Voit kuunnella ääniraidan myös lukuisista suoratoistopalveluista, esimerkiksi Spotifystä.
Mikko Nenosen esikoisrunokirjassa Pyhä iho (Aviador) pyhyys paljastuu odottamattomista paikoista ja asioista: nuhjuisesta baarista, maailmankaikkeuden tuoksusta, unen maasta, kirjoituskoneeseen jääneestä muistutuksesta, busukibändin soitosta ja tupakkaa polttavan tytön hymystä. Pyhyys on Nenoselle yhteyttä sisäisyyteen, muihin ihmisiin, eläimiin ja luontoon. Maailma työntyy Pyhässä ihossa suodattamattomana ihmisen tietoisuuteen. Minuus osoittautuu huokoiseksi: ihminen ja ympäristö kohtaavat, limittyvät ja sekoittuvat kaoottisillakin tavoilla.
”Ajattelen ihon paitsi ruumiillisuuden ja intiimiyden, myös läsnäolon symbolina”, Nenonen sanoo. ”Kun ihminen on kehollisesti läsnä, hän on sitä myös henkisesti. Voisi ajatella, että kun ihminen koskettaa toista, toisen ihoa, hän koskettaa jumalallista. Iho on jokaisen henkilökohtaisin olemus, ainutlaatuinen, mutta kuitenkin samanlainen. Iho on herkkä elin, ja tässä herkkyydessä on läsnäolon siemen.”
Pyhän kohtaaminen on Pyhässä ihossa hallitsematon ja kehollinen kokemus.
”Ilmaisuuni on vaikuttanut eniten Latinalaisen Amerikan runous, joka on vahvasti kuvallista ja vyöryttävää ja jossa on usein mukana metafyysinen ulottuvuus”, Nenonen toteaa. ”Kirjoittaessani Pyhää ihoa minusta tuntui, että ikään kuin välitin tekstiä jostain toisesta paikasta, eräänlaisella automaatiotekniikalla. Prosessi alkoi siitä, kun ystäväni runoilija Jarno Lindemark pyysi minua lähettämään runon päivässä. Päädyin lähettämään useita runoja viikossa, ja kirjan tyyli muotoutui vähitellen.”
Tärkeimmät kokemukset taiteesta
Nenonen on saanut vaikutteita eri uskonnollisista suuntauksista kuten taolaisuudesta ja gnostilaisuudesta, muttei ole varsinaisesti harjoittanut mitään uskontoa.
”Yritän hahmottaa runoudessani, mitä pyhyys voisi olla. Tärkeimmät pyhyyden kokemukseni ovat tulleet taiteesta, kuten vaikkapa Andrei Tarkovskin elokuvista, kauniin maalauksen näkemisestä, soittamisesta, keikalla olemisesta tai kirjoittamisesta. Joskus olen kohdannut pyhyyttä kävellessäni iltamyöhään kaupungilla ja katsoessani puistoa, jossa ei ole ketään. Pyhyys voi paljastua myös yksinkertaisista asioista, kuten vaikkapa siitä, että lapsi pudottaa jäätelöpallon maahan ja isä ostaa hänelle uuden.”
Pyhä iho kertookin kaikkialla ilmenevästä pyhyydestä.
”Suomalaisessa muinaisuskossa kaikki oli pyhää: luonto, eläimet, tontut, maahiset ja keijukaiset. Nykyään pyhä on eristetty, ja sitä koetaan esimerkiksi kirkossa. Itselleni pyhyys ilmenee luonnossa ja vaikkapa ihmissuhteissa. Uskonnotonkin ihminen voi kokea pyhyyttä tekemällä hyvää. Pyhää on yhteys ihmisiin, luontoon ja kaupunkiin. Pyhyyden tunne saattaa herätä juopotellessakin, vaikka se kuulostaakin banaalilta.”
Nenonen erottaa pyhyyden kokemuksen järjestäytyneestä uskonharjoituksesta, joka on hänen mukaansa usein kaukana pyhyydestä.
”Maailmassa on paljon paskoja asioita, ja uskonnollisessa ajattelussa on monia sellaisia piirteitä, joilla ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Fundamentalistikristityt ja -islamistit ovat ajautuneet kauas rakkaudesta. Vihaaminen ja ulossulkeminen ei ole uskonnonharjoitusta. Mielestäni jokaisen uskonnollisen ihmisen tulisi pitää järki mukana ja suhtautua kriittisesti siihen, mitä sanotaan. Toinen ääripää on tietysti se, että ollaan järki- ja tiedeuskovaisia.”
