Lukuaika: 9 minuuttia

“Täytyy aina kysyä, kuka tästä hyötyy?” – Rosa Liksomin mukaan katkennut luontoyhteys aiheuttaa tuhoa

Väylä on Lapin sodan aikaan sijoittuva nuoren tytön kasvukertomus, jossa raja Suomen ja Ruotsin välillä muodostaa samalla rajan lapsuuden ja aikuisuuden välille. Liksom sulauttaa pakolaiskuvauksessaan toisiinsa lapsuuden mielenmaiseman ja maailmankaikkeutta koskevat pohdinnat.

Väylä kertoo kotitilansa karjaa kuljettavan 13-vuotiaan tytön matkasta Tornionjoen toiselle puolen, pakoon Lapin sodan sekasortoa. Vahva yhteys luontoon kannattelee tyttöä, mutta samalla heräävä tietoisuus vie hänet elämää, kuolemaa ja olemassaoloa koskevien kysymysten äärelle. Liksomin pitkään jatkunut yhteiskunnallinen toiminta näkyy romaanissa modernin maailman rakenteiden ja käytäntöjen kritiikkinä.

”Oli alusta alkaen selvää, että romaanini päähenkilö tulisi olemaan nuori tyttö”, Liksom kertoo. ”Lapin sodan aikana nimenomaan tytöt veivät karjaa Ruotsiin. Karja annettiin lasten harteille, koska vanhukset eivät pystyneet niitä kuljettamaan ja äideillä puolestaan oli yleensä Tornionjokilaaksossa niin paljon lapsia, että he lähtivät matkaan ison lapsikatraansa kanssa. Ei ollut siis muuta mahdollisuutta kuin panna isommat lapset kuljettamaan karjaa.”

Samaistuminen 13-vuotiaan karjakkotytön hahmoon oli Liksomille helppoa, sillä hän oli hoitanut itse saman ikäisenä karjaa kotitilallaan Tornionjokilaaksossa ja tuntenut lehmiin vahvaa yhteyttä. Kirjan nimi Väylä tulee Tornionjoen paikallisesta kutsumanimestä. Eläinyhteyden lisäksi Tornionjokilaakson arktinen luonto on vahvasti läsnä romaanissa: vaarat, korkeuksiin kurottuvat petäjät, vaikeakulkuiset metsäpolut ja upottavat suot, voimakkaat vuodenajanvaihtelut, tähtiä kimmeltävä taivas ja tietenkin Tornionjoki.

Joki on Väylässä usealla tavalla rajatila. Valtionrajana se erottaa sotaa käyvän Suomen ja rauhan tilassa olevan Ruotsin toisistaan. Pakolaisille se on reitti turvaan sodan hävitykseltä. Kirjan kertojalle se on ennen kaikkea väylä lapsuudesta aikuisuuteen, kodin turvasta kohti epävarmaa, muuttuvaa ja ristiriitojen vaivaamaa maailmaa. Lapsen leikit ja välitön yhteys maailmaan heijastuvat maapallon historiaa, ihmisen evoluutiota sekä elämän ja kuoleman kysymyksiä koskevia pohdintoja vasten. Väylä on päättymätön, sillä elämä on lakkaamattomassa liikkeessä. Asiat ilmestyvät ja katoavat, olennot syntyvät ja kuolevat.

Raja on erityinen siirtymän paikka

”Seisoin menneisyyen mettän ja tulevaisuuen mettän saranakohassa.”

”Rajaseudut ovat kaikkialla hyvin erityisiä”, Liksom sanoo. ”Rajalla asumista luonnehtii fyysinen ja henkinen liike. Ruoho on aina vihreämpää tai huonompaa aidan toisella puolella. Rajaseudulla ei pysähdytä toisin kuin vaikkapa New Yorkissa, jossa ihminen voi elää koko elämänsä Washington Heightissa ja olla kertaakaan käymättä Manhattanilla.”

