Näytelmän alussa katsoja löytää itsensä samasta sellistä myttynä makaavan hahmon kanssa. Pian käy ilmi, että hän on inkerinsuomalainen maallikkosaarnaaja Maria Jalava (Ella Pyhältö), joka selvittyään hengissä Stalinin vainoista ja pitkästä työleirituomiostaan on päätynyt jälleen kansanviholliseksi yrittäessään perustaa uudelle kotipaikakunnalleen luterilaista seurakuntaa.

Näin alkaa Hanna Kirjavaisen kirjoittama ja ohjaama Marian tunnustus – muistokirjoitus hevoselle.

”Olin lukenut jo vuosia sitten luterilaisen uskonsoturi Maria Kajavan elämänkerran. Minulla on myös omia sukujuuria Karjalassa,  isovanhempani olivat evakkoja. Teatteriurallani olen myös aiemmin käsitellyt näitä suomalaisuuden tabuja”, kertoo ohjaaja teoksensa taustasta.

Näytelmässä nähdään takaumina, kuinka Maria menettää kulakki- eli talonpoikaisvainoissa ensin miehensä ja pienen maatilkkunsa ja sen jälkeen molemmat lapsensa raskaalla matkalla Siperian työleirille. Tuomionsa jälkeen hän ajautuu monien inkeriläisten tapaan Petroskoin seudulle, koska paluu Inkerinmaalle on viranomaisten toimesta kielletty.

Marian kärsimystie käy hyvin yksiin Lea ja Santeri Pakkasen Se tapahtui meille. Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen –tietokirjassa (Gummerus 2020) kuvattujen elämäntarinoiden kanssa.

”Esitys on koskettava, etenkin kun kirjaa tehdessä on tullut pyöriteltyä paljon inkerinsuomalaisten kohtaloita oman ja monen muunkin suvun kautta. Oma mummoni matkusti samalla tavalla kahden pienen lapsen kanssa junalla ja laivalla Jakutiaan asti tietämättä samaan aikaan mitään oman miehensä kohtalosta”, huokaa Lea Pakkanen.

”Hyvin tuli esiin myös, miten Neuvostoliitossa maatilojen kollektivisointi laajeni nopeasti myös köyhiin pientalollisiin, joilla ei ollut kuin ehkä pieni oma talo, pari hevosta ja vain yksi lehmä. Ja sekin, kuinka usein juuri Suomesta loikanneet punaiset kavalsivat Neuvostoliiton suomalaisia kulakkeja viranomaisille.”

Uskonto on enemmän kuin dogmi

Näytelmässä kansallisuuskysymyksen rinnalla kulkee hengellinen maailmankatsomuksellinen teema. Päähenkilön luterilainen usko kohtaa hänen omassa hevosessaan, muissa eläimissä ja metsäluonnossa löytämiään sakraaleja yhteyksiä. Näiden tuntojen esittämisessä tärkeä tehtävä on Outi Pulkkisen hypnoottisella jouhikon soitolla ja runolaululla.

”Jumalasta ja uskonnosta puhumiseen liittyy nykyisin usein omituinen jännite. Silti minusta näytelmä ei ole erityisen vakaumuksellinen, vaan uskon suhteen siinä olennaista on päähenkilön puhe siitä, että samalla kun koneisto yrittää pelastaa hänet uskonnolta, hän menettää kielensä, hevosensa, metsänsä ja totuudessa pysymisen taidon. Tässä uskonto on hirveän paljon laajempi asia kuin opinkappale tai dogmi”, selittää Kirjavainen.

Pakkanen ymmärtää uskonnon merkityksen kuvatun ajan inkerinsuomalaisten piirissä.

”Esimerkiksi isoäidille vahva usko oli nimenomaan lohdun tuoja, kun piti käsitellä rankkoja karkotusmuistoja ja perheenjäsenten teloittamisia ja katoamisia. Inkeriläisillä oli myös usein tapana olla kytköksissä suomen kieleen virsien ja suomalaisten jumalanpalvelusten kuuntelemisen kautta. Esityksessä taas nämä runoelmakohdat antavat happea käsitellä kaikkea sitä, mistä tekstissä puhutaan.”

Inkerinsuomalaisten sorrosta vaiettiin

Inkerinsuomalaisten historia on ollut Suomessa vaiettu, koska kylmän sodan ympäristössä Neuvostoliiton vähemmistöihinsä kohdistaman sorron historia ei sopinut kiillotettuun naapurikuvaan. Etenkin vasemmiston puolella hiljaisuutta tuotti myös rinnakkaistieto siitä, miten sosialismin mallimaa oli kohdellut monia rajan yli paenneita punaisia.

