Lukuaika: 6 minuuttia

Miten ihmiskunta ruokitaan? Nälän lisäksi pitäisi puhua ruokaturvattomuudesta

Tarkkaile tunteita

Kestävän kehityksen haasteet aiheuttavat meissä ihmisissä erilaisia tunteita. Heräävät tunteet ovat arvoihimme ja tarpeisiimme liittyviä tärkeitä viestejä, mutta ne saattavat myös vaikuttaa ajatteluumme tai toimintaamme epätarkoituksenmukaisilla tavoilla.

Millaisia ajatuksia ja tunteita sinussa herää, kun luet tämän artikkelin, joka käsittelee ravinnon riittävyyteen sekä globaaliin ruokajärjestelmään liittyviä monimutkaisia kysymyksiä? Uteliaisuutta, ahdistusta, riittämättömyyttä, innostusta?

Millä tavoin tunteesi vaikuttavat toimintaasi? Vältteletkö haastavia tunteita aiheuttavien juttujen lukemista? Lamaannutko? Herääkö sinussa toimintatarmo ongelman ratkaisemiseksi?

Millä tavoin kohtelet itseäsi, kun haastavia tunteita herää? Suhtaudutko itseesi ja tunteisiisi lempeästi ja hyväksyen vai oletko enemmän taipuvainen esimerkiksi itseruoskintaan?

Pinja Sipari, ympäristökasvattaja, BMOL

Suuri osa maailman ihmisistä elää jatkuvassa tai ajoittaisessa nälässä. Pysyvän ruokaturvan esteenä on nippu syiden ja seurausten ketjuja. Ihmiskuntaa ei voi ruokkia keinolla millä hyvänsä. On otettava huomioon planeetan ja ekosysteemin tulevaisuus. Kolmannes kasvihuonepäästöistä on toistaiseksi ruuantuotannon aiheuttamia. Arvoista ja tavoitteista puhumisen sijaan pitää alkaa toimia toisin.

Avainasemassa ovat pientuottajat ja se miten heitä tuetaan matkalla muutokseen. Viljeltävien lajikkeiden määrää on lisättävä, eikä maatalous voi enää tukeutua fossiilikapitalismiin. Tulevaisuuden ruuantuotannossa tehokkuuden keskeisen kriteerin pitäisi olla kestävyys. 

Katastrofiuutiset peittävät alleen monisyisen ja näkymättömän nälän 

Yhdistyneiden Kansakuntien eli YK:n alaisuudessa toimivat Maailman ruokaohjelma (WFP) ja elintarvike- ja maatalousjärjestö (FAO) julkaisivat maaliskuussa Hunger Hotspotsselvityksen, jonka mukaan 34 miljoonaa ihmistä kahdessakymmenessä valtiossa on askeleen päässä täydellisestä nälänhädästä. Raportin mukaan katastrofaalisin tilanne on Jemenissä, Etelä-Sudanissa ja Pohjois-Nigeriassa. Selvityksen mukaan myös esimerkiksi Afganistanissa, Syyriassa, Libanonissa ja Haitissa tilanne on hälyttävä.

Aseelliset konfliktit, ekokatastrofit ja tuoreimpana koronapandemia ovat lisänneet nälänhätää. YK:n mukaan joka yhdeksäs maapallon asukas, eli 821 miljoonaa ihmistä kärsii aliravitsemuksesta. Nälkäisten määrä oli kasvussa jo ennen koronaa. 

Uutismediat nostavat usein otsikoihin nälänhädän konfliktien ja ekokatastrofien yhteydessä, mutta eivät syvenny nälän juurisyihin. Suurin syy pitkäkestoiseen nälkään on kestämätön ja epäoikeudenmukainen ruoka-, kauppa- ja kehityspolitiikka, kertoo Ville Lähde, filosofi ja BIOS-tutkimusyksikön tutkija.

Mitä nälällä oikeastaan tarkoitetaan, ja miten sitä mitataan? 

Lähteen mukaan vallitseva poliittinen paradigma on ollut se, että nälkä johtuu riittämättömästä tuotannosta. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. 

”Nälän syy ei useimmiten ole ruoan puute, vaan köyhyys ja eriarvoisuus. Usein myös  ajatellaan virheellisesti, että ruokaa on jo tarpeeksi, kunhan se vain siirretään muualle”, Lähde sanoo.  

Nälkää ei torjuta kestävästi tuomalla ruokaa muualta. Ihmiset tarvitsevat vakaan elannon, mutta omistuksen epätasaisuus ja eriarvoistava kauppapolitiikka estävät vakauden saavuttamisen. Akuutti nälänhätä on ikään kuin jäävuoren huippu ruokaturvattomassa maailmassa, jonka pelisäännöt ovat epäreilut. 