Kertojana toimiva tyttö siirtyy aikuisuuden rajan yli liian varhain, sillä sota, ero henkisesti pahoinvoivasta äidistä ja vastuu karjan kuljettamisesta sysäävät hänet kohti tulevaisuutta. Iso maailma vyöryy pieneen päähän. Kotitilalle, lapsuuteen ja kohtuun ei ole kuitenkaan mahdollista palata. Liksom kuvaa lapsuuden loppua erilaisten metaforien avulla: sillat räjäytetään, rajoja vartioidaan ja unessa kotitalon ikkunoista puskee sisään kuivaa heinää, jonka alle tyttö on tukehtua. Karjaa kuljettavat pakolaiset joutuvat kasvokkain sodan, väkivallan, epätoivon ja välinpitämättömyyden kanssa.

”Takana oli se minkä mie tiesin, mutta mitä oli eessä? Ko molin kläppi ja kysyin äitiltä kaikista asioista, että miksi, se katto minua väsyny ilme naamala ja sano, että painu ulos leikkihmään.”

”Murrosiässä ja nuorempanakin pohditaan sukupolvesta toiseen samoja asioita”, Liksom toteaa. ”Mitä elämä on? Mistä maapallo on tullut? Mitä on maailmankaikkeus? Mikä on elämän tarkoitus? Miksi olen syntynyt? Väitän, että näiden kysymysten pohtiminen on universaalia ja osa ihmisluontoa.”

Aikuistumaan pakotetun lapsen näkökulma antaa Liksomille mahdollisuuden hyödyntää kerronnassaan jyrkkiä kontrasteja: kärsimys ja ilo, yhteys ja erillisyys, hellyys ja raakuus vaihtelevat kuin luonnon syklejä heijastaen. Väylän kertoja on sisällään heränneestä hämmennyksestä ja ympärillään raivoavasta sodasta huolimatta edelleen lapsenomaisessa yhteydessä luontoon. Hän samaistuu voimakkaasti etenkin lehmiin ja niiden koettelemuksiin raskaan matkan aikana.

”Tyttö ei pelkää, sillä hän luottaa luontoon ja ympärillään oleviin eläimiin ja tietää selviytyvänsä”, Liksom kertoo. ”Hän ei nimenomaan ole erillinen luonnosta. Pyrin osoittamaan, että tyttö suhtautuu kaikkeen mitä luonnossa on, maahan, ilmaan, kasveihin, puihin sekä muihin ihmisiin ja eläimiin tasa-arvoisesti.”

Maailmankaikkeudesta murteella

”Maailmankaikheus kauhistutti minua. Soon niin suuri, että sen loppumattomuutheen musertuu. Rauhotin itteäni pitkhään, mutta vasta sitte ko ymmärsin siirtää ajatukset minun mumhoon, aloin tassaantuhmaan. Mummo pruukasi sanoa, että tähet on taihvaan kynttilöitä eikä niitä tartte pölätä. Net pysyvät taihvaankannela. Ei net tipu, vaikka joskus innostuvat, niinko Peetlehemin tähti, lentelehmään ko linnut.”

Myötätunnon piiri sulkee romaanissa sisäänsä koko elollisen olemassaolon. Lehmien lisäksi tyttö huolehtii kotitilansa koirien, kissojen ja kanojen kohtalosta. Romaanin kieli korostaa yhteyden tuntoa. Liksom on kirjoittanut Väylän Tornionjokilaakson murteella, jota kutsutaan Ruotsin puolella meänkieleksi. Murreilmaisu tuo kertojan kokemuksen lähemmäs lukijaa ja luo intiimiyden, jota kirjakielellä on vaikea tavoittaa.

Väylän kieli heijastaa yhteyttä luontoon”, Liksom sanoo. ”Kirjakieltä käyttävä ihminen on käynyt jo kouluja, ja häntä on alettu sivistämään. Väylässä käyttämäni murre on kieltä, jossa ei ole vielä sivistyksen keinotekoista pintaa.”

