Erityistä tukea tarvitsevien nuorten Last Chance -koulukodissa asuva teinipoika Shy pakkaa reppunsa täyteen kiviä ja suuntaa yöhön saatuaan tiedon koulunsa lakkauttamisesta. Shyn mieleen alkaa virrata takaumia kohtaamisista vanhempiensa, opettajiensa ja ystäviensä kanssa. Näin alkaa brittiläisen Max Porterin uusin romaani Biitti (WSOY, 2023), jossa irralliset katkelmat limittyvät toisiinsa muodostaen polyfonisen sävellyksen lailla etenevän kuvauksen Shyn kaoottisesta elämästä.
Porter on tunnettu kokeellisen kaunokirjallisuuden keinoja hyödyntävistä intensiivisistä romaaneistaan. Kirjailijan kollaasinomaiset ja tunteellisesti vetoavat teokset avaavat peittelemättömän näkymän inhimilliseen kärsimykseen, mutta sisältävät aina toivoa, minkä ansiosta niiden lukeminen tuntuu usein terapeuttiselta. ”Biitti on kirjallinen nokturnini”, Porter kertoo. ”Tehtävänäni kirjoittajana oli saattaa Shy turvallisesti läpi yön, elämän, kuoleman, unien ja näkyjen. Kirjan työstäminen tuntui ajoittain lapsen kasvattamiselta.”
Shyn matka yöhön on samalla matka hänen sekasortoisen mielensä syövereihin. Biitti ei kuvaa ainoastaan pahoinvoivan teinipojan ahdistusta vaan myös tämän pyrkimyksiä paeta nuorille asetettuja suorituspaineita, koviksen roolin esittämistä ja 1990-luvun Britannian ankeaa yhteiskunnallista todellisuutta.
”Shyn kärsimys on sekä hyvin erityistä että yleisinhimillistä”, Porter sanoo. ”Shy on huonosti käyttäytyvä valkoinen etuoikeutettu poika, joka on syntynyt keskiluokkaiseen perheeseen ja kasvanut 1990-luvun koulujärjestelmässä. En halunnut nimetä Shyn vaikeuksille eksplisiittistä syytä, sillä en pidä traumajuonen kaavasta, joka yksinkertaistaa monimutkaiset sielulliset ongelmat lapsuudessa tapahtuneiden asioiden heijastumiksi.”
Romaani rakentuu rikkinäisyyden kokemuksen ympärille. Kustantajansa kirjallisessa illassa Porter tähdensi, että syrjäytyneillä ja syrjäytetyillä ihmisillä on erityislaatuinen kyky tunnistaa elämän ja kuoleman peruskysymyksiä.
”Last Chance -koulussa asuu kaksitoista väkivaltaista ja häiriintynyttä nuorta”, Porter toteaa. ”Tällaista ympäristöä ei voi kuvata yksiulotteisesti, lukukokemuksen on tunnuttava rikkinäiseltä, vaikealta ja epävakaalta. Pyrin herättämään lukijassa tunteen siitä, että hän seisoo tukevalla perustalla, ja sitten annan maan sortua hänen jalkojensa alta.”
Kuten Porterin muissakin teoksissa, Biitissä päähenkilön yksilöllinen kärsimys on osa laajempaa kollektiivista kärsimystä, jonka juuret ulottuvat alistaviin sosiaalisiin normeihin ja kapitalistiseen talousjärjestelmään. Porterin taiturimaisuus poliittisten ja eksistentialististen teemojen kuvaajana perustuu kuitenkin hänen kykyynsä tarkastella inhimillisen elämän ratkaisevia kysymyksiä rivien välissä antaen lukijan itse tulkita tapahtumien konteksteja. Biittiä voi lukea armottomana selontekona uusliberalistisen yhteiskunnan sosioekonomisesta epäonnistumisesta, vaikka Porter keskittyykin kuvaamaan vain henkilöhahmojensa intiimejä tuntemuksia.
