Marvel-kustantamon sarjakuviin perustuvat elokuvat aloittivat voittokulkunsa vuonna 2008 hyvinkin miehisenä ja valkoisena hankkeena. Sarjan ensimmäinen elokuva, Iron Man (2008) rakentui narsistisen – ja melko kusipäisenkin – valkoisen heteromiehen ympärille. Tony Starkin rooli teki Robert Downey jr:stä todellisen supertähden ja yhden Hollywoodin kovapalkkaisimmista näyttelijöistä.
Sarjan seuraavassa osassa, Hulkissa (2008) seurattiin nerokkaan valkoisen tiedemiehen seikkailuja ja tämän jälkeen palattiin ensimmäisen leffan narsistin toilailujen pariin. Pian perässä seurasivat vaaleatukkainen viikinkijumala Thor (2011) ja Yhdysvaltain lippuun kääriytynyt amerikkalainen unelmavävy ja übermensch Kapteeni Amerikka (2011).
Tätä ”boobs and butt” -poseerausta kommentoitiin myös Black Widow -elokuvassa.
Oikeastaan ainoissa maininnan arvoisissa naisrooleissa nähtiin Gwyneth Paltrow Iron Manin assistenttina (myöhemmin myös vaimona) sekä kiusallisen esineellistävästi kuvattu Scarlett Johansson Black Widow -agenttina ja salamurhaajana.
Meno elokuvasarjassa jatkui enemmän tai vähemmän samanlaisena pitkään. Samalla kun lukuisat fanit vaativat kovaankin ääneen hyvinkin suositulle Black Widowille omaa elokuvaa, valjastettiin Marvel-elokuvien suurimmiksi tähdiksi valkoisia miehiä. Tilanne oli niin irvokas, että Johanssonin hahmo jopa pudotettiin elokuvien kohtauksiin liittyvistä Lego-pakkauksista ja hänen tilalleen istutettiin Kapteeni Amerikka (koska Legot ovat sukupuolittuneita ja tietenkään pojat eivät naishahmolla suostu leikkimään, duh).
Tässä kohdassa on hyvä muistaa Marvel Studiosin ja erityisesti koko Marvel-kustantamon ostaneen Disneyn motiivit. Tietenkin näitä elokuvia tehdään siksi, että ne tuottaisivat rahaa ja silloin kaikki riskit ovat kauhistus. Ja rahaa nämä elokuvat ovat tuottaneetkin. Marvel Cinematic Universe on lipputulojen valossa historian tuottoisin elokuvasarja ja se on kerännyt yksin elokuvateatterien lippuluukuilla yli 20 miljardia dollaria. Se on yli tuplasti listan seuraavan (myöskin Disneyn omistaman) Star Warsin lipunmyynti.
Mutta ei valkoisessa miehisyydessä ole välttämättä ollut kyse pelkästään laajasti jaetusta huolesta, etteivät vaikkapa naisnäyttelijät jaksaisi kantaa näin tuottoisia elokuvia. Yhtenä erityisenä syynä tälle nimenomaiselle valkoisen miehen diktatuurille (jota tietenkin piisaa kaikkialla yhteiskunnassa) on nähty Marvel Entertainmentin toimitusjohtaja Ike Pelmuter. Konservatiivinen, Trumpin tukijanakin tunnettu Pelmuter on julkisuuteen tihkuneiden tietojen mukaan jarruttanut monia Marvel Studiosin projekteja ja sekoittanut pakkaa toistuvasti. Vuonna 2015 Marvel-elokuvien vastaava tuottaja Kevin Feige kuitenkin onnistui vääntämään itsensä irti Pelmuterin komennosta. Sattumaa tai ei, samoihin aikoihin käynnisteltiin elokuvasarjan osaa, jonka pääosassa on ensimmäistä kertaa tummaihoinen näyttelijä. Lopulta vuonna 2018 ensi-iltansa saanut, Ryan Cooglerin ohjaama Black Panther syntyi pääosin rodullistetun työryhmän ja näyttelijäkaartin voimin.
Näin se maailma muuttuu, vähän kerrallaan.