Murreilmaisu ja sivistys käyvät kuitenkin Väylässä dialogia keskenään. Liksom kertoo halunneensa osoittaa, että myös murteella voidaan puhua filosofisista ongelmista ja ideologioista tai pohtia vaikkapa matematiikkaa, fysiikkaa, tähtitiedettä ja kosmologiaa koskevia kysymyksiä.

Kertojan sedän eli Seän kirjat ja hänen opettajaltaan kuulemansa tarinat avaavat näkymän maapallon ja ihmisen esihistoriaan sekä maailmankaikkeuden äärettömyyteen. Lehmät maadoittavat tytön kuitenkin takaisin ympäröivään todellisuuteen.

Luonnon luonteva seksuaalisuus

”Yhtäkkiä aloin vapista ja minusta tuntu, että olin aivan tyihä. Että vain tuuli humisee kuoren sisälä. Että minua ei etes ole. Puristin pölössä ja tuskassa itteäni tiukemin Ilonaa vasten, ja ko tunsin sen syämen rauhalisen sykheen, aloin täyttyhmään ja vapinaki hiipu poies.”

Sota, pakolaisuus, kurjuus ja ero rakastetuista järkyttävät tytön turvallisuudentunnetta. Vaikka romaani kuvaa sotatilan aiheuttamaa kaaosta, lapsenomaisen yhteyden kadottaminen ja uuden yhteyden hakeminen on yleisinhimillinen kokemus. Vastausta kuumeisesti vaativien kysymysten vyöry aiheuttaa ahdistusta ja huolta. Liksom on käsitellyt ahdistuksen tematiikkaa useissa romaaneissaan.

”Ihminen, joka on syvässä kosketuksessa luontoon, kuten romaanini kertoja, kokee luonnon hurjat muutokset varsinkin voimakkaasti”, hän toteaa. ”Nämä muutokset ovat erityisen korostuneita arktisella alueella. Luonto ei ole mitään ruusuilla tanssimista, vaan luonnon kiertokulku ja elämä ovat täynnä vaihteluita. Toinen syy ahdistukseen on ihmisen tie pois luonnosta. Tyttö kokee ahdistusta, sillä hän näkee koko ajan ympärillään luontoyhteyden katkeamista.”

Heräävä seksuaalisuus vahvistaa tytön jo ennestään läheistä suhdetta luontoon. Liksom kuvaa naiskehon joutumista miehisen katseen alaiseksi, mutta tytön kokemus omasta kehollisuudestaan on ennen kaikkea voimauttava.

”Mitä lähempänä ihminen on luontoa ja kokee itsensä osaksi sitä, sitä luontevampaa on seksuaalisuus.”

”Halusin lähestyä Väylässä kehollisuutta luonnon kautta”, hän kertoo. ”Mitä lähempänä ihminen on luontoa ja kokee itsensä osaksi sitä, sitä luontevampaa on seksuaalisuus. Ihminen on eläinlaji, ja kun seuraamme vapaiden eläinten seksuaalisuutta, siis eläinten, joita ei ole kahlehdittu ja nöyryytetty, huomaamme sen olevan luontevaa.”

Luonto tulee Väylässä konkreettisesti kertojaan: nukkuessaan joen törmällä hän herää siihen, ettei saa henkeä, ja liikuttaessaan kieltään hänen suustaan pomppaa ulos pieni sammakko. Myöhemmin tyttö kesyttää rotan, joka ryhtyy hakemaan turvaa hänen vaatteidensa kätköistä. Ihmisen ja eläinten rajat hälvenevät.

Psykedeeleillä pyhään yhteyteen

Liksomille yhteyden tunnossa on kyse pyhän kokemuksesta. Pyhyyden ei tarvitse kuitenkaan liittyä millään tavalla uskontoihin.

