneistoa.
Juuri pelko vapauden aatteen tunkeutumisesta Venäjän valtakuntaan on perimmäinen syy hyökätä Ukrainaankin. Vaikka Venäjän länsinaapurilla on myös neuvostoaikojen jälkeen ollut poliittisia ongelmia kuten korruptiota ja ahneita vallanpitäjiä, silti nimenomaan demokratiakehityksessä Ukraina on ollut huomattavasti Venäjää edellä jo muutaman vuosikymmenen ajan.
Koneiston väkivallan on saanut kokea myös venäläinen toimittaja Juri Zaitsev, joka on kirjoittanut Voimaan kansan haluttomuudesta protestoida. Koska hän on joutunut pakenemaan kotimaastaan ja etenkin koska hän aikoo vielä palata sinne, hän käyttää nimimerkkiä.
Vaikka kaipuu kotiin on kova, hän on viihtynyt lännempänä Euroopassa. ”Ihmiset ovat sisimmässään samanlaisia kaikkialla”, hän miettii. ”Venäläisten pitäisi tavata paljon enemmän ulkomaalaisia. Sitten he ainakin lakkaisivat uskomasta niihin valheisiin, mitä heille muusta maailmasta suolletaan.”
