Chilen poliittisia pakolaisia saapui Suomeen Chilen armeijan 11. syyskuuta vuonna 1973 aloittaman väkivaltaisen vallankaappauksen seurauksena. Asevoimat alistivat Andien reunalla Etelä-Amerikan lounaiskolkassa sijaitsevan pitkän ja kapean kuparimaan valtaansa, pommittivat presidentinpalatsia ja vangitsivat demokraattisilla vaaleilla valitun vasemmistohallituksen jäsenet. Sotilasjuntan johtajaksi nousi kenraali Augusto Pinochet, jonka presidentti Salvador Allende oli nimittänyt maavoimien komentajaksi vain kuukausi aiemmin. Pinochetin petos ja sotilaiden valtaannousu ajoivat presidentin itsemurhaan vallankaappauksen ensimmäisenä päivänä.
Chilen armeija tappoi tuhansia toisinajattelijoita, ja salainen poliisi kidutti kymmeniä tuhansia chileläisiä eri puolille maata perustetuilla keskitysleireillä. Sadat tuhannet ihmiset lähtivät maanpakoon.
Kuva: Adolfo Vera
Kaappaus järkytti syvästi demokraattista maailmaa, myös Suomea. Suomen hallitus päätti lokakuussa 1973 ottaa vastaan sata diktatuurin vainoamaa Chilen pakolaista. Päätös oli historiallinen. Chileläiset olivat ensimmäinen isompi pakolaisryhmä, joka tuli silloin vielä hyvin sulkeutuneeseen Suomeen. Maallamme ei ollut minkäänlaista pakolaispolitiikkaa eikä käytäntöjä esimerkiksi kidutettujen ihmisten auttamiseksi. Turun lähellä Aurassa sijaitsevasta lastenkodista tehtiin pikavauhtia vastaanottokeskus, jonka toiminnasta vastasi Suomen Punainen Risti.
Suomeen syntyi spontaanisti ennennäkemätön solidaarisuusliike, josta tuli sukupolvikokemus aikakauden nuorisolle. Vapaaehtoiset järjestivät tukimarsseja, konsertteja ja rahankeräyksiä Chilen kansan puolesta. Ilmapiiri muokkasi suomalaisia mieliä kohti suvaitsevaisuutta, ja kiinnostus kansainvälisiin asioihin kasvoi.
Suomalaiset ottivat chileläiset vastaan pääosin uteliaasti ja lämpimästi sekä tukea osoittaen. Aikuisille järjestyi työpaikat, nuorille opiskelupaikat, ja lapset pääsivät kouluun.
Pakolaisten ansiosta Suomi alkoi avautua ja kansainvälistyä kohti sellaista monikulttuurista yhteiskuntaa, missä nyt elämme.
Chilen historia innoitti suomalaisia tutkijoita ja kirjailijoita laajempaan Latinalaisen Amerikan kulttuurien ja yhteiskuntien tutkimiseen. Hankitut kansainväliset verkostot ovat olleet ensiarvoisia Suomen viennille ja kaupalle. Maamme kansainvälistyminen on ollut edellytys Suomen kilpailukyvylle ja kasvulle.
Kuva: Luis Baudrand
Yksi Suomeen tulleista pakolaisista on Alfonso Padilla. Chilessä parin vuoden ajan juntan keskitysleirillä pahoin kidutettu nuori mies sai turvapaikan Suomesta käsin johdetun kampanjan ansiosta. Täällä hän opiskeli musiikkitieteen tohtoriksi ja vaikutti sittemmin kokonaiseen suomalaisten musiikkitieteilijöiden sukupolveen opettajana Helsingin yliopistossa ja Sibelius-Akatemiassa. Dosentti Alfonso Padilla on ohjannut Suomessa 29 väitöskirjaa ja satoja kandidaatin ja maisterin tutkintojen lopputöitä. Nyt eläkepäivillään hän kirjoittaa kirjaa suomalaisesta tangosta.
Hänen elämäntarinansa on vain yksi Suomen chileläisten tarinoista. Maamme sai heistä muitakin huippuammattilaisia: metsänhoitajia, valokuvaajia, graafikoita, muusikoita, elokuvaohjaajia ja taiteilijoita. Padilla painottaa, että chileläiset pakenivat henkensä edestä, halusivat tulla osaksi suomalaista yhteiskuntaa ja tehdä sen eteen työtä.
Heidän, heidän lastensa ja lastenlastensa työ hyödyttää suomalaista yhteiskuntaa ja he luovat osaltaan maamme kulttuuria.
Viimeaikainen rasismikeskustelu näyttäytyy julmana, ymmärtämättömänä ja typeränä. Rasismi estää tänne muuttajien kotoutumisen, nakertaa luottamusta yhteiskuntaan ja tuhoaa vuosikymmenten aikana rakennetut kansainväliset yhteytemme.
Kiitollisuuden osoituksena chileläisen yhteisön saamasta tuesta on perustettu Chile50-ryhmä, joka tarjoaa suuren kulttuuritapahtumasarjan syksyllä 2023. Tarjolla on konsertteja, näyttelyitä, seminaareja, keskusteluja, elokuvia. Kirjoittaja on Latinalaiseen Amerikkaan erikoistunut toimittaja ja kirjailija. Hän kuuluu Chile50-ryhmään.
