Lukuaika: 4 minuuttia

Essee | Voisiko sivilisaation rakentaa muulle kuin hiekalle?

”Katukiven alla on rantahiekkaa” on lause, joka ei äkkiseltään sisällä suurta runoutta. Leena Krohn noukki tuon lauseen talteen pariisilaistalon seinästä Euroopan niin sanottuna hulluna vuonna 1968. Sen oli kirjoittanut joku tuntematon, todennäköisesti vallankumouksellinen opiskelija. Krohn kirjoittaa teoksessaan Mitä en koskaan oppinut, kuinka tuo yksi lause on ladattu täyteen merkityksiä. Krohn on kantanut lausetta mukanaan vuosikymmeniä, ja sen merkitys on syventynyt vuosien saatossa.

Lause on konkreettinen toteamus, joka syntyi, kun ranskalaisopiskelijat kaivoivat kiviä kadusta rakentaakseen barrikadeja tuona vallankumouksellisen murroksen vuonna. He huomasivat, että kivetys ja sitä myöten koko kaupunki, oli rakennettu hiekalle. Krohnille lause on ollut juurena moneen pohdintaa muun muassa siitä, kuinka sivilisaation ja ympäristön välinen konflikti on sovittamaton. Materiaalisen rikastumisen hinta on aina luonnon köyhtyminen.

Tuohon anonyymin ajattelijan vaatimattomaan toteamukseen sisältyy kokonainen maailmankäsitys ja ymmärrys niistä purkamattomista ehdoista, joiden alaisina täällä elämme. Krohnin tulkinnan mukaan lause tarkoittaa sitä, että kaikki ihmisen tekemä perustuu ei-tehdylle, alkuperäiselle, koskemattomalle, ikiaikaiselle. Ilman rantahiekkaa ei olisi katukiviä tai rakennuksia. Ei olisi yhteiskuntaa. Halusimme tai emme, jokaisen kulttuurin perusta on luonnossa.

Hiekalle rakentaminen on aina epävarmaa. Hiekka liikkuu. Mutta hiekan alla on koko levoton planeettamme, jonka muutosten armoilla elämme. Kaikki rakentamamme kaupungit, yhteiskunnat ja järjestelmät ovat hiekalle rakennettuja. Kaikki ovat lopulta uhanalaisia. Ihmisen luoma on katoavaista. Tänä päivänä tuo vuonna 1968 kirjoitettu lause on yhä merkityksellinen. Olemme rakentaneet kulutuksemme pohjan juoksuhiekalle seurauksia ymmärtämättä. Ja nyt katsomme kättemme jälkiä.

Hiekalle rakentaminen on aina epävarmaa. Hiekka liikkuu. Mutta hiekan alla on koko levoton planeettamme, jonka muutosten armoilla elämme.

Tajunnan laajentumisen tuskaneuroosi

Krohn diagnosoi itselleen 15-vuotiaana ”tajunnan laajentumisesta aiheutuneen tuskaneuroosin.” Nykypäivänä varmasti enemmistöllä on tuo samainen diagnoosi mitä ilmastonmuutokseen, kulutushysteriaan ja tulevaisuuteen tulee. Metsät palavat, lämpötila nousee ja black friday jatkuu loputtomasti. Siinä sivussa neuroottinen keskiluokka pohtii töihin lähtiessään, jättikö sittenkin omistusasunnossaan hellan päälle.

Krohn kertoo, kuinka joku oli kirjoittanut vessan seinään filosofian ”aika on luonnon keino estää kaikkea tapahtumasta heti”. Krohn kirjoittaa, että mittaamme aikaa muutoksella, joka toistuu: kellon viisareiden liikkeellä kellotaulun ympäri. Siinä samalla ihmisessä tapahtuva muutos ei toistu. Olemme huomenna toisia kuin eilen, paluuta ei koskaan ole. Emme voi irtisanoutua ajan alamaisuudesta, vaikka todistetaan, että aika on vain inhimillisen kontrollin väline. Mitattu aika ja koettu aika ovat eri asioita.

