Arkielämässä yhteiskunnalliset ilmiöt kuten raha ja työ tuntuvat itsestään selviltä todellisuuden osilta. Niiden olemassaolon tavoista ei erityisemmin kiistellä.

On selvää, etteivät ne ole samalla tavalla todellisia kuin fysikaaliset objektit. Totta kai ihmisten välisten järjestelyt ovat olemassa eri lailla kuin vaikkapa kivet. Yhteiskunnalliset ilmiöt ovat olemassa, koska ihmiset käyttäytyvät ikään kuin ne olisivat osia yhteisestä objektiivisesta todellisuudesta. Raha on olemassa, koska ihmiset yhdessä uskovat sen olevan olemassa. Työ on olemassa, koska tietynlaista toimintaa kutsutaan työksi ja organisoidaan sen mukaisesti.

Talouden ilmiöitä mitataan ja mittareiden välisiä suhteita tutkitaan siinä missä minkä tahansa fysikaalisen ilmiön. Talouden tutkimuksessa toimitaan enemmän luonnontieteen tapaan kuin missään muussa yhteiskuntatieteessä.

Empiiristä tiedettä tehdessä on perusteltua olettaa tutkimuskohteiden olevan varsin vakaita, vaikka ne hyvin tiedettäisiin kollektiivisen intentionaalisuuden tuotteiksi. Taloussosiologian parissa asiaa ajatellaan toisin. Lähtökohtana on, että kaikki sosiaalista todellisuutta kuvaavat käsitteet ja jäsennykset ovat epävakaita ja performatiivisia.

Epävakaus tarkoittaa, että sosiaalisesti rakentuneet tosiasiat voivat aina muuttua. Markkinoiden tapahtumia voidaan kyllä hyvin mitata, mutta tällöin oletetaan, että ”markkinoiden” käsitteen mahdollistavat yhteiskunnalliset järjestelyt ja kulttuuriset jäsennykset pysyvät varsin vakaina. Näin ei toki välttämättä ole.

Performatiivisuus tarkoittaa, että käsitteet ja teoriat eivät ainoastaan kuvaa, vaan myös tuottavat todellisuutta. Yhteiskunnallisen todellisuuden kuvaukset ovat aina kertomuksia siitä, miksi ihmiset toimivat niin kuin toimivat, ja miten ihmiset ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Nämä kertomukset kääntyvät myös nopeasti normeiksi.

Raha on olemassa, koska ihmiset yhdessä uskovat sen olevan olemassa. Työ on olemassa, koska tietynlaista toimintaa kutsutaan työksi ja organisoidaan sen mukaisesti.

Sosiologi Donald McKenzien sanoin teoriat ovat ”moottori, eivätkä kamera”. MacKenzien mukaan esimerkiksi johdannaismarkkinoiden kasvu ei olisi ollut mahdollista ilman näitä markkinoita selittäviä teorioita. Laajemminkin käsitys markkinat-nimisen ilmiön varsin itsenäisestä olemassaolosta on yksi käsitys siitä, miten ihmisten välinen vuorovaikutus rakentuu ja mitä yksilön on syytä odottaa tältä vuorovaikutukselta. Kun vuorovaikutusta jäsennetään jonkun toisenlaisen käsitteen kautta, ihmiset myös toimivat toisella tavalla.

Jos kuvaukset siis joka tapauksessa muovaavat todellisuutta, kuvauksen tekijöillä on vastuuta. Kuvaajan on mietittävä mihin suuntaan yhteiskunnallista todellisuutta on toivottavaa ohjata.

Myös nykyisten taloudellisten instituutioiden vahvistaminen on todellisuuden tuottamista. Jos tutkimus suhtautuu kohteisiinsa kuin luonnonilmiöihin, se vahvistaa näiden kohteiden asemaa todellisuuden kyseenalaistamattomina osina.

Sen sijaan se voisi pyrkiä muuttamaan vallitsevia järjestelyjä ja pohtia mahdollisia tai ihanteellisia tapoja yhteiskunnallisen todellisuuden hahmottamiseen. Esimerkiksi, jos halutaan enemmän vaikkapa yhteistyötä ja tasa-arvoa, voidaan pohtia minkälaisia jaettuja käsityksiä yhteiskunnallisesta todellisuudesta ne edellyttäisivät.

Uusliberalismin kulta-aika on ohi, mutta seuraava todellisuus ei ole vielä kunnolla näyttäytynyt.

Hyvä yhteiskunta-analyysi pyrkii aina hahmottelemaan mahdollisia tulevaisuuden maailmoja ja harjoittamaan käsitteellistä kokeilua. Erityisen tärkeää se on nyt, kun yhteiskuntajärjestys on uuden kynnyksellä: Uusliberalismin kulta-aika on ohi, mutta seuraava todellisuus ei ole vielä kunnolla näyttäytynyt.

Tulevaisuudessa myös nyt taloudeksi käsitteellistettyjä ilmiöitä kuvataan eri tavalla, ja olisi tärkeää muodostaa jonkinlaista esiymmärrystä niistä suunnista, joita nämä kuvaukset voivat saada.

Mielikuvitusta hyödyntävällä tutkimuksella on laajaa merkitystä. Tulevaisuuden kriiseistä selvitään paremmin, jos osataan kuvitella monenlaisia yhteistoiminnan muotoja. Lisäksi uusien toimintamallien syntyminen voi vaatia jatkuvaa uudistumista: esimerkiksi jakamistalouden uutta avaava potentiaali suli vuosikymmenessä alustataloudessa tapahtumaksi riistoksi – uudenlaisten yhteiskäytön muotojen hahmottaminen olisi voinut torjua tätä.

Toisenlaisen maailman etsiminen on epävarmaa tapailua ja hahmottelua, myös kuvausten tasolla. Kielen yli ei voi hypätä, vaan uutta ajattelua on rakennettava olemassa olevan käsitteistön varaan. Voi olla houkuttelevaa keskittyä mittaamaan vallitsevaa todellisuutta. Silti hienoimmillaan tutkimus avaa hetkellisiä välähdyksiä maailmaan, jota ei vielä ole.

Kirjoittaja toimii yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.