”Me inkerinsuomalaiset olimme kiusalliseksi koettu aihe ehkä myös siksi, että jatkosodan aikana tänne evakkoon tulleista yli 60 000 inkeriläisestä moni koki sodan jälkeen tulleensa myös suomalaisten toimesta painostetuksi takaisin Neuvostoliittoon. Tänne heitä jäi silloin vain noin 8000 ihmistä, joista puolet pakeni palautusten pelossa Ruotsiin. Lopuista monet elivät pelon vallassa vuosikausia,”, muistuttaa Pakkanen.

Vastoin lupauksia synnyinseuduille päätymisestä Neuvostoliittoon siirtyneet asutettiin eri puolille laajaa maata. Stalinin kuoleman jälkeisinä vuosikymmeninä monet heistä pyrkivät takaisin suomenkielisten alueille. Samalla vähemmistökansallinen identiteetti alkoi elpyä.

Yllättävä käänne nähtiin keväällä 1990, kun presidentti Mauno Koivisto ilmoitti, että inkerinsuomalaisisia ryhdytään Suomessa kohtelemaan paluumuuttajina. Sillä statuksella Suomeen muutti yli 30 000 henkilöä, heidän joukossaan myös Pakkaset.

”On viitteitä siitä, että ideaa on tarjottu Koivistolle idän puolelta. Tuskinpa neuvostoviranomaiset katsoivat hyvällä sitä, miten aivan Suomen rajan tuntumassa oli ryhdytty jo visioimaan jopa omaa autonomista aluetta suomenkieliselle vähemmistölle”, arvioi Pakkanen.

”Mutta se päätös tuli todella puun takaa niin inkerinsuomalaisille kuin Suomen viranomaisillekin. Selvitys siitä, mitä inkerinsuomalaisilla tarkoitetaan, tehtiin vasta pari kuukautta Koiviston linjauksen jälkeen. Viranomaisilla oli puutteelliset valmiudet ottaa vastaan suuria maahanmuuttajamääriä, ja siitä seurasi todellisessa elämässä erilaisia sopeutumisongelmia ja jopa suoranaista rasismia.”

Etäisyys auttaa kertomaan

Venäjän hyökkäys Ukrainaan esityksen ensi-iltaviikolla muutti Kirjavaisen mukaan tekijöiden suhdetta teokseen yhdessä yössä.

”Pyyhimme hikikarpaloita otsalta, kun alun perin lähinnä mausteena nähty yhteiskunnallisuus muuttui noin tuhatkiloiseksi. Nousi esiin kysymyksiä siitä, miksi tällainen virheiden etsintä toisista kansakunnista ja ihmisryhmistä sekä erilaiset puhdistukset toistuvat aina uudestaan ja uudestaan.”

Ajankohtainen kantaaottavuus ei hänestä ole teatterille helppo pala purtavaksi.

”Meillä teatterintekijöillä on usein lähtökohtana, ettei pidä katsoa suoraan aurinkoa, vaan mieluummin pikkaisen sivusta. Ja toisaalta valtavaa turbulenssia aiheuttavista asioista voi yleensä kertoa kunnolla vasta, kun siihen on saanut vähän etäisyyttä.”

Pakkanen muistuttaa, että juuri tällaisten historiallisten tapahtumien tarinallistamisen kautta teatteri voi auttaa ymmärtämään paremmin, mistä nykyhetkessä on kyse.

”Vaikka se mitä tapahtuu Ukrainassa nyt, on tietysti eri asia kuin se mitä tapahtui inkeriläisille toisen maailmansodan aikana ja jälkeen, tilanteissa on paljon yhteneväisyyksiä. Se näkyy esimerkiksi siinä, miten tietyn poliittisen johtajan mielivaltaisen vallankäytön kautta voidaan tehdä ihmisille ja perheille ihan mitä vain.”

Hanna Kirjavainen: Marian tunnustus. Muistokirjoitus hevoselle. Esitykset Teatteri Avoimissa ovissa 10.5. asti.

Kuuntele Kirjavaisen ja Pakkasen koko haastattelu Teatterin politiikka & politiikan teatteria -podcastissa. Kuunneltavissa alla ja lukuisissa äänentoistopalveluissa, esimerkiksi Spotifyssä.