Ympäristö tuntee ajan kulun paremmin kuin me. Luonto kokee aikaa siinä missä ihminen mittaa sen arvoa rahassa. Aika on ehkä kapitalistille rahaa, mutta tällä hetkellä Äiti Maa laskee minuutteja. Vaikka jotkut meistä kokevat tajunnan laajentumisesta aiheutunutta tuskaneuroosia, kuitenkaan ihmisissä tapahtuva muutos ei ole riittävän nopeaa. Siinä ajassa, kun työläisen kellotaulu käy työpäivän ympäri, ihminen ehtii jo vajota väsymykseen ja unohtaa sen, mikä olemassaolon kannalta eniten merkitsee. Luonto on huomenna toinen kuin eilen, ja pian paluuta mihinkään ei koskaan enää ole.

Krohn kirjoittaa, kuinka ylivertaisuutemme perustuu asioille kuten ajattelu ja itsetietoisuus. Kuitenkin jokapäiväisessä elämässä olemme pakotettuja toimimaan kuin automaatit: ajatuksetta ja ymmärtämättä sen enempää tekojen kuin tekemättä jättämisten seurauksia ja vaikutuksia. Aika on rahaa, kun asuntolainan erääntyvä maksuerä on mielessä, mutta lopulta kuitenkin luonto on rajoitteemme, ja ympäristö piirtää rajamme. Ihmisen köyhyys on ehkä luonnon kannalta parempi ratkaisu kuin liiallinen omistaminen, mutta hupenevat luonnonvarat eivät tunnista luokkarajoja.

Krohn kirjoittaa, kuinka sivilisaatiot eivät pohjaudu järkeen ja rationaaliseen ajatteluun niin paljon kuin haluaisimme uskoa.

Raaka Makkaratalo

Krohn kirjoittaa, kuinka sivilisaatiot eivät pohjaudu järkeen ja rationaaliseen ajatteluun niin paljon kuin haluaisimme uskoa. Oikeastaan aivan päinvastoin. Kaikki rakentuu lopulta yhteen takertuneista faktoista ja kuvitelmista jossain konkretian ja illuusioiden kaksoiskierteessä. Krohnin mukaan jopa itsensä ylevöittänyt kirjailija asuu tässä ihmiskunnan yhteisessä Usherin talossa. Huojuvassa ja tutisevassa, hetteikölle rakennetussa painajaispalatsissa, joka on globaali rahajärjestelmä.

Ihmisten megalomaanisilla ideoilla on tapana materialisoitua ympäristöömme. Järjellisen arkkitehtuurin puute muistuttaa siitä, kuinka rakentamamme kaupungit ovat uhanalaisia. Krohn ottaa esimerkiksi Helsingin keskustassa olevan Makkaratalon. Hän kuvailee sitä osuvasti virtsanlöyhkäiseksi, rumaksi, raa’aksi, röyhkeäksi, nousukasmaiseksi rakennukseksi, josta huokuu alkeiskapitalistinen ankeus. Megalomaaniset ideat materialisoituvat arkkitehtuurina, joka lamauttaa elämänilon, herättää vaarallisia aggressioita ja mielennouteita, joista on paras vaieta.

Krohnin mukaan tietoisuus paikasta on tietoisuutta siitä, että jokainen on myös elinympäristönsä luomus. Koko olemassaolo on ympäristön hyvinvoinnista riippuvainen. Sanonta et ole paikassa, vaan paikka sinussa pitänee paikkansa eikä sitä parane unohtaa. Tiedämme varsin hyvin, että jos ihminen laiminlyö ja tuhoaa asuinympäristöä, hän tuhoaa itseään. Luulisi, että olisimme jo havahtuneet siihen, että tietoisuus siitä missä olemme ja mistä elämme opettaisi meitä viimeistään nyt pitämään huolta paikasta, jossa asumme.

Sittemmin Krohn itse muutti maalle. Hänen mukaansa rakkaus paikkaan syntyy rakkaudesta kotiin, kotiseutuun ja synnyinmaahan leviten lopulta koko planeettaan, joka on ainakin toistaiseksi ihmissuvun ainoa mahdollinen asuinsija.

Kaupungit kuin eläinten pesät

Mitä me kutsummekaan kiinteäksi maaksi? Liikkuvia laattoja, jotka ajelehtivat vellovalla vaipalla. Meidän kaupunkimme pilvenpiirtäjineen, sushibaareineen, katedraaleineen ja supermarketteineen ovat Krohnin näkemyksen mukaan lopulta tilapäisiä kuin eläinten pesät. Kuten Georg Christoph Lichtenberg kirjoitti: mitä lähemmäksi pääsemme luonnonolioita, sitä käsittämättömämmäksi luonto muuttuu. Hiekanjyvä ei varmasti ole sitä, minä sitä pidän, Krohn lisää.

Krohn pohtii, miten olemattoman vähän ymmärrämme vegetatiivisesta elämästä. Siitä kaikesta, joka takaa olemassaolomme jatkuvuuden. Siemen on tiivistettyä informaatiota, tietoa, joka voi säilyä vuosisadasta toiseen roudassa, horroksessa, kuivuudessa, pimeydessä. Sieni puolestaan pystyy pehmeydellään puhkaisemaan asfaltin.

Muurahaisia pidämme tavattoman yksinkertaisina olioina, ja silti niillä on kehittynyttä teknologiaa, arkkitehtuuria, maanviljelystä, karjanhoitoa, sosiaalisia hierarkioita, työnjakoa ja sodankäyntitaitoja. Muurahaispesässä viesti tavoittaa välittömästi koko pesän, tiedonsiirtonopeus on ällistyttävä. Krohnin mukaan sen rinnalla mitä muurahaiset tietävät, moista teknologiaa ja arkkitehtuuria pitäisi nimittää nerokkaaksi, mutta nerokas voi meidän käsityksemme mukaan olla vain ihminen.

Eräässä suhteessa ihminen on poikkeama kaikista muista eläinlajeista: ihminen tarvitsee tavaroita. Sivilisaatiomme kuitenkin selviytyisi ilman kulutushysteriaa.

Kun Krohn diagnosoi itselleen tajunnan laajentumisesta aiheutuneen tuskaneuroosin, hän havahtui tietoon, että ihminen tuhoaa sekä omia elinehtojaan että muita eläinlajeja. Hän tajusi, että ihmisen sivilisaation ja ympäristön välillä on pysyvä, kipeä ja alati paheneva konflikti. Nyt 2020-luvulla maan kuori tärisee jalkojemme alla viimeistä sotaansa ja ihminen leikkii edelleen, ettei muka kuulisi pauketta.

Kun Krohnista itsestään tuli täysi-ikäinen, hänen matkaansa tarttui lause: ”katukivien alla on rantahiekkaa”. Lause, joka kirjoitettiin pariisilaistalon seinään vuonna 1968. Lause kertoo ihmiskunnan elämänehdoista ja niiden hauraudesta. Kuinka kaikki se, minkä unohdamme ja mitä emme enää näe, kannattelee sivilisaatiotamme ja koko olemassaoloamme. Kuten Krohn kirjoittaa, sivilisaatiot syntyvät ja katoavat, niiden alla on alkuperäinen, koskematon, ei-tehty. Emme voi ei-tehdä menneisyyttä, mutta voimmeko vielä ei-tehdä tulevan? Lakata unohtamasta olemassaolomme perustusta ja luoda ei-kuluttavan elämäntavan.

Leena Krohn, Mitä en koskaan oppinut
Teos 2021

  • 31.1.2022
  • Kirjoittanut voima
  • Kuvat Ninni Kairisalo