Ongelma on myös nälän mittaamisessa ja määrittelyssä. Esimerkiksi FAO:n tutkimuksissa nälkää mitataan keskimääräisen päivittäisen kalorimäärän mukaan vuoden tarkasteluajanjaksolla. 

”Tavoitteet voidaan saavuttaa helposti, jos asetetaan ongelmallisia mittareita. Taustalle jää näkymätöntä nälkää”, Lähde sanoo. 

“Nälän kolmoistaakka tarkoittaa, että ruoasta ei saa tarpeeksi energiaa ja ravintoaineita, ja yksipuolinen ruoka aiheuttaa monenlaisia terveysongelmia. Pelkkiä kalorimääriä tuijottamalla ei saada kokonaiskuvaa ihmisen ravinnon tarpeen täyttymisestä, koska ruoka ei ole vain energiaa. Ihmiset tarvitsevat vitamiineja, proteiinia, rasvoja, kuituja, hivenaineita ja niin edelleen”, sanoo Lähde. 

Ravinnon saantia tulisi tarkastella todellisen kulutustarpeen mukaan. Monissa maissa, joissa ihmiset kärsivät aliravitsemuksesta, työpäivät ovat pitkiä ja fyysisesti kuluttavia. Esimerkiksi maanviljelijän päivittäinen kaloritarve on suurempi kuin ihmisen, joka ei tee niin fyysistä työtä. 

Tilannetta voisi verrata absoluuttisen köyhyyden mittariin, joka on asetettu 1,90 dollarin päiväbudjettiin. Vertailun vuoksi: Maailmanpankin raportin mukaan lähes puolet maapallon ihmisistä elää alle 5,50 dollarin päiväbudjetilla. Auttaako mittari hahmottamaan köyhyyttä millään tavalla, kun se on asetettu näin alas? Sama koskee nälkää. FAO:n määritelmät ovat vuosien ajan olleet alimitoitettuja. 

Nälkä ja köyhyys tulisi nähdä moniulotteisemmin, jotta voitaisiin rakentaa kestäviä toimintatapoja. Niiden taustalla piilevät syyt tulisi ymmärtää paremmin. 

”En usko, että kukaan ajattelee, että tavoite 2 eli zero hunger olisi mahdollinen vuoteen 2030 mennessä. YK:n tavoitteita tulisi uudistaa ja selkeyttää pandemian jälkeisessä maailmassa.”, Lähde sanoo.

Pitäisi puhua nälän lisäksi laajemmin ruokaturvattomuudesta. Todellisuudessa jopa kolme miljardia ihmistä kärsii aliravitsemuksesta tai vajaaravitsemuksesta. 

Lähde kertoo, että ruokaturva on neljän pilarin varassa. Onko ruokaa saatavilla (availability)  oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa? Entä onko ihmisillä pääsy (access) ruuan äärelle ja mahdollisuus hankkia sitä? Rajoitetaanko ruoan hankintaa taloudellisesti, sosiaalisesti tai poliittisesti? Onko ihmisten turvallista valmistaa ja käyttää (utilization) ruokaa? Ja onko käytössä puhdasta vettä ja kotitalousenergiaa? Ovatko olosuhteet vakaat ja turvalliset (stability) vuodenajoista riippumatta? 

Lähde kertoo, että maailman nälkä voitetaan vain, jos paikalliset ruokajärjestelmät ympäri maailmaa ovat kunnossa. Ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöongelmien hillintä on edellytys sille, että tämä on mahdollista.

”Avainasemassa ovat pientuottajat, jotka vastaavat noin puolesta maailman ruokatuotannosta. He ovat samalla myös maailman haavoittuvaisinta väkeä”, Lähde sanoo. 

“Pelisäännöt uusiksi”

”Kriisit ovat herättäneet meidät keskustelemaan enemmän yhteisistä pelisäännöistä. Miten voitaisiin saavuttaa ihmisen ja planeetan hyvinvointia tuottava järjestelmä, johon kaikki voisivat sitoutua? Nyt eletään sellaista polarisaation ja konfliktien aikaa”, Helena Kahiluoto, LUT-yliopiston (Lappeenrannan-Lahden teknillinen yliopisto) kestävyystieteen professori, sanoo. 

Kestävyystieteissä rakennetaan kokonaiskuvaa maailmasta ja tutkitaan, mitä tarvitaan, jotta ihmiskunta voisi hyvin planeetan kantokyvyn rajoissa.