Arkinen ja ylevä sekoittuvat
Pyhää ihoa luonnehtivat vahvat kontrastit. Pyhyyden, hurmioitumisen ja todellisuudesta humaltumisen kokemukset piirtyvät harmaan arjen yksityiskohtia vasten. Asuntonsa ovesta ulos astuva mies ei kohtakaan edessään porraskäytävää vaan kiemurtelevan veden, joka johdattaa hänet leiskuvien valopallojen ja siemenkodiksi kutistuvien vanhusten luo. Runokuvat vyöryvät ja sekoittuvat unen houretta muistuttaviksi hallusinaatioiksi.
”Haluan välttää tasapaksua ilmaisua ja sekoittaa ylevän ja arkisen toisiinsa”, Nenonen sanoo. ”Rakennan runoni siten, että eri elementit ja kontrastit luovat mosaiikin. Arjen banaalit asiat ovat välttämättömiä. Esimerkiksi aamurutiinit vituttavat minua. Haluaisin, että kaikki olisi ihmeellistä, mutta se ei tietenkään ole mahdollista. En ole suuremmin innostunut siitä, että arjessa pitäisi iloita pienistä asioista. Fuck minimal, go maximal. Se on ohjenuorani. Toisaalta, jos ei välillä tee tavallisia asioita, pyhät asiat eivät tunnu pyhiltä.”
Pyhän ihon tyylirekisterikin on vahvasti kontrastinen. Mystisiä kokemuksia muistuttavien transsendentaalisten näkyjen rinnalla kulkee absurdi huumori: virastossa liian kauan istuneen Anna-Liisan silmiin muodostuvat kalvot, joiden avulla hän ottaa sekavia kuvia todellisuudesta. Lukija saa myös kuulla vuoden tietotyöläiseksi tituleeratun Harri Ropposen kirjallisuusmausta, lempiväristä ja filosofisesta suuntautuneisuudesta, jossa hapan empirismi yhdistyy buddhalaiseen pidättyväisyyteen ja plotinoslaiseen hyperkontemplaatioon.
”En ole ikinä ajatellut, että pyhyys olisi jotenkin koskematonta tai että pyhille asioille ei voisi nauraa”, Nenonen toteaa. ”Pyhyyden ei tarvitse olla sitä, että istutaan hartaasti kirkossa. Huumori keventää paatosta.”
Nenosen runoutta luonnehtii vahvojen kontrastien lisäksi intensiivinen ilmaisu, jossa metaforat seuraavat toinen toisiaan. Pyhää ihoa voikin lukea monesta eri näkökulmasta: hurmioitumisen ja elämänilon ylistyksenä, tutkielmana psykoosin fenomenologiasta, valaistumiskokemuksena tai yksinkertaisesti osoituksena runollisesta mielikuvituksesta, joka näyttää todellisuuden taianomaisena.
Nenonen toteaakin innoittuneensa runoilija William Blaken lausahduksesta ”kylliksi tai liikaa”.
”Ylettömyys on sitä, että toivoo maailmalta mahdollisimman monia asioita sen sijaan että jähmettyisi paikoilleen. En halua, että mikään ajatus olisi itselleni vieras, vaan haluan kaiken virtaavan sisääni, jotta voin suodattaa pois huonot asiat ja omaksua hyvät. Runoudessa voi käsitellä asioita, joita ei ole mahdollista lähestyä suoraan. Runous muodostaa selittämättömästä kertovan kudoksen. ”
Nenosen runokudoksen rakennusaineena on ihmeen ja pyhyyden tunto. Pyhä iho ei kuitenkaan tuudita lukijaansa kauniiden kielikuvien ja lohduttavien ajatusten varaan vaan sysää hänet voimallisesti kohti kärsimystä. Ahdistusta käsittelevät jaksot vievät kohti rakkautta, joka nousee teoksen lopussa ratkaisevaan asemaan.
”Rakkaus on pyhyyden ylin muoto”, Nenonen toteaa. ”En tarkoita ainoastaan romanttista rakkautta vaan rakkautta ihmisiä, eläimiä ja maailmaa kohtaan. Se, että pyrkii rakastamaan maailmaa niin paljon kuin mahdollista, on mielestäni kaiken perimmäinen päämäärä.”