”Pyhän käsite on kadonnut maailmastamme, ja se on korvattu järjellä”, hän sanoo. ”Pyhän historia on kuitenkin paljon pidempi kuin järjen historia. Järki häviää pyhälle. Kuvittelemme, että järki on voittanut pyhän, mutta se on myös aiheuttanut tuhon. Yhteys on pyhä. Se perustuu kokemukseen siitä, että olemme osa tätä planeettaa ja luontoa, eikä niin, että olisimme laji, jolla on oikeus orjuuttaa luonto, eläimet, maa ja ilma palvelukseemme.”

Tyttö päätyy äitiään etsiessä erämaahan ja syö metsästä löytämiään ohutjalkaisia sieniä. Pian hän katselee nuotiosta nousevia liekkejä alkuihmisen lailla. Moninaiset näyt vyöryvät hänen lävitseen, ja hän hämmästelee, mistä ne tulevat.

”Mie liuin syäle sanoitten tuole puolele ja sitten ko kirhveen iskusta valahtin aivan lötköksi ja kellahtin sammalpetile. Tuijotin pimeää maailmaa ja näin ko mettiköstä nousi lauma lepattavia ja muotoa vaihtavia elukoita. Net tulit minua kohti ja aivanko virtasit minun läpi. Se ei tuntunu pahalta, ja jo niitten perässä marssi rivissä kymmenkunta oravaa. Jokhaisella oli kukkiva kultapiisku käessä, sivakat olala ja pieni hattu päässä.”

”Ihmiset ovat aikakausien alusta alkaen hakeneet sieniä syömällä sulautumiskokemusta luontoon”, Liksom sanoo. ”Elämme niin sanottua rationaalisuuden aikaa, mutta ihmiset tavoittelevat edelleen esimerkiksi LSD:n avulla yhteydentunnetta planeettaan ja maailmankaikkeuteen. LSD:n mahdollisuuksia psyyken hoidossa tutkitaan nykyään paljon. Ajatuksena on, että ihminen pääsisi irrottautumaan itsestään ja valtavan egonsa pyörittämisestä, katsoisi ympärilleen ja kokisi kosmoksen.”

mainos

Väylän kertoja kykenee vahvan luontoyhteytensä turvin kohtaamaan sodan ja pakolaisuuden koettelemukset murtumatta sisäisesti. Moderni ihminen on kuitenkin menettänyt luontoyhteytensä, ja tämä tarkoittaa, että turvallisuus on luotava uudelleen.

”Turvallisuuden tunne rikkoutuu väistämättä elämän pyörteissä”, Liksom toteaa. ”Väitän kuitenkin, että sen voi rakentaa uudelleen nykyisessäkin maailmassa, joka on täysin pirstoutunut ja jossa elävät ihmiset ovat sisältä pirstoutuneita. Ihminen on neroudessaan kehittänyt psykologian, joka voi auttaa tekemään rikkinäisestäkin ihmisestä ja turvallisuudentunteesta jonkinlaisen kasassa pysyvän paketin.”

Yhteys pätkii, ahneus lisääntyy

Moderni maailma on vastannut luontoyhteyden katkeamisen aiheuttamaan erillisyyden tuntoon eri tavoin. Se on pyrkinyt hallitsemaan luontoa ja alistanut eläimet palvelukseensa. Se on luonut omat hierarkiansa ja rakenteensa, joiden tarkoituksena on tyydyttää ihmisten yhteyden kaipuuta. Kehitys on kuitenkin langettanut varjonsa maailman ylle. Liksomille sodat, pakolaisuus, kapitalismi ja tehoeläintuotanto osoittavat modernin maailman tarjoamien ratkaisujen ongelmallisuuden.

”Ihmisessä on hyviä puolia kuten uteliaisuus, filosofointi, mielikuvitus ja kädentaidot”, hän sanoo. ”Ja sitten on huonoja puolia, kuten ahneus. Aina löytyy ihmisiä, jotka käyttävät ahneutta pienen piirin hyödyksi. Täytyy aina kysyä, kuka tästä hyötyy? Kuka hyötyy sodista? Kuka hyötyy luonnon hyväksikäytöstä? Kuka hyötyy metsien kaatamisesta? Kuka hyötyy järvien pilaamisesta? Kuka hyötyy tuotantoeläimistä? Kuka hyötyy teollisesta lihantuotannosta?”

