“Olin huolissani siitä, osaanko kirjoittaa tästä. Pelkäsin, että tästä voi tulla pamflettimainen, julistava, jotenkin luotaantyöntävä, että unohdan kaiken kirjallisen tekemisen ja taiteellisen puolen. Mutta tuli sellainen olo, että on oikea aika tehdä tämä.”
Laura Gustafssonin maaliskuussa ilmestynyt romaani Mikään ei todella katoa kertoo kirjailijalle erityisen läheisestä aiheesta, ihmisten ja muunlajisten eläinten välisistä suhteista. Romaanin nimeämätön eläinoikeusaktivisti käy kuvauskeikoilla tuotantolaitosten maanpäällisissä helveteissä ja kamppailee tullakseen toimeen ihmislajin kanssa.
Tarttuakseen aiheeseen kirjailijan piti vakuuttaa itselleen, että ihmisen ja eläinten välisistä suhteista voi kirjoittaa uskottavasti ja merkityksellisesti myös meidän ajassamme. Lajienvälisten kumppanuuksien kuvauksia kyllä on kaunokirjallisuudessa, mutta asetelmat ovat useimmiten kovin maskuliinisia ja sijoittuvat esimerkiksi sotaan tai metsästysreissuille. “Kukaan ei ole sanonut, että aikuisten kirjoissa pitää kuvata vain ihmisten välisiä suhteita”, Gustafsson toteaa.
Lapsille nimittäin luetaan runsaasti tarinoita, joissa ihmisen paras – ja joskus ainoa – ystävä on jokin eläinhahmo, mutta muutoin ihmisen ja muunlajisten välisiä tasa-arvoisia suhteita kuvaavat kertomukset loistavat poissaolollaan. Lapsille luettujen satujen, netistä katsottujen söpöjen eläinvideoiden ja toisaalta ruokakauppojen hyllyissä notkuvien lihapakettien välillä on täydellinen kuilu, ikään kuin ne eivät olisi osa samaa todellisuutta. Muunlajiset ovat yhtä aikaa sekä kaupallistettuja, elävinä ja kuolleina, että täydellisesti marginaaliin työnnettyjä.
Gustafsson uskoo, että ilmastonmuutos on hinta, jota ihmiskunta maksaa muun muassa hillittömästä eläintuotannosta ja sen aiheuttamasta kärsimyksestä. “Se ei ole edes kosminen oikeudenmukaisuus, vaan joku elämän laki. Jos toimii paskasti, paskaa aiheutuu. Me ollaan hirveässä ilmastokatastrofissa, ja kaikki on tuhoutumassa.”
Kaikki yhtä ruumista
Tuoreen romaanin keskeinen teema on ruumiillisuus, jota Gustafsson lähestyy teoksessa monesta eri suunnasta. Kirjailijan mukaan teeman ensisijainen tehtävä on rinnastaa ihmiset muunlajisiin. Itsensä ylentäneille ihmislajin edustajille tekisi hyvää ymmärtää olevansa vain osa yhtä eläinlajia. Oman ruumiimme luonnolliset tarpeet viestivät meille siitä aina, kun tunnemme nälkää ja janoa, vessahätää, tarvetta levolle tai seksille, tai kun meihin sattuu tai kun lisäännymme. “Nämä on tosi hyviä paikkoja tajuta, että me emme tosiaan ole mitään jumalia täällä tai mitään erikoiseläimiä, me ollaan ihan samanlaisia nisäkkäitä kuin kaikki muutkin.”
Ihmisruumiitkin on valjastettu kulutusyhteiskunnan osiksi, joiden tulisi ihannetilanteessa toimia koko ajan kuin äärimmilleen viritetty kone. Nykyisin lehtijutuissa puidaan loputtomiin, kuinka voi saada kaiken irti yöunista, kuinka aivojaan voi huoltaa, kuinka syödä oikein. “Ruumista käsitellään siltä kantilta, miten se voi toimia tehokkaammin kaikessa tässä muussa. Ruumis on vain väline, mutta ei mitenkään itseisarvoinen.”