”Usein nälkäiset nähdään avuttomina uhreina. Se ei ole oikea kuva, vaikka hätäapuakin tarvitaan. Syy nälkään johtuu kestämättömästä talousjärjestelmästä ja historiasta”, Kahiluoto sanoo. 

Nälkään ja ruokaturvaan nivoutuu paljon kestävyysongelmia; ympäristökriisit, maaperän köyhtyminen, epätasaisesti jakautuneet resurssit ja väestönkasvu. 

”Väestönkasvu on voimakkainta juuri ruokaturvattomimmilla alueilla. Naisten kouluttautuminen ja koko väestölle jakautuva terveydenhuolto ovat tutkimusten mukaan paras tapa vähentää väestönkasvua”, sanoo Kahiluoto. 

Hänen mukaansa uudelleenjako vaatii reilumpaa kansainvälistä päätöksentekoa ja kannustinjärjestelmiä, jotka tukevat kestävää taloutta. Tällä hetkellä hintoihin ei sisälly sosiaalisia ja ympäristöllisiä vaikutuksia.

Ruoantuotannossa voidaan suojautua ilmastonmuutokselta ja hillitä sitä muun muassa etsimällä parhaita keinoja sitoa hiiltä maaperään.

”Viljelykasveja pitäisi monimuotoistaa, jotta ilmastonmuutokseen voidaan sopeutua. Maapallon ruoantuotanto on aivan liian harvojen kasvilajien varassa”, Kahiluoto sanoo. 

Kahiluoto nostaa yhtenä esimerkkinä esiin peltometsäviljelyn Etiopiasta, jossa hän on tehnyt paljon tutkimusta. Peltometsäviljely sitoo hiiltä maaperään, monipuolistaa ravitsemusta  ja on samanaikaisesti tuottavaa viljelijöille. 

”Etiopiassa hallitus ulottaa verkostonsa jokaiseen kylään, jossa on maatalousneuvoja. Ongelma on hierarkkinen historia ja valta-asetelmat, joiden takia viljelijöiden kokemukset ja palaute eivät tavoita hallitusta”, Kahiluoto sanoo. 

Kahiluoto kertoo, että täyskäännös ruokajärjestelmissä vaatii ajatusmallien muuttamista. 

“Se voi onnistua helpommin toisin tekemiseen osallistumalla kuin arvopuheen kautta. Hyvät esimerkit ovat avainasemassa.”  

Kollaasi kuvista kasvimaalta. Kuvissa eri vihanneksia ja kasveja viljelynä.
Viljelykasveja pitäisi monipuolistaa. Käytännössä muutama yritys omistaa patentin yleisimpiin siemeniin.

Kestävä maatalous ja omaehtoinen ruokatalous 

Ruoka, ruoantuotanto ja nälkä linkittyvät lopulta myös maaperään. Ihmiset ovat aina sidoksissa paikalliseen alueeseen ja maantieteeseen. 

Nykyinen maatalouden kehitys on perustunut fossiilikapitalismiin. Ihmistyövoimaa on  korvattu fossiilipohjaisilla koneilla, lannoitteilla, torjunta-aineilla ja jalostetuilla siemenlajikkeilla. Tuotantoa kasvattamalla on saatu parempia satoja, mutta vallitseva kehityksen suunta on kuormittanut maaperää, vesistöjä ja ilmastoa ympäri maailmaa, myös Suomessa. Maailman kasvihuonepäästöistä kolmannes on peräisin ruoantuotannosta. Samanaikaisesti suuri osa länsimaalaisista ihmisistä on vieraantunut siitä. 

Miten ihmisten terveyttä edistävä ja samanaikaisesti ekologisesti kestävä ruoantuotanto on mahdollista nykymuotoisessa hyvinvointiyhteiskunnassa? 

”Pitäisi irtikytkeä toisistaan maailman ruokaongelma ja paikalliset ratkaisut. Ne ovat kahden eri tason kysymyksiä”, Galina Kallio sanoo. Hän on Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin tutkija, joka on erikoistunut omaehtoisen talouden, uudistavan maanviljelyn ja kumppanuusmaatalouden tutkimiseen. Hän tutkii ruoantuotantoa hyvinvointiyhteiskunnan näkökulmasta.

“Meillä on yhteinen maapallo, mutta ei ole olemassa globaalia maaperää. Maaperä on aina paikallista. Se on aina tiettyjen tahojen omistuksessa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa yhä suuremmaksi osaksi maa on yksityisten yritysten omistamaa. Kun maan omistaminen keskittyy monikansallisille yrityksille, maata on vaikeaa hankkia”, Kallio sanoo. 

Hän korostaa, että pitäisi katsoa tilastoja; minkälaisessa käytössä maa on tällä hetkellä ja millaiset asiat pitävät yllä kestämätöntä maankäyttöä. 

