Lukuaika: 5 minuuttia

Kirjailija Katja Raunio ei ole kiitollinen yhteiskunnalle, mutta äidilleen on

Helsinkiläinen kirjailija, taidehistorioitsija ja tuplamaisteri Katja Raunio teki tänä syksynä jotain poikkeuksellista ja pelottavaa. Hän kirjoitti Long Playhin esseen Köyhän perheen lapsi (30.1.2021), jossa kuvaili muun muassa vihaansa yhteiskuntaa kohtaan. Vihaa, joka nousi siitä, että oli joutunut todistamaan oman äitinsä nälkää. Kun ruuasta oli pula, yksinhuoltajaäiti jätti syömättä, että tyttärelle riittäisi.

”Esseen kirjoittaminen oli tietyllä tapaa todella hirveää. On kauhean vaikeaa kirjoitaa itsestä ja aihe oli jotenkin pelottava. Halusin myös suojella perhettäni.”

Raunio sanoo pelkäävänsä paljastumista, ”että sitten kaikki tietävät”. Hän sanoo olevansa ”yksityinen ihminen”, joka ei ole esimerkiksi somessa. Samaan hengenvetoon hän hämmästelee, miten kukaan voi haluta kirjoittaa autofiktiota.

”Esseehomma lähti siitä, kun halusin selvittää asioita itselleni. En pidä hyvänä sitä tilannetta, missä olen kasvanut, mutta kuitenkin ehkä ihannoin jollain tasolla. Köyhien perheiden lapset – luin tämän jostain tutkimuksesta – alkavat tyypillisesti katsomaan varakkaampia alaspäin, että nämä eivät tiedä elämästä ja ovat pinnallisempia.”

Ei-keskiluokkaista esseetä etsimässä

Aiheen ja itsetutkiskelun pariin ajoi muun muassa se, että perheeseen on tulossa toinen lapsi.

”Pelkään, että tuputan omille lapsilleni niukkuuskulttuuria asioissa, joissa ei tarvitsisi olla ankea, koska ajattelen, että minullakin se kasvatti luonnetta.”

Raunio kertoo esseen lähteneen liikkeelle kokemuksesta, että suomalaisen nykyesseen ääni on hyvin keskiluokkainen.

”Tulee vaikka sellaisia ’kuten kaikki tiedämme’, mihin itse pysähtyy, että en minä kyllä ole kokenut tuollaista. Että rajattiinko minut juuri lukijakunnan ulkopuolelle. Ne ovat usein jotain sinänsä triviaaleja elämäntyyliin liittyviä kokemuksia, jotka ovat itseltä jääneet väliin.”

”Rupesin sitten pohtimaan, että varmaan tämä pätee kaikkeen kirjallisuuteen. Mutta esseessä kirjoittava minä on erityisen vahvasti läsnä. Aloin miettiä, millainen olisi esseen kysymyksenasettelu, joka ei olisi niin keskiluokkainen.”

Raunio kertoo saaneensa köyhyysesseestään valtavasti palautetta – valtaosin kiittävää.

”On harvinaista törmätä kaunokirjallisuuteen, jossa kertojanääni ei ole keskiluokkainen. On kauhean virkistävää löytää toisenlaisia todellisuuksia.”

”On harvinaista törmätä kaunokirjallisuuteen, jossa kertojanääni ei ole keskiluokkainen. On kauhean virkistävää löytää toisenlaisia todellisuuksia.”

Heti perään hän pohtii omien romaaniensa henkilögallerioiden keskiluokkaisuutta.

”Ensimmäisessä on keskiluokkaisia ydinperheitä… Olen miettinyt, että miksi kirjoitan tällaisia, mutta ehkä se ei tulekaan elämästä, jota olen elänyt, vaan kirjoista, joita olen lukenut. Kirjallisen maailman perhe-elämä on sellainen.”

”Nykyköyhyyden kuvausta on kirjallisuudessa tosi vähän, niin luontevammin tulee tuollainen. Ehkä on itsellenikin prosessi alkaa kirjoittaa sellaisia. Toisessa kirjassani tarkastellaan kyllä eriarvoisuutta, mutta toisesta ääripäästä käsin.”

