Asuessamme kymmenisen vuotta sitten pienessä kommuunissa meillä oli tapana kutsua ystävämme vuosittain sadonkorjuujuhliin, joissa nautimme puutarhamme antimista. Asettelimme olohuoneemme lattialle kankaita ja katoimme pitopöydän: vasta paistettuja falafeleja, kreikkalaisia valkosipulisitruunaperunoita, pitaleipiä, hummusta, tsatsikia, baba ganoushia, muhammaraa, skordaliaa, taboullehia, halloumia, fetasalaattia ja kalamataoliiveja. Meze-aterian jälkeen lattialla loikoili tyhjien ja puolityhjien kulhojen äärellä tyytyväisiä ruokailijoita, ja vaikka olo oli raukea, syöminen loi nautinnollisen tunnelman loppuillalle.
Viininjuonnin ja hauskanpidon lomassa valmistetut ruoat eivät toki aina onnistuneet suunnitellusti. Vadelmasuklaakakku, johon oli lorahtanut teelusikallisen sijaan desilitra ruokasoodaa; Daim-kakku, jonka koostumus muistutti lähinnä suklaavelliä; ja yrttijuustosarvet, joiden liiallinen rasva valui vihreänä mössönä uuninpellille, kirvoittivat kaikki huvittuneisuutta. Muistan edelleen suklaakakkua maistaneen ystäväni kohteliaat sanat soodan ritistessä hänen suussaan: ”On tää ihan hyvää.”
Ystävien tapaamisen tärkeydestä
Työkiireiden ja kalenterien hallitsemassa arjessa saattaa tuntua usein siltä, että ystävien kohtaamiselle tarvitaan erityinen syy. Taustalla vaikuttavat suomalaisen sosiaalisuuden eristävät rakenteet ja totunnaisuudet: opiskelua ja työntekoa määrittävä omillaan pärjäämisen eetos, yksilölliset asumisratkaisut, lasten kasvatusvastuun sälyttyminen yksinomaan vanhempien harteille, oman tilan ja kehollisen etäisyyden tarve sekä esimerkiksi ei-kaupallisten kohtaamispaikkojen vähyys.
Suomessa arkea ei ole yksinkertaisesti totuttu jakamaan samalla tavalla kuin monissa muissa maissa.
Mutta muistellessamme sitä jälkihehkua, jonka hyvien ystävien tapaaminen tuottaa, emmekö pikemminkin tarvitsisi painavia syitä olla tapaamatta ystäviämme? Tavallisesti syyksi tai tekosyyksi kelpaavat aika, raha ja jaksaminen. Keskiluokkaista elämää kuvastava angloamerikkalainen sanonta ”money rich, time poor” tuntuu muuttuneen toimeentuloon liittyvien huolien ja moninaisten epävarmuuksien luonnehtimassa prekaarissa arjessa muotoon ”money poor, time poor, energy poor”. Yhtälö on erikoinen, sillä työhön ja toimeentulon hankkimiseen kulutettu aika on nykyisen teknologisen vaurauden aikakaudella suhteettoman suurta. Vaurauden epätasa-arvoinen ja epäjärjellinen jakautuminen luo keinotekoista niukkuutta, joka pakottaa ihmiset keskittymään selviytymiseen, vaikka objektiivista tarvetta tähän ei enää olisi. Osa koetusta ajan- ja energianpuutteesta juontuu kuitenkin kulttuurisista tottumuksista. Suomessa arkea ei ole yksinkertaisesti totuttu jakamaan samalla tavalla kuin monissa muissa maissa.
”Kaikki kaikille” – myös pöydän ulkopuolella
Ystävien kanssa vietetty ”ajaton aika” – yhteisen ilon aiheuttama ajantajun katoaminen – rajoittuu usein perjantai- ja sunnuntai-illan väliseen kaitaan ajanjaksoon. Näin ei tarvitsisi olla. Ruoan tekeminen ja syöminen yhdessä voi olla keino murtaa suomalaisen sosiaalisuuden eristäviä rajoja.