Kallion mielestä maailman ruokaongelmien juurisyyt olisivat ratkaistavissa, mutta ei niillä keinoilla, joita niihin tällä hetkellä tarjotaan. Tällaisiksi keinoiksi Kallio kertoo kolonialistiset ja markkinatalouden mekanismit, joilla halutaan lisätä tuotantoa, hinnalla millä hyvänsä. 

”Tehokkuutena on nähty se, että ihmistyömäärä vähenee, eikä sitä, että toiminta olisi oikeasti kestävää. Se ei ole energiankäytön, tuotantopanosten, ympäristökuorman, eikä edes ravinnon laadun kannalta tehokasta”, Kallio sanoo. 

Kallio on kiinnostunut tutkijana ratkaisuista, jotka haastavat vallitsevaa järjestelmää, joka ylläpitää tehotuotantoa. Hän kertoo, että eri puolilla maailmaa monilla ihmisillä on jo tarvittavaa osaamista ja tietoa.

”Kolonialistinen diskurssi ylläpitää asetelmaa, että he tuolla eivät tiedä, me tiedämme. Myös ruuantuotannon osalta kehitysapu saattaa pohjautua siihen ajatukseen, että globaali pohjoinen tietää, miten koulutus, viljely ja ruokahuolto pitäisi järjestää”, Kallio sanoo. 

Hän on kollegansa kanssa lanseerannut uuden termin: omaehtoinen ruokatalous, jossa tietoisesti pyritään kestävään toimintaan sekä hajautettuun paikalliseen päätöksentekoon. Tavoitteena on pyristellä pois rakenteista, jotka ylläpitävät ympäristön, sosiaalisten suhteiden ja toimeentulomallien kestämättömyyttä. 

”Esimerkiksi siemenkauppa on hyvin säänneltyä. Käytännössä neljä tai viisi yritystä omistaa patentin yleisimpiin siemeniin. Tästä syystä siemenkaupan ympärille on muodostunut vaihtoehtoisia toimintatapoja”, sanoo Kallio. 

Ihmiskunnan tarvitsee ottaa askel taaksepäin, voidakseen kasvattaa ruokaa ekologisesti ja energiankulutuksen näkökulmasta kestävästi. Se tarkoittaa, että tulevaisuudessa yhä suuremman osan ihmisistä on siirryttävä alkutuotannon pariin, myös Suomessa. 

Kallion mukaan tällä hetkellä Suomessa maataloudessa työskentelee vain noin kaksi prosenttia työllisestä väestöstä. Julkisessa keskustelussa viljelijöitä joko pyhitetään tai demonisoidaan.

“Viljelijät eivät ole vain yksi joukko, vaan erilaisia ihmisiä, kovan tason maatalousyrittäjistä, pientilallisiin ja edelläkävijöihin.” 

Yhdenlaisia edelläkävijyyden muotoja ovat uudistava viljely ja kumppanuusmaatalous, joissa tuottajat pyrkivät vähentämään riippuvuuttaan ulkoisista tekijöistä kuten tuotantopanoksista ja tukijärjestelmistä. Viljelijät haluavat itse päättää, kenelle tuotteet menevät, miten ravinteiden kierto on järjestetty, mistä siemenet tulevat, millaista energiaa käytetään ja niin edelleen. Kumppanuusmaanviljelys vaatii siis paljon työtä. 

”Monimuotoiset pientilat ovat täällä aivan marginaalissa. Suurin osa viljelymaasta on monokulttuurisessa käytössä. Peltopinta-ala on valjastettu eläinten ravinnoksi. Energiasuhde on täysin kestämätön.

Meillä on perusoikeutena puhdas ilma, vesi, terveydenhuolto, koulutus… Miksi ruoka ei ole yksi perusoikeuksistamme?”, kysyy Kallio.

Lukuvinkit

Ville Lähteen artikkeli: Ruokajärjestelmän menestyksessä muhivat kriisit
Galina Kallion ja Ilja Lehtisen artikkeli: Maatalouden kehityksen suunnanmuutos -Energiaintensiivisestä tehotuotannosta työintensiiviseen lähituotantoon

Logo, jossa teksti "Agenda 2030" ja eri värisistä palikoista muodostuva ympyrä.Artikkeli on toinen osa sarjaa, joka käsittelee 17 kestävän kehityksen tavoitetta, jotka on hyväksytty YK:n Agenda 2030:ssa.

Kommentoi Facebookissa
Avatar
  • 1.6.2021
  • Kuvat Kuvat Sanni Seppo, infografiikka Antti Kukkonen