Kapitalistisessa järjestelmässä kaikkein kammottavimman osan ovat kuitenkin saaneet muunlajisten kehot, joita kohdellaan ilmaisina resursseina ja tuotannon välineinä. Romaanissa niiden kärsimys on kirjoitettu auki. Teoksen kuvaukset tuotantoeläinten kohtelusta ovat karua luettavaa, mutta Gustafssonin taidokas kielenkäyttö kantaa niin, että romaania ei silti laske käsistään. “Kyllä mä sitä rynkytinkin ihan saatanasti”, kommentoi Gustafsson nauraen.
Lohdullisia ovat myös ne luonnossa vietetyt hetket, joissa viisas koira Epikuros johdattaa päähenkilön paikkaan tai tilaan, jossa muuten kaikesta varsin irrallinen päähenkilö kokee olevansa yhtä kaikkeuden kanssa. Romaanista voi löytää buddhalaisuuden kaikuja. Olemme kaikki yhtä, ja yhden kärsimys on lopulta kaikkien kärsimystä.
Pitkä tie muutokseen
Vaikka Gustafsson tarttui eläinoikeusaktivismiin kaunokirjallisena aiheena nyt ensimmäistä kertaa, hän on muiden töidensä kautta käsitellyt eläintuotantoa ja eläinten oikeuksia runsaasti. Gustafsson ja kuvataitelija Terike Haapoja ovat järjestäneet useita, ulkomaillakin kiertäneitä aihetta käsitteleviä näyttelyitä. Parivaljakon viimeisin yhteinen teos, Seinäjoen taidehallissa esillä ollut Siat – Pigs (2021) herätti paljon huomiota keskellä Suomen lihantuotannon ydinaluetta.
Taidehalli sai näyttelystä kiukkuista, jopa uhkaavaa palautetta. Kurikkalaisten kasiluokkalaisten vierailut peruttiin, koska näyttelyn väitettiin antavan lihantuotannosta yksipuolisen kuvan ja olevan nuorille liian ahdistava. “Koettiin että se on loukkaava niitä tilallisia ja tuottajia kohtaan, ja että siellä on jotain eksplisiittistä materiaalia, mitä siellä ei ollut. Jos niillä [kasiluokkalaisilla] on naapurissa sikatila, niin sinne vain katsomaan. Se on paljon hirveämpää.”
Gustafsson sanoo havainneensa, että alueella, jossa niin monen elämä ja toimeentulo kytkeytyy eläintuotantoon, siihen liittyvistä ongelmista ja eettisistä pohdinnoista vaietaan. “Tuli sellainen olo, että tästä ei puhuta täällä. Parempi olla hiljaa, jos alkaa vaikka vegaaniksi. En ollut tajunnut että se on noin tabu.”
Koko elintarviketuotanto perustuu kestämättömään järjestelmään, jonka aiheuttama kärsimys ja pahoinvointi ulottuu myös ihmisiin. Taloudellisestikaan systeemi ei kanna. “Perhetilan konsepti on lähinnä sitä että ei ole varaa palkata ketään, ja sitten kaikki ovat ihan burnoutissa.”
Matka parempaan on siis pitkä ja vaikea kaikille. “Kirjoittamaan motivoi, että tällaisiakin kuvauksia löytyisi maailmasta, että voin näyttää maailman sellaisena kuin minä sen nyt näen. Tuntui tärkeältä dokumentoida tätä asiaa, ettei se pääse unohtumaan.”
Muunlajisten kokema rakenteellinen väkivalta dokumentoituu myös maankuoreen, Gustafsson muistuttaa. Nykyisen eläintuotannon volyymin jäljiltä sedimenttiin kerrostuu miljardien kanojen luita muistoksi meidän ajastamme.
Voima julkaisee Laura Gustafssonin ja Emilia Männynvälin Syndikaatti-podcastia.