”Täytyy aina kysyä, kuka tästä hyötyy? Kuka hyötyy sodista? Kuka hyötyy luonnon hyväksikäytöstä? Kuka hyötyy metsien kaatamisesta? Kuka hyötyy järvien pilaamisesta?”

Kapitalistinen talousjärjestelmä on tehnyt ahneudesta suurimman hyveen.

”Nykyisessä liberaalikapitalismissa ahneus on korotettu viidenteen potenssiin. Kaikki fokusoituu menestyjiin ja kilpailuun, eikä häviäjiä kohtaan tunneta minkäänlaista empatiaa. Olemme luoneet mahtavan järjestelmän, ja näemme nyt, mitä markkinavoimien vapauttaminen on aiheuttanut. Meille toitotetaan koko ajan kasvua. Tuotanto kasvaa tänä vuonna neljä prosenttia tai vain kolme prosenttia, voi voi. Emme kuitenkaan kysy, miksi tarvitsemme lisää tuottavuutta. Tuottavuudesta on tullut itsestäänselvä ja jokapäiväinen liturgia.”

Menestys, kuluttaminen ja vaurauden tavoittelu eivät kuitenkaan tyydytä ihmisen yhteyden tarvetta.

”Musta aukko ei täyty ikinä”, Liksom toteaa. ”Pitääkin kysyä, miksi se ei täyty? Huomio on suunnattava psykologisiin ja yhteiskunnallisiin tekijöihin. Ne puolestaan johtavat kysymykseen siitä, mikä on ihminen?”

Julmuutta, jolle ei riitä sanoja

Ideologiat ovat pyrkineet vastaamaan tähän kysymykseen kukin omalla tavallaan. Edellisessä romaanissaan Everstinna (2017) Liksom tarkasteli kansallissosialistista ideologiaa ja sen ilmenemistä arjessa. Väylässä kansallissosialismi on läsnä Lapissa toimivien saksalaisten sotilaiden ja heidän puolisoidensa kautta.

”Rakenteet, joissa elämme, ovat puhtaimmillaan kansallissosialistisessa ideologiassa”, Liksom väittää. ”Kansallissosialismi korotti kuvitteellisen arjalaisen rodun ja valkoisen ihmisen maailman herraksi. Käsittelin Everstinnassa kansallissosialismin seurauksia yksilötasolla. Väylässä kuvaan puolestaan kansallissosialismin vastakohtaa eli sitä, miten ihmiset voisivat elää. Teokset ovat dialogissa keskenään.”

”Rakenteet, joissa elämme, ovat puhtaimmillaan kansallissosialistisessa ideologiassa.”

Toisen maailmansodan sotakoneisto sai polttoaineensa ideologioiden lisäksi patriarkaalisista normeista. Sotiminen oli miehen tehtävä. Väylän kertojan isä on rintamalla ja muistelee kaatuneita puoliveljiään, joiden ei olisi tarvinnut lähteä nuoren ikänsä vuoksi vielä sotimaan. Päästyään Tornionjoen yli hän seuraa muiden pakolaisten kanssa, kuinka moottoripyörillä kulkevat saksalaiset palopartiot polttavat vastarannalla taloja, saunoja ja lopulta kyläkoulunkin.

Väylässä miehiä kuvataan myös myönteisesti ja neutraalisti, mutta tytön ystävyys ja läheisyys Karjalasta tulleen Katrin kanssa sekä naishahmojen keskinäinen hoiva korostavat ristiriitaa naisellisen ja miehisen todellisuuden välillä. Maailma on Lapin sodan ajoista muuttunut, mutta patriarkaaliset rakenteet eivät ole kadonneet. Kysymys ei ole Liksomin mielestä kuitenkaan yksiselitteinen.