”En toisaalta koe mitään velvollisuutta kirjoittaa tietyistä aiheista, vaikka mielelläni lukisin niistä. En ajattele mitenkään ’tärkeä aihe’ edellä, mikä nykyisin tuntuu olevan kirjallisuudessa se juttu, vaan lähden enemmän siitä, että joku kysymys vaivaa itseä. Voihan siinä olla joku tärkeäkin aihe mukana tai sitten ei.”

Käy kaikki toteen (2015) oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi ja voitti Kalevi Jäntin palkinnon. Toinen romaani ­Sinun päiväs koittaa (2020) voitti vuoden 2021 Toisinkoinen-palkinnon.

Toisen romaaninsa kirjoitusprosessia hän kuvailee helpoksi.

”Vaikka tein sitä viisi vuotta, se tuntui koko ajan menevän eteenpäin eikä ollut valtavia kriisejä.”

Kirjallisiksi esikuvikseen Raunio mainitsee muun muassa Heinrich Böllin Nainen ryhmäkuvassa ja Volter Kilven Saaristosarjan.

”Tällaisia vanhoja ukkeleita. Mutta pidän vanhasta kielestä. Tuntuu, että se oli monipuolisempaa ja sävykkäämpää kuin nykyisin.”

Kirjallisuus on myös työväenluokkaista

Ei ole kovin yleistä, että köyhistä tai niin sanotusti työväenluokkaisista lähtökohdista ponnistetaan kirjailijaksi. Toki suurin osa tekee Raunion tavoin muitakin töitä, mutta kirjalliseen maailmaan pääsy ylipäänsä on monen kynnyksen takana.

”Kun ei ole sellaista taloudellista turvallisuudentunnetta, on ollut vaikea ajatella keskittyvänsä pelkästään kirjoittamiseen. Vaikka olen ajatellut todella nuoresta pitäen, että haluan olla kirjailija.”

”Olen tehnyt koko ajan muitakin töitä ja on ollut ajatus, että olisi tyhmää luottaa näin epävarmaan asiaan. Ehkä tausta näkyy siinä, etten ole uskaltanut tähdätä vain tähän.”

mainos

Ajatusta kirjallisuuden olemuksellisesta elitistisyydestä Raunio ei kuitenkaan niele edes purtuna.

”Vanhemmillani on toisen asteen koulutus, mutta kumpikin on harrastanut aina lukemista. Meillä oli kotona kauheasti kirjoja, ja meille luettiin. Ei työväenluokkaisuus tarkoita, että kirjallinen kulttuuri olisi kamalan vieras asia.”

Suomessa muun muassa kirjastolaitoksen ansiosta työväenluokallakin on ollut pääsy kirjallisuuteen, mutta ei kovinkaan usein pääsyä tekemään sitä itse.

”Toki tunnistan itsessäni paljon keskiluokkaisuutta nykyisin, koulutus muuttaa monia asioita. Toisaalta juuri se taloudellinen epävarmuus ja tulotaso erottavat sellaisesta, minkä itse miellän keskiluokaksi.”

”Vaikka tuntuu työväenluokkaisuuskin vaikealta, että mitä se sitten on. Äitini on ollut hoiva-alalla perinteisessä naisten työväenluokkaisessa ammatissa, mutta isä on ollut yrittäjä. Mihin tämäkin nyt sitten viittaa. Tällainen epämääräisyys johtaa monen ajattelussa siihen, ettei luokkia ole. Itse ajattelen, että ne ovat monimutkaisia.”

Köyhän pitää olla täydellisen moitteeton

Raunio sanoo löytävänsä paljon tuttua myös prekariaattikeskustelusta. Häntä vaivaa sekä köyhyydestä että luokista puhuttaessa se, että pitäisi olla jonkinlainen täydellinen kategorian edustaja.

”Usein tuntuu, että oikeaa köyhyyttä on vain sellainen, kun ei olisi voinut tehdä yhtään mitään toisin. Vaikka köyhyys koostuu monista asioista kuten elämäkin: tuurista, olosuhteista, myös huonoista valinnoista.”

”Usein tuntuu, että oikeaa köyhyyttä on vain sellainen, kun ei olisi voinut tehdä yhtään mitään toisin.”

Esseessään Raunio paikansi perheensä köyhyyden ennen kaikkea yksinhuoltajuuteen. Tutkimusten mukaan lapsiköyhyys yksinhuoltajaperheissä on ollut kasvussa 1990-luvun lamasta asti.

