Festivaaliväki kulki sisään pääporteista elokuisessa helteessä. Olin hakenut rannekkeen torstaina, joten saatoin skipata Sörnäisten rantatietä reunustavan rannekejonon. Sisäänpääsy sujui joutuisasti, sillä turvatarkastajat eivät tonkineet etukireällä virkainnolla juhlijoiden intiimihygieniatarvikkeita, meikkilaukkuja ja röökipakkauksia kuten alkukesän Sideways-festareilla.
Viimekertaisesta Flow-vierailustani oli kulunut vuosia. Vaikka festareilla oli ollut hauskaa – Omar Souleymanin överi dabke-rieha ja etenkin Circlen rumpali Tomi Leppäsen astuminen keikalla hajonneen rumpukoneen rooliin oli villiinnyttänyt kaveriporukkamme – Suvilahden asfalttikentälle levittäytyneestä alueesta oli jäänyt kolkko vaikutelma. Tällä kertaa alue oli rakennettu viihtyisäksi.
Juomat, ruoka ja itse liput olivat tietenkin kalliita. Kun Lahden Erikois NEIPA -oluesta pulittaa 12,90, ostoksesta jää huijattu olo. Kukkaron kuritus rajaa yleisön keskiluokkaiseen, maksukykyiseen väkeen, ja esimerkiksi monille opiskelijoille Flow-menot ovat yksinkertaisesti aivan liian suuri lovi budjettiin.
Tyyriys ja Flow’n maine ”näyttäytymispaikkana” olivat saaneet minut välttelemään festaria vuosia. Onneksi kaljan juomista voi rajoittaa, ja kotona voi tankata kunnon aamupalan. Tunnelmakin oli odotettua vapautuneempi: hipsteristatuksensa kohottamisen sijaan ihmiset tanssivat, hymyilivät, nauroivat ja kohtasivat ystäviään.
Eteeristä rauhaa ja egosta vapauttavaa tanssia
Olimme tavanneet kuvaajana toimivan Hanna Linnoven kanssa pari tuntia aikaisemmin ystävämme luona GT-lasien äärellä. Harhailimme festarialueen läpi, ja etsimme hämärästi valaistun Kattilahallin The Other Sound X Sun Effects -lavan penkkiriveiltä sopivat paikat. Kalle Vainion sooloprojektinsa Project Vainiolla puitteissa toteuttama nauhaluuppiteos Waves of Inner Peace tosiaan väreili sisäistä, lähes sienimäistä, rauhaa. Kun havahduin pieneltä matkaltani, hämmästelimme Hannan kanssa, kuinka erikoisen epäsuhdan hallin rauha muodosti ulkona auringonpaahteessa heräilevän festarimenon kanssa. Hallista muodostui meille viikonlopun aikana rauhoittumispaikka, vaikkemme usein malttaneetkaan istua pitkään hiljaa paikallamme.
Hieman myöhemmin Caterina Barbieri huojui instrumenttiensa äärellä aivan yhtä eteerisenä kuin musiikkinsa, jonka arpeggioluupit, sekvensseripulputukset ja ekstaattiset melodiat kantoivat kuulijansa outoon välitilaan. Barbierin uusi materiaali on suoraviivaisemman emotionaalista, mutta sitä luonnehtii sama transsinomainen toisteisuus kuin hänen varhaisempaa tuotantoaan.
Palattuamme Tiivistämön luo kuulimme, että Sanna Marin oli nurkan takana. Kuvaajamme ei suostunut liikahtamaankaan.
Barbierin nostettua tunnelman pilviin oli aika saada maata jalkojen alle, ja missäpä muualla tämä onnistuisi paremmin kuin tanssilattialla. Cardinal & Nunin haltuun ottamalla Red Gardenilla hehkuivat räikeän punaisena sekä esitanssijoiden asut että lavan taustaseinä. Festariväki intoutui teknobileisiin varhaisesta ajankohdasta huolimatta. Reivaamisella on kehoon ja mieleen vapauttava vaikutus: ihminen rentoutuu, ajatukset rauhoittuvat ja keskustelut soljuvat vapautuneemmin. Teknorituaali hälventää egon ja vapauttaa kehon.
Bugandalaisia rytmejä ja teknoelementtejä yhdistelevän Nihiloxican keikka Balloon 360° -lavan amfiteatterilla tuntui vahvistavan yhteyden iänikuisen tanssiperinteen ja modernien elektronisten instrumenttien välillä.
Palattuamme Tiivistämön luo kuulimme, että Sanna Marin oli nurkan takana. Kuvaajamme ei suostunut liikahtamaankaan. Hämmästyin reaktiota, mutta kuvaaja vastasi, ettei halunnut häiritä Marinia.