Ei Black Pantheria mitenkään järjettömän kantaaottavaksi elokuvaksi voi kuvailla, vaikka sen utooppiseen ja afrofuturistiseen viitekehykseen putoava tarina käsitteleekin epätasa-arvoa ja myös yhdysvaltalaisen yhteiskunnan rasismia. Olisi kuitenkin virhe olla huomioimatta sitä, millainen merkitys ja vaikutus elokuvalla ja sen ympärille syntyneellä keskustelulla oli. Elokuvan tähdestä Chadwick Bosemanista tuli välittömästi ikoni ja Bosemanin odottamaton menehtyminen syöpään vuonna 2020 oli tragedia myös muuten kuin henkilökohtaisella tasolla.
Ennen Black Pantherin ensi-iltaa netti täyttyi keskustelulla, jossa ilmeisen rasistisin motiivein liikkeellä olleet tahot kyseenalaistivat päätöksen tehdä elokuva rodullistetun työryhmän ja näyttelijäkaartin voimin. Elokuvan ilmiömäinen menestys lippuluukuilla kuitenkin lähetti vahvan signaalin myös tuotantoyhtiön suuntaan.
Samoin internetin kommenttipalstoilla huudettiin vuonna 2019, kun ensi-iltaan oli tulossa Brie Larsonin tähdittämä, Anna Bodenin ja Ryan Fleckin yhdessä ohjaama Captain Marvel. Kenties rohkaiseva viesti tuotantoyhtiöille oli se, että myös Captain Marvel keräsi lippuluukuille reilusti yli miljardi dollaria. Kovaääninen kritiikki olikin siis pienen vähemmistön aikaan saamaa. Ennen Captain Marvelia sama kuvio oli nähty myös kilpailevan DC Comicsin Wonder Woman -filmatisoinnin kanssa.
Vaikka näin ääneen sanottuna ajatus siitä, että suuret tuotantoyhtiöt tekisivät ratkaisuja internetin mölisevän joukon painostamana saattaa vaikuttaa hieman epäilyttävältä, ei se sitä välttämättä ole. Esimerkiksi vuonna 2017 ensi-iltaan tullut Star Wars – The Last Jedi herätti tätä vastaavaa huutoa internetin pohjamudista. Elokuvassa esiintyi naisia ja rodullistettuja näyttelijöitä, minkä erilaiset incel- ja pelimiesporukat tuomitsivat identiteettipolitiikaksi, woke-kulttuuriksi ja yleiseksi mädätykseksi. Star Warsin tapauksessa tuotantoyhtiön (myöskään Disneyn) pokka ei pitänyt ja esimerkiksi (täysin asiattoman ja perusteettoman) kritiikin keskiössä ollut vietnamilaistaustaisen Kelly Marie Tranin näyttelemä hahmo, Rose Tico käytännössä kirjoitettiin ulos elokuvasarjan seuraavasta osasta.
Näin 13 vuotta Marvelin elokuvasarjan käynnistymisestä näyttäisi siltä, että myös Disneyllä uskalletaan luottaa naisiin ja ei-valkoisiin näyttelijöihin sekä ohjaajiin. Jo oikeastaan vuodesta 2010 saakka odotettu, Scarlett Johanssonin tähdittämä Black Widow sai kesällä 2021 ensi-iltansa (tähän sitten liittyy oikeustaistelu palkkioista, mutta se on toisen keskustelun paikka).
Syyskuussa 2021 ensi-iltaan tullut Shang-Chi puolestaan marssitti valkokankaalle voittopuolisesti aasialaistaustaisen näyttelijäkaartin ja elokuvassa kiinalaiset näyttelijät jopa puhuvat pääosin kiinaa keskenään (tosin aksentit menevät näyttelijöillä ilmeisesti hieman sinne ja tänne, mutta ehkä ensi kerralla tämäkin korjaantuu).
Kiinalaisista kung fu -elokuvista väkevästi lainaileva elokuva tekee myös kunniaa esikuvilleen ja tuo näin myös tyylinsä puolesta monipuolisuutta Hollywood-popcorniin. Monien toimintakohtausten esikuvat ovat tunnistettavissa, ja viittauksia sinkoilee muun muassa vuoden 2000 Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärmeen ja Jackie Chanin elokuvien suutaan. Estettikaltaan Shang-Chi lomittuu Marvelin elokuvasarjaan siten, että elokuvan Yhdysvalloissa kuvatut osuudet poikkeavat tyyliltään Kiinaan ja erityisesti kiinalaiseen fantasiamaailmaan sijoittuvista osista.