”On turha kysyä, miksi lapset voivat pahoin, miksi kotiväkivalta lisääntyy ja miksi entistä useammat ihmiset kärsivät riippuvuuksista, ellemme tarkastele ongelmien juurisyitä”, Porter toteaa. ”Last Chance -yhteisön kaltaiset koulut ovat erityisnuorille elintärkeitä. Kun lakkautamme niitä, lähetämme nuorille viestin, ettei yhteiskunta tarvitse heitä.”
Sen sijaan, että tekisi kaikkensa auttaakseen pahoinvoivia nuoria, yhteiskunta kohdistaa heihin syyttävän sormensa: huonosti käyttäytyvien käsketään ryhdistäytyä, apua vastaanottavien väitetään haaskaavan valtion varoja ja päihderiippuvuus esitetään yksilön omaksi valinnaksi. Sosiaalipalveluihin kohdistettuja leikkauksia perustellaan puolestaan varojen puutteella.
”Konservatiivit sanovat, ettei mitään rahapuuta ole olemassa, mutta he ovat väärässä. Rikkaat ovat luovuttaneet rahapuun ystävilleen ja tuhlanneet sen hedelmät ydinaseisiin. Shyllä on oikeus huutaa, tuhota omaisuutta ja riistää oma elämänsä. Miksei hän tekisi niin? Olemme kaikki ansassa pommin sisällä. Teini-ikäisen raivo voi paljastaa enemmän tilanteestamme kuin hienostuneet taloudellis-poliittiset argumentit.”
Shy pakenee ahdinkoaan päihteisiin, seksiin ja bileisiin. Porter kuvaa nuorten päihteidenkäyttöä tuomitsematta tai ylistämättä sitä ja muuntaen kerrontansa intensiteettiä päihteiden psykoaktiivisten vaikutusten mukaisesti.
”Eläydyin romaania kirjoittaessani vahvasti Shyn äitiin, joka kysyy pojaltaan, miksi tämä käyttää samoja aineita, joilla kuolevat vanhukset lievittävät tuskiaan”, hän toteaa. ”Puhu minulle! Miksi vitussa viilsit jonkun kasvoja lasipullolla?” Voimattomuus lasten edessä on osa vanhemmuutta.
Korvalappustereoissa pauhaava musiikki avaa Shylle päihteitä ja sekoilua hedelmällisemmän pakoreitin. Shy jumaloi drum and bass -musiikkia, joka kehittyi romaanin tapahtuma-aikoina 1990-luvun Britanniassa. Uppoutuminen hypnoottisiin rytmeihin antaa Shylle mahdollisuuden ilmaista vihaansa ja täyttyä ainakin hetkellisesti itseluottamuksesta. Porter pitää musiikkia eräänlaisena haarniskana, joka suojaa vaikeissa olosuhteissa eläviä ihmisiä.
”Musiikki osoittaa ihmiselle hänen paikkansa maailmankaikkeudessa ja antaa hänelle mahdollisuuden ylittää kehonsa rajat. Iloitsen itsekin suunnattomasti drum and bassista. Se kuulostaa edelleenkin tulevaisuuden musiikilta.”
Rikkinäisyydestään huolimatta – tai kenties juuri sen vuoksi – Shy on omanlaisensa ”metafyysinen runoilija”, kuten Porter asian ilmaisee.
”Tietoisuuden ovien avautumista ei tarvitse verhota romanttisen valaistumisen kieleen, vaan siitä voi kertoa pilvessä olevan teinin kautta. Shy on esimystikko, jolla on samanlaisia taipumuksia kuin runoilija William Blakella, mutta hän ei vain tiedä sitä. Hän luulee olevansa pelkkä idiootti. Todellisuudessa Shy seisoo inhimillisen elämän syvimmän oivalluksen äärellä. Vaikka ihminen on kosmisessa mittakaavassa mitätön olento, hänellä on uskomaton voima ilmaista itseään.”