Gorillaz soi päälavalla hienosti. Asfalttikentälle kerääntyneen yleisön läpi pujottelu tuntui eksymiseltä labyrinttiin. Myöhemmin, Red Garden -teltassa, MØ lauloi ”youth is lost, life’s a rush”, mutta pyysi silti rakastettuaan ”kiss me here in the dandelions”. Ehkä kadotetun ajan voi lunastaa vain yhtymällä kesäyössä vyöryviin aaltoihin, tähtinäkyihin ja syviin väreihin, kuten MØ antoi ymmärtää.
Selaa kuvakarusellia: klikkaa kuvan reunassa olevaa nuolta.
Mieli avautuu kohtaamisiin ja keskusteluihin
Lauantai alkoi velttona. Ylettömään juhlimiseen lietsova paholainen, joka sanoo ”energia on ikuista iloa” ei aina kuuntele enkeleitä, jotka sanovat ”mitä kuumaa tyrmää valmistelet itsellesi koko iankaikkisuudeksi”. Voimat palasivat ylihintaisen hummuksen sekä Resident Advisor Front Yard -lavalla soineen teknokimaran – Morphology, Mono Junk ja Antti Salonen – voimin. Morphology on takonut hypnoottista elektroaan jo yli kymmenen vuoden ajan, ja se kuuluu hiotusta saundista. Salonen puolestaan antaa biisien soida kiirehtimättä miksaamaan seuraavaa sisään, mikä luo hänen DJ-seteilleen erityisen imun.
Tanssialueen keskellä kohoava puu tarjosi varjoa paahtavalta auringolta, mutta hiki siinä puuhassa tuli. Onneksi Flow’sta löytyi hengailupaikkoja. Mahdollisuus viettää ystävien kanssa aikaa, joka tuntuu rajattomalta, tekee ihmeitä, erityisesti toistuvien koronaeristysjaksojen jälkeen. Mieli vapautuu loukusta, johon se on neljän seinän sisällä ja ruutujen ympäröimänä ahtautunut. Kenties bileet vapauttavat juuri siksi, koska ne rikkovat eristyneisyytemme. Ne tuovat meitä yhteen, jotta voisimme jälleen avautua.
Kattilahallin hämärässä Marja Ahti loihti surisevia, aaltoilevia ja kohisevia äänimaisemia. Kontrasti oli melkoinen, kun päälavalla Princess Nokian keikka alkoi eurodance-jyskytyksellä. Pakenimme Resident Advisor -lavalle, jossa DJ Stingray 303 soitti tuttuun tapaan takuuvarmaa elektrosaundia.
Seurueemme oli päässyt juhlafiilikseen, joten ajelehdimme Florence + The Machinen vaikuttavan keikan lopulla ihmisvirran mukana ulos festarialueelta, ja ahtauduimme hetken mielijohteesta pyörätaksiin. Kuskin hätyytellessä kelloa pärisyttämällä koteihinsa ja Kallion baareihin suuntaavaa juhlaväkeä pois ajoväylältä, musiikin rätistessä bluetooth-kaiuttimista ja lämpimän viiman puhaltaessa kasvoille nauroimme kaikki samanaikaisesti syntyneitä Bangkok- ja Delhi-viboja.
UG-bileiden kautta viimeiseen päivään
Aamuun asti jatkuneet UG-teknobileet joihin päädyimme, eivät tehneet viimeisen päivän startista helppoa. Onnistuimme kuitenkin ehtimään Black Midin keikalle. Bändin sirkusmainen hyperbole, virtuoosinen yhteissoitto ja junttaavat rytmit nostivat hymyn huulille. Vähitellen energiat elpyivät. Acid Arabin livesetin mystiset saundit veivät mukanaan, ja tanssit jatkuivat Giant Swanin eklektisellä dj-setillä.
Aamuun asti jatkuneet UG-teknobileet joihin päädyimme, eivät tehneet viimeisen päivän startista helppoa.
Suvilahden tyhjentyessä juhlijoista Ääniwallin jatkot houkuttelivat. Kolmen päivän festariputken aikaansaama rasitus herätti kuitenkin unelman teleporttauslaitteesta, joka kuljettaisi nappia painamalla suoraan pehkuihin. Päädyimme vielä hetkeksi kalliolaisen kerrostalokorttelin sisäpihapuutarhaan. Keskustelut risteilivät uusista terapiamuodoista tietoisuuden reuna-alueille ja outoihin sattumuksiin.
Pyöräilin Kalliosta kohti kotia. Lakaisukoneet pyyhkivät Helsinginkatua. Mielen valtasi haikeus, joka usein seuraa hyviä bileitä. Vaikka keho vaati lepoa, mieli tarrautui kaikkeen siihen, mitä hyvät bileet tarjoavat: keskusteluihin, katseisiin, uusiin ihmisiin, ystävyyksien syventymiseen, musiikkiin, tanssiin ja väärinpäinkääntyneen vuorokausirytmin kummiin iloihin.
Uusia bileitä tulee aina.
Katso toinen kuva: klikkaa nuolta kuvan oikeassa reunassa.