Seuraavien Marvel-elokuvien ja -sarjojen joukossa puolestaan on luvassa esimerkiksi Ms. Marvel -sarja, joka kuvaa teini-ikäisen pakistanilaistaustaisen Kamala Kahnin kärvistelyä perheensä konservatiivisten arvojen ja ympäröivän yhteiskunnan välissä. Odotettavissa olevan, genreen kuuluvan kohelluksen ja toiminnan ohella ruuduille marssii nuori nainen, joka on muslimina ylpeä taustastaan ja samalla haastaa odotuksia. Ms. Marvelin ensi-iltaa ei ole vielä ilmoitettu, mutta mahdollisesti se ilmestyy vielä tämän vuoden puolella.
Tämä monipuolistamisen järkevyyteen havahtumisen hitaus ja vaikeus on sikäli omituista, että luulisi laskukoneita tuijottavien henkilöiden hahmottavan, että naisia on maailman väestöstä (ja potentiaalisista katsojista) noin puolet ja ei-valkoisia myöskin aika hitosti. Vaikka valkoisen miehen ostovoima onkin ylittämätön, eivät numerot ole meidän puolellamme. Hollywood-elokuvien henkilökaartin monipuolistumista ei tarvitse suinkaan katsoa vain poliittisen agendan kautta, vaan perusteluksi riittävät ihan markkinat ja raha. Toki muutokset markkinoissa ovat myös poliittinen kysymys.
Traileriin saakka eivät ole kiinankielistä keskustelua vielä päästäneet. Ehkä senkin aika vielä koittaa.
Samalla, kun yleisö voi ilahtua Disneyn ja Marvelin päätöstä syleillä kiinalaista kulttuuria Shang-Chi-elokuvalla, on tämänkin tuotantopäätöksen takana myös epäilemättä ihan vain raha. Kiina on muodostunut merkittäväksi markkinaksi myös Hollywood-spektaakkeleille, mutta toistaiseksi Shang-Chin vastaanotosta Kiinassa ei ole tietoa koska elokuva ei siellä valkokankaille ole (ainakaan vielä) päässyt. Yhdeksi syyksi tälle on epäilty sitä, että hahmoon ja sen taustaan liittyy sarjakuvien puolella melko ongelmallisia orientalistisia stereotypioita, vaikka elokuva pyrkiikin niitä hävittämään. Fu Manchun varjo on pitkä ja leima tiukassa.
Se, että elokuvalle ei ole vielä varmistunut ensi-iltaa Kiinassa, ei kuitenkaan välttämättä liity pelkästään kyseiseen elokuvaan. Asiaan saattaa vaikuttaa myös seuraava luvassa oleva Marvel-elokuva Eternals, jonka ohjaaja Chloé Zhao on syntyjään kiinalainen, mutta hän on luopunut Kiinan passista. Zhao on myös kritisoinut Kiinan valtion touhuja joissain julkisissa lausunnoissaan ja tämän seurauksena esimerkiksi hänen Oscar-palkittu Nomadland-elokuvansa on blokattu valtiollisilta kanavilta ja sosiaalisesta mediasta Kiinassa. Herkkähipiäisen diktatuurin kanssa asioimisessa on aina omat ongelmansa ja samalla, kun kiinalainen raha kiinnostaa monia, tuo se myös muassaan omia hankaluuksia ja yllätyksiä.
Manner-Kiinan kulttuurin ohella elokuva käsittelee kuitenkin paljon Yhdysvalloissa asuvien aasialaistaustaisten kohtaamia stereotypioita. Monia näistä kuvauksista on pidetty onnistuneina eikä tämä ole yllättävää, sillä merkittävä osa näyttelijöistä ja elokuvan ohjaaja kuvaavat samalla omia elämiään.
Vaikka sen enempää Black Widow’ta kuin Shang-Chitäkään ei voi pitää sisältönsä puolesta juurikaan jännittävää vuoristorataa syvällisempänä, ei ole merkityksetöntä että ne on tehty juuri näiden näyttelijöiden kanssa.
Se, että rahantekoon keskittynyt tuotantokoneisto uskoo rahansa muidenkin kuin valkoisten heteroukkelien varaan, on itsessään jopa vallankumouksellista. Vaikka muutoksia vallitsevissa arvoissa ei aina ole helppo huomata, ei se tarkoita sitä, etteikö muutoksia tapahtuisi. Ja toisinaan muutokset näkyvät, kun seuraa rahaa.
