”Pahimmillaan maalittamista on saatettu kohdentaa niin, että virkamies luopuu virkatehtävistään. Syyttäjä ei enää lähde syyttämään näissä tapauksissa, tai pahimmillaan tuomari ei lähde tuomitsemaan”, poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen maalaili Ylen haastattelussa (Yle TV1 8.2.2020).
Poliisien ja syyttäjien ammattijärjestöt aloittivat muutama vuosi sitten lobbauksen niin sanotun maalittamisen kriminalisoimiseksi. Tavoitteena on saada erityissuojaa juuri poliiseille ja syyttäjille. Viime kesänä lobbauksen vetovastuun ottivat Poliisihallitus, valtakunnansyyttäjän toimisto ja käräjäoikeuksien laamannit. Ne ehdottavat rangaistavaksi, jos joku ”aiheuttaa tilanteen, joka on omiaan vahingoittamaan tai vaikeuttamaan viranomaisen toimintaa tai päätöksentekoa viranomaisen palveluksessa olevan nykyisten tai tulevien virkatehtävien osalta”.
Ehdotus on perin lavea, mutta lobbaus on tuottanut tulosta, sillä kriminalisointiin suhtaudutaan mediassa yleensä myötämielisen kritiikittömästi. Vastuulliset toimijat suhtautuvat nihkeämmin: Antti Rinteen, sittemmin Sanna Marinin hallituksen ohjelmaan sitä ei hyväksytty, ja oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (rkp) piti virkakautensa alussa kriminalisointia tarpeettomana.
Maalittamisen kriminalisointia ei ainakaan vielä tätä kirjoitettaessa valmistella, ilmoitetaan oikeusministeriöstä.
”Valmisteltavana on laittoman uhkauksen saattaminen virallisen syyttäjän alaiseksi silloin, kun uhkaus liittyy työtehtävien hoitoon”, lainsäädäntöneuvos Lena Andersson kertoo.
”Lisäksi käynnissä on lähestymiskiellon uudistaminen, ja siinä voi tulla harkittavaksi maalittamisen huomioiminen. Valmisteilla on myös esitys sukupuolen ottamisesta rangaistuksen koventamisperusteeksi. Mahdollisista muista toimista oikeusministeri ei ole vielä tehnyt poliittista linjausta”, Andersson summaa.
Muutos olisi laittoman uhkauksen osalta tasa-arvoinen, koska se koskisi kaikkia ammatteja. Työtehtävissä uhkauksia saavat kuulla erityisesti sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijät, ja niitä kohdataan myös kaupan kassalla.
Yleisesti hyväksyttyä määritelmää maalittamiselle ei ole, mutta yleensä sillä tarkoitetaan jonkin henkilön tai organisaation nimeämistä viholliseksi ja julkista kehotusta hyökätä tätä vastaan. Hyökkäykset eivät ole vain huutelua, vaan hämmästyttävän usein sosiaalisessa mediassa yllytetään tekemään perättömiä lastensuojeluilmoituksia ja poliisille vääriä ilmiantoja.
Usein tapahtuu niin, että puoluejohtaja nälväisee jotakuta, ja puolueen uskollinen somejalkaväki käy joukolla nälväistyn kimppuun.
Vihjailuja maalittamisesta käytetään myös temppuna väistää kritiikki. Erityisesti kun perussuomalaiseen kohdistuu kritiikkiä, perustaktiikka on nopea uhriutuminen ja valitus maalittamisesta.
Kriminalisoinnilla ehkä haluttaisiin päästä kiinni puoluejohtajan lausumiin, mutta on helppo nähdä, millaisiin ongelmiin kriminalisointi voisi johtaa. Vihapuhe ja vihapuherikokset myrkyttävät koko yhteiskunnan, ja niiden patoamiselle on ilmeinen tarve, mutta huterasti perustellulla kriminalisoinnilla voi olla yllättäviä seurauksia. Niitä voi ilmetä esimerkiksi jos organisoidaan epäeettisesti toimivan suuryhtiön tavaroiden ostoboikottia. Entä jos boikotin organisoijat joutuisivat syytteeseen maalittamisesta?
Joku voi väittää esimerkkiä mahdottomaksi, mutta mahdottomana moni piti aiemmin myös sitä, että toimittaja, faktantarkistaja Johanna Vehkoo tuomittiin kaupunginvaltuutettu Junes Lokan kunnian loukkaamisesta. Niin Oulun käräjäoikeus kuitenkin viime vuonna päätti. Juttu tulee vielä hovioikeuden käsittelyyn.