Monissa muissa kulttuureissa syöminen ja juominen yhdessä on jokapäiväinen tapa. Välimeren maissa tai vaikkapa Kaakkois-Aasiassa ystävät ja perheet eivät ainoastaan kokoonnu säännöllisesti aterioimaan yhdessä vaan myös syövät samoista astioista. Etelä-Marokon karulla Atlantin rannikolla sijaitsevan Mirleftin kaupungin Aftas-rannalla nauttimamme kuskus suolaisen jugurttijuoman kera ennen paikallisten amazigh-muusikoiden improvisaatiojameja jätti jälkeensä halun kokoontua kotona Suomessakin yhteen, syödä ja soittaa aamuyöhön asti. Yhtä lämpimiä muistoja jätti papaijakeitto, jonka tarjoili Thaimaan Koh Makin saarella ravintolaansa pitänyt ystävä. Vaikka keitto oli niin tulista – phet phet, eli thai-spicy – että sen ensisijaisena akuuttina vaikutuksena oli intensiivinen hikoilu- ja hikotuskohtaus, illan viettäminen jaetussa pöydässä sai miettimään jokapäiväisiä ruokailutottumuksia myös koto-Suomessa.
Tutustuminen toisenlaisiin tapoihin elää arkea voi muuttaa käsitystä hyvästä elämästä: omaisuuden ja omistamisen sijaan vaurautta voikin olla mahdollisuus viettää aikaa ystävien ja rakastettujen kanssa. Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru kirjoittavat kirjassaan Mikä liberalismia vaivaa?: ”Luksus on määriteltävä uudelleen rihkaman ja saastuttamisen sijaan ensisijaisesti ajan kautta: aikaa ystävyyteen, aikaa uida, aikaa tehdä hyvää ruokaa, aikaa hoivaan, aikaa matkustaa.” Jotta tällainen ylellisyys olisi mahdollista, työhön käytettyä aikaa tulisi tietenkin vähentää ja materiaalista vaurautta jakaa tasaisemmin.
Ruoka on osuva metafora vaurauden uudelleenmäärittelylle. Luopumisen ja askeettisuuden sijaan tarvitsemme parempia nautintoja, Lahtisen ja Purokurun sanoin ”vegaanista hedonismia”. Yhdessä syöminen kohdistaa huomion hedonismin jaettuun luonteeseen. Uusliberalistinen politiikka on kannustanut ihmisiä tavoittelemaan yksilöllisiä päämääriä – sanalla sanoen: yksilöllistä mielihyvää. Ruoan äärelle kokoontuminen on eristävän individualistisen nautintoharhan negaatio ja siten esimakua perinpohjaisemmin tyydyttävimmille nautinnoille. Hyvää elämää ei tällöin määritä enää kyky suorittaa yksilöllisiä tavoitteita – ”menestyä elämässä” – vaan mahdollisuus asettua vastavuoroisiin ja mielihyvää tuottaviin suhteisiin muiden ihmisten ja maailman kanssa.
Hyvää elämää eivät ole kiireessä yksin nautitut mikroeinesateriat vaan jaetun hummuksen suomat nautinnot.
Kun kädet pilkkovat veitsellä kurkkua, tomaattia ja paprikaa, ajatukset ja sanat soljuvat luontevammin – hieman samaan tapaan kuin saunassa, jossa tulen liikkeiden ja äänten sekä kiukaalta kohoavan löylyn seuraaminen saa kielen kannat höltymään. Ruoan laittaminen yhdessä voi olla leikkiä, ja leikillinen yhteys syventää ystävyyksiä. Brittiläinen kirjailija Katherine Angel kuvaa teoksessaan Tomorrow Sex Will Be Good Again kokemusta yksilöllisten rajojen vuotamisesta vapauttavaksi, sillä se antaa ”mahdollisuuden suurempaan aistimusten ja tunteiden skaalaan” sekä ”mahdollisuuden vaatia itselleen enemmän ja sallia muille enemmän”. Erillisen minuuden hälveneminen voi siis auttaa ihmisiä saamaan parempia nautintoja.
Yhdessä ruokailemisen poliittinen ulottuvuus perustuukin juuri yhteyden vahvistumiseen.
Yhdessä ruokailemisen poliittinen ulottuvuus perustuukin juuri yhteyden vahvistumiseen. Mahdollisuus jakaa kokemuksia mielihyvän luonnehtimassa tilassa voi murtaa eristyneisyyden, mikä auttaa ihmisiä huomaamaan, etteivät he ole huoliensa kanssa yksin. Yksilöllisiksi miellettyjen ongelmien rakenteellisten juurien paljastuminen luo mahdollisuuden kollektiivisille muutosprosesseille. Yhteiskunnallisen siirtymän kannalta ratkaisevaa onkin se, kasvavatko yksilölliset tunnot yhteiskunnallisiksi muutosvoimiksi.
Jaetussa ruokapöydässä vallitsee zapatistien periaate ”kaikki kaikille”. Mitä tapahtuisi, jos sama periaate alkaisi ohjata elämää myös ruokapöydän ulkopuolella?