”Patriarkaatti on valtava ongelma”, hän huomauttaa. ”Luomamme länsimainen yhteiskunta perustuu patriarkaalisiin rakenteisiin. Feminismi ei voi kumota patriarkaattia, ellei se pura kaikkia rakenteita, jotka pitävät totaalista vääryyttä yllä. Olennaista ei ole yksilöiden sukupuoli vaan rakenteet. Se, onko Euroopan komission johdossa Ursula von der Leyen vai Jean-Claude Juncker, ei ole kovinkaan olennaista. Sukupuolella on näiden instituutioiden johtamisessa vähäinen merkitys.”

Patriarkaalinen tunnottomuus ilmenee Väylässä myös eläimiin kohdistuvan julmuuden ja välinpitämättömyyden kuvauksissa. Tyttö muistelee, kuinka hänen puoliveljellään Jakella oli tapana kiduttaa leikeissään hyönteisiä ja sammakoita. Romaanissa kuvataan myös tehomaatalouden saapumista Lappiin. Eräs Väylän teemoista onkin eläinten aseman muuttuminen ihmisen luontosuhteen muuttuessa. Liksom on kritisoinut ennenkin teollista eläintuotantoa, joka alentaa eläimet esineiksi ja vieraannuttaa ihmiset niiden kärsimyksistä.

”Tuotantoeläinten kohtelu on niin karmeaa, etteivät sanat riitä kuvaamaan sitä”, hän sanoo. ”Se on kidutusta eläimille. Porsitushäkeissä olevien emakoiden tehtävänä on pelkästään porsia porsimista päästyään, minkä jälkeen ne tapetaan. Tuotantoeläinten kohtelu on jotain niin kauheaa, että jos ihmiskunta säilyy, siitä tullaan keskustelemaan tulevaisuudessa samalla tavalla kuin keskitysleireistä.”

Pakolaisuus ennen, nyt ja tulevaisuudessa

Väylän pakolaiskuvaus vaarallisine siirtymineen, lupalappuineen, leireineen ja parempaa tulevaisuutta koskevine toiveineen vie ajatukset Tornionjokilaaksosta nykypäivän Eurooppaan. Aivan kuten suomalaiset pakenivat Lapin sotaa Tornionjoen yli Ruotsiin, pakolaiset pakenevat nykyään epävakaita oloja ja näköalattomuutta vauraaseen Eurooppaan. Vastassa odottaa muureja ja tunkkaisia asenteita.

”Suhde pakolaisiin on tänä päivänä aivan samanlainen kuin Tornionjokilaaksossa Lapin sodan aikaan”, Liksom sanoo. ”Ihminen tuntee kauheata vastenmielisyyttä vieraita kohtaan. Aluksi pakolaiset toivotetaan tervetulleiksi, mutta heti sen jälkeen ajatellaan, että hyi vittu, eikö ne voisi lähteä täältä veke. Tämä on ksenofobiaa. Toista on pidetty aina raakalaisena, barbaarisena ja sivistymättömänä. Ruotsalaiset suhtautuivat tällä tavoin suomalaisiin Lapin sodan yhteydessä, eikä heidän asenteensa ole vieläkään muuttunut.”

Liksom toteaa nykyisen pakolaisuuden olevan pelkkä jäävuoren huippu. Puhtaan veden puute ja ruoantuotannon ongelmat tulevat kiihdyttämään ilmastopakolaisuutta entisestään. Pakolaisuuden juuret ulottuvat kolonialismin synkkään historiaan.

Liksom toteaa nykyisen pakolaisuuden olevan pelkkä jäävuoren huippu.

”Pääsääntöisesti me länsimaalaiset ihmiset olemme aiheuttaneet pakolaisuuden”, Liksom sanoo. ”Kolonialistiset rakenteet ovat säilyneet, vaikka kolonialismin kohteena olleet valtiot ovat itsenäistyneet. Ryöstämme ja riistämme edelleen esimerkiksi Afrikan valtioita. Afganistanin tapahtumat osoittavat puolestaan, miten käy, kun länsimaat esittävät vievänsä demokratiaa maailmalle, vaikka todellisuudessa ovat kiinnostuneita vain rikkauksista. Korjaamme tällä hetkellä omaa viljaa. Olemme itse vieneet sodat maailmalle. Ja silti me uikutamme, kun ihmiset tulevat maahamme sotapakolaisina.”