Usein maalittamiseen liittyy jo valmiiksi kriminalisoituja tekoja. Niitä ovat muun muassa kunnianloukkaus, yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen, tietosuojarikos, identiteettivarkaus, viestintärauhan rikkominen, vainoaminen, laiton uhkaus, julkinen kehottaminen rikokseen, kiihottaminen kansanryhmää vastaan ja väärä ilmianto.
Valmiiksi kriminalisoitua on myös virkamiehen vastustaminen ja haitanteko virkamiehelle – ja näihin rikoksiin myös puututaan herkästi.
Myös yllyttäminen on rikos, ja yllyttäjää rangaistaan tekijän tavoin, mikä unohtuu paitsi tolkkunsa menettäneiltä kansalaisilta, myös viranomaisilta. Yllyttämisestä syytetään hyvin harvoin vihapuherikosten yhteydessä.
Poliisi kehottaa kansalaisia tekemään vihapuherikoksista ilmoituksia, mutta tosiasiassa juuri nämä rikokset se jättää tutkimatta. Esitutkintaan päätyy alle kymmenesosa, ja kuten taulukosta ilmenee, syytteeseen johtaa vain muutama prosentti.
Kunnianloukkauksista tehdään noin 5 000 rikosilmoitusta vuodessa, mutta syytteitä nostetaan vain reilu sata. Yksityiselämän loukkaamisesta on lähes mahdotonta saada syytettä. Kuitenkin maalittamisen kriminalisointia perustellaan juuri häiriköiden tunkeutumisella yksityiselämän piiriin.
Syytteeseen johtavien ilmoitusten osuus laskee vuosi vuodelta, mikä on jyrkästi vastoin julkilausuttuja tavoitteita vihapuheen hillinnästä. Vuonna 2010 lähes 11 prosenttia näistä rikosilmoituksista johti syytteeseen, vuonna 2018 enää 6 prosenttia. Samaan aikaan poliisin vastustamisesta ja haitanteosta jaetaan enemmän tuomioita ja kirjoitetaan sakkoja kuin kaikista vihapuherikoksista yhteensä.
Kriminologinen tieto osoittaa rikosten ennaltaehkäisyssä tehokkaimmaksi keinoksi kiinnijäämisen riskin kasvattamisen. Se on tärkeämpää kuin rangaistusten kovuus. Nyt viranomaiskoneisto sabotoi tätäkin tavoitetta ja evää kansalaisilta lain suojan, johon heillä on oikeus.
Poliisin ja syyttäjien haluttomuus puuttua vihapuherikoksiin asettaa uhreille kovia vaatimuksia. Pappi Marjaana Toiviaiseen kohdistunut laaja somehäiriköinti päättyi asianmukaisesti, kun 28 kansalaista tuomittiin viime kesäkuussa käräjäoikeudessa. Helppoa se ei ollut, eikä lopputuloskaan ole aivan täydellinen.
”Kansalaisen täytyy olla todella huolellinen ja tehdä suuri työ etukäteen, jotta asiat menevät poliisissa eteenpäin”, Toiviainen kertoo.
”Omalla kohdallani pahin ahdistelu oli jo päättynyt ennen oikeuskäsittelyjä, joten käytännössä prosessi nosti saman ilmiön uudelleen pintaan. Olen kuitenkin saanut erittäin paljon palautetta siitä, että tämä oli tärkeää ja rohkaisi muita toimimaan samoin. Siitä iloitsen, jos olen voinut tuollaisena rohkaisijana toimia.”
Poliisi siis jättää pääosin tutkimatta kansalaisten vihapuheesta tekemät rikosilmoitukset. Mihin sitten perustuu olettamus, että poliisi tutkisi maalittamisia, kun se ei tutki edes jo kriminalisoituja tekoja?
”Vihapuhe ja maalittaminen eivät ole sellaisenaan synonyymeja. Vihapuhe voi olla maalittamisen osatekijä, mutta maalittaminen ei ole aina vihapuhetta. Eikä kaikki subjektiivisesti koettu vihapuhe täytä voimassa olevan rikoslain mitään tunnusmerkistöä eikä siten tule arviotavaksi rikoksena”, vastaa Poliisihallituksesta