Raunio sanoo taustansa näkyvän nykyisin muun muassa siinä, miten hän suhtautuu omistamiseen.

”Ensireaktioni mieheni omistusasumishaaveeseen oli, että joudumme tukijärjestelmän kanssa ongelmiin. Että pitää varmuuden vuoksi pysyä köyhänä, että emme menetä mahdollisuuksia tukiin. Ajatus oli, että on vaarallista, että on omaisuutta. Pelkäisin myös hirveästi sen menettämistä.”

Raunio jäljittää tämän perheensä ylivelkaantuneisuuteen.

”Muistan, kun meillä oli kasetilla lapsena sellainen animaatio, jossa hiiri meni hulluksi ja käytti luottokorttia kaupungilla holtittomasti ja joutui velkoihin. Minua pelottaa jo luottokorttikin.”

Toisaalta Raunio sanoo varoneensa myös sitä, että löytäisi itsensä tilanteesta, jossa ei ehtisi kirjoittaa, koska kaikki aika menisi omaisuuden ylläpitoon. Lisäksi ajatus esimerkiksi omistusasumisesta on tuntunut yksinkertaisesti epätodennäköiseltä, mahdottomalta.

”Aina jos kuulen, että joku kirjailija asuu omistusasunnossa, tekee mieli sanoa että mitä ihmettä, miten teit sen!”

Voiman 10/2021 kannessa henkilö katsoo kameraan hymyillen. Teksti "Kirjailija Katja Raunio – Suoraa puhetta köyhyydestä".
Jos pidät lukemastasi, harkitsethan Voiman vuositilausta hintaan 39€. Jokainen tilaus tukee moniäänistä journalismia.

Se, että voisi tehdä unelmatyötään ja vielä omistaa jotain, tuntuu uskomattomalta yhdistelmältä jo ajatuksena.

”Joskus tulee myös pelkotiloja, jos tapahtuu liian paljon hyviä asioita kerralla. Että se on vaarallista. Tämä voi olla kyllä kulttuurinenkin asia.”

Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen Raunion ensimmäinen ajatus väsyneenä oli, ”että lapsi varmaan huostaanotetaan”, ”että ollaan sellainen perhe”, vaikkei sille ollut mitään perusteita. Viranomaiskontrollin ja leimaamisen pelko jos joku on luokkakysymys.

”Ja en ollut ennen tätä syksyä edes kuullut, että on olemassa yksityinen neuvola. Terveyserot näkyvät jo ennen syntymää.”

Yhteiskunta puhuu yhtä ja tekee toista

Raunion lasten lapsuus on kovin toisenlainen kuin hänen omansa, mutta yhteiskuntaa hän ei siitä kiitä.

”En ole kiitollinen yhteiskunnalle siitä, että se on jollain tasolla hoitanut tehtävänsä. Äidilleni olen. Ehkä vihaisuuteni liittyy myös siihen, että ajattelen, että arvot ja todellisuus ovat ristiriidassa tässä yhteiskunnassa. Puheiden tasolla on kauheasti ihanteita, mutta niitä ei saada toteutettua. Ei edes, että olisi riittävä perustoimeentulo.”

”Puhutaan kaikkien tai edes lasten tasavertaisuudesta, tai että on tällainen hieno perusturva- ja sosiaaliturvajärjestelmä, joka tasaa eroja… Samaan aikaan tulee tutkimustuloksia ylisukupolvisen huono-osaisuuden periytymisestä, koko sen kirjon. Päiväkotien tilanteesta kauheasti voivotellaan, mutta rahaa ei löydy.”

Kaksinaismoralismi kyllästyttää, mutta kyynisyyteen Raunio ei suostu.

”Toiveikkuuteni ihmisten suhteen perustuu siihen, että uskon, että monet köyhyyteen ja köyhiin liittyvistä hirveistä asenteista johtuvat yksinkertaisesti tietämättömyydestä. Että ihmiset eivät tiedä ja eivät siksi voi samaistua. Kaunokirjallisuus on yksi keino siihen.”

”Puheiden tasolla on kauheasti ihanteita, mutta niitä ei saada toteutettua. Ei edes, että olisi riittävä perustoimeentulo.”

Kommentoi Facebookissa