Vastaavasti ruotsalaiset sivuuttivat maansa osuuden natsi-Saksan sodankäynnissä, ja kun he sitten ottivat vastaan suomalaisia, norjalaisia ja tanskalaisia pakolaisia, he kokivat olevansa suuria hyväntekijöitä.

”Ruotsi ruokki toisessa maailmansodassa Saksan sotakoneistoa”, Liksom toteaa. ”Adolf Hitler ei olisi saanut voittojaan ilman Ruotsin malmia. Lisäksi natsi-Saksan johtajien vaimoina oli ruotsalaisia rouvia. Heidänkin toimintansa oli ristiriitaista, sillä he myös todella harjoittivat hyväntekeväisyyttä ja järjestivät saksalaisista kartanoistaan vaatekeräyksiä ruotsalaisille köyhille.”

Utopiat keinoälystä ja tasa-arvosta

Väylän kertoja unelmoi tulevaisuudesta, jossa ihmisiä ei jaettaisi köyhiin ja rikkaisiin, ja kaikki eläisivät sovussa toisensa kanssa.

Jos pidät lukemastasi, harkitsethan Voiman vuositilausta hintaan 39€. Jokainen tilaus tukee moniäänisen journalismin tuottamista jatkossakin.

”Aattelin hetken, että elettäis aikaa, joka olis sata vuotta eessäpäin, ja uuen ajan ihmiset olis niin viissaita, että tietäisit paikkansa maapallola ja ossaisit ellää sovussa ittensä, toisten ihmisten ja koko luomakunnan kanssa. Kukhaan ei pitäs toista ihmistä tai elläintä orjana, kaikki lähtis liikheele samoista lähtökohista eikä niin, että toinen syntyy rikhautheen ja toinen köyhyytheen, ja kaikki ossais punnita mennyttä ja tulevaa eikä vain höökyilis porkkanan perässä.”

Olot ovat Lapin sodan ajoista muuttuneet, mutta utopia tuntuu silti kaukaiselta.

”Jossain mielessä voidaan ajatella, että tällä hetkellä väkivaltaa on vähemmän kuin toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina”, Liksom sanoo. ”Ihmisiä kuolee tauteihin ja nälkään vähemmän kuin aikaisemmin. Lapsia kuolee vähemmän nälkään kuin vuosikymmeniä sitten. Toisaalta asioissa on monta puolta, ja sekin aiheuttaa ongelmia, että meitä on niin paljon.”

Liksom uskoo, että keinoäly voisi tarjota ihmiselle keinon katkenneen luontosuhteen korjaamiseen. Luonnosta vieraantunut teknologia loisi näin paradoksaalisesti perustan vieraantumisen peruuttamiselle. Liksomin Väylässä esittämä kuvaus ihmisen luontoyhteydestä avaa näin yllättävän näkymän ihmiskunnan tulevaisuuteen.

”Keinoälyä on kehitetty pitkään, ja siihen tullaan panostamaan jatkossakin”, hän toteaa. ”Ideana on ollut se, että ihminen saa itselleen uuden orjan, joka tekee työtä 24/7 tarvitsematta mitään muuta kuin akkujen latausta eli sähköä. Oma utopiani on kuitenkin se, että ihminen kehittäisi keinoälyn, joka pystyy sekä tuntemaan että ajattelemaan ja olisi äärimmäisen järkevä. Tällainen keinoäly voisi palauttaa ihmisen ekologiseen lokeroonsa. Ellemme ymmärrä omaa paikkaamme ja hyväksy sitä, planeettamme ei enää kestä.”

Kommentoi Facebookissa
  • 7.10.2021
  • Kirjoittanut voima
  • Kuvat Nauska