Lukuaika: 2 minuuttia

Viikonloppuna vietettävä New Performance Turku Festival on harjoite ilmastonmuutoksesta, fasismista ja pandemioista selviytymiselle

Antti Laitisen teos Armour nähtiin vuoden 2015 festivaaleilla. Siinä hän rakensi elävän puun ympärille teräsvaipan, joka myöhemmin asetettiin nähtäville erikseen kuin entisaikojen ritarihaarniskat silloin kuin ne eivät olleet käytössä.

Aurajoen varteen levittäytyy helminauhaksi joukko ihmisiä. He asettuvat turvavälien päähän toisistaan ja soittavat mukana olevilla kelloillaan seremoniallisesti ohikulkijoille. 

Kyse on Tytti Arolan Hälytyskellot-performanssiteoksesta, joka on tarkoitus esittää 3.9. alkavilla New Performance Turku Festivaaleilla. Esittävää taidetta piinaavista kokoontumisrajoituksista huolimatta näin varmaan tapahtuukin.

”Tämän vuoden suunnitelmat tehtiin jo keväällä koronarajoituksiin mukautettuna. Performanssissa muuttuviin olosuhteisiin sopeutuminen on ylipäänsä helpompaa kuin monessa muussa taiteenlajissa, koska se ei ole sidottu mihinkään tiettyyn esitystilaan, kestoon tai muuhunkaan rakenteeseen”, kertoo tapahtuman taiteellinen johtaja, performanssitaiteiija Leena Kela.

Reagoivuus aikaan ja paikkaan on performanssissa jopa luonteenomaista. 

”Viime vuonna tapahtuma järjestettiin yllättäen päälle kaatuneiden koronarajoitusten keskellä, mutta silti lopulta mitään ei peruttu. Silloin teemana oli mobilities eli erilaiset liikkuvuudet, mikä kyllä haastoi miettimään miten tässä liikutaan, kun juuri sitä ei oikein voi tehdä. No, esimerkiksi ulkomaalaiset taiteilijat eivät sitten liikkuneetkaan, ainoastaan heidän teoksensa ja konseptinsa”, kertoo festivaalin toiminnanjohtaja Anni Sundbacka

Yhdessä selviytymisen tematiikkaa

Tämän vuoden pääteema liittyy selviytymiseen. Esimerkiksi Hälytyskellot voi tulkita kommenttina korona-ajan eristäytymiseen ja taiteen ahdinkoon.  

”Siinä näyttäytyy ihmisten pitkään kaivattu yhteentuleminen. Pieni ääni kertautuu. Samalla toteutuu vanha metafora siitä, miten paljon voimaa voi olla yhteisesti tuotetussa äänessä”, selittää Sundbacka.

”Haluamme samalla asettaa survival-tematiikan vielä koronaakin isompaan kontekstiin. Koko epidemian voi nähdä tiukkana harjoituksena sille, mitä ilmastonmuutos tai vaikka fasismin nousu ja muut suuret rakenteelliset uhat tulevat meille tekemään”, tähdentää Kela.

New Performance Festival sai alkunsa vuonna 2012 osana silloisen Varsinais-Suomen läänintaiteilija Leena Kelan työsarkaa. 

”Perustimme samalla myös yhdistyksen, jotta tapahtuma voisi jatkaa myöhemmin itsenäisenä. Yleisötyössä korostimme alusta asti sitä, että tapahtuma levittäytyisi ympäri kaupunkia. Etsimme aktiivisesti yhteistyötä muiden kulttuuritoimijoiden ja yliopiston kanssa. Näin päästiin sekoittamaan eri yleisöjä ja syntyi skene, joka Turusta oli aiemmin puuttunut”, muistelee Kela.

mainos

Maksuttomuus alusta asti tärkeää

Anni Sundbacka tuli mukaan tapahtuman järjestelyihin sen kolmantena vuonna.

”Meille on koko ajan ollut tärkeää, että tapahtumat ovat maksuttomia. Jo ennen koronaa olimme päätyneet sen positiivisen ongelman eteen, että teosten äärelle on ollut välillä vaikea mahtua. Nyt tilanne on tietysti toinen, kun joudutaan rajoittamaan yleisömääriä turvamääräysten takia”, huokaa Sundbacka.

Esitysten sisältö, muoto ja esimerkiksi osallistavuuden aste saattaa vaihdella paljonkin.

”Yleensä suurin osa teoksista on sooloja, mutta mukana on toisinaan myös isompia ryhmiä ja raskaampia tuotantoja. Tänä vuonna pienimuotoisin taitaa olla Antti Tolvin Äänipaijaus, jonka hän tekee yhdelle ihmiselle kerrallaan. Samaa mittakaavaa edustaa myös Jani Petteri Virran yksilöidysti kymmenelle kuulijalle tekemät ääniteokset, jotka kukin voi kuunnella kotonaan”, kertoo Sundbacka.

”Osallistumisella mitattuna suurin tämän vuoden teos on Antti Laitisen Nail Trunk, jossa ihmiset saavat lyödä nauloja viime talvena kaadetun vanhan tsaarinpoppellin runkoon, joka on tätä varten viety Wäinö Aaltosen Museon vieressä sijaitsevalle Ekoluodolle”, täydentää Kela.

Taide yhteiskunnan sydämenä

Taiteenlajina performanssilla on itseilmaisun historian pohjille asti ulottuva taustansa. Länsimaisen nykytaiteen piiriin käsite vakiintui 1950–60-lukujen taitteessa esimerkiksi John Cagen, Joseph Beuysin ja Fluxus-ryhmän tapaisten toimijoiden myötä.

”Performanssi on kasvanut kuvataiteen juuresta, kun taas sitä lähellä oleva esitystaide kumpuaa enemmän kokeellisesta teatterista. Itse näen performanssin jatkuvasti muutoksessa oleviin tilanteisiin reagoivana taidemuotona, jossa on mukana live-elementti. Nykyperformanssi ylittää rajoja ja esimerkiksi tämänhetkisyys voi hyvin tapahtua myös medioiden välityksellä”, määrittelee Kela.

Vaikka taidepoliittisesti voi olla tarpeen puolustaa tietyn taiteenlajin omaa merkitystä, Kelan mielestä yleisön kannalta määritelmillä on aina vähemmän merkitystä kuin taiteen sisällöillä ja kohtaamisella.

Samaan henkeen Sundbacka haluaa korostaa, että festivaalien tehtävä on nimenomaan luoda kaikille avoimet ja turvalliset puitteet kokea erilaisia asioita. Kyse on alustasta, jonka pitää olla on auki erilaisille tulkinnoille ja erisuuntaiselle vuorovaikutukselle.

”Taiteen näkeminen yhteiskunnan sydämenä on ehkä banaali vertaus, mutta minusta silti ihan oikeaan osuva. Jos ei ole keskusteluyhtyettä, kokemuksellisuutta ja ymmärrystä, mitä meillä on?”

 

 

New Performance Turku Festival 3.–5.9.

www.newperformance.fi

Kommentoi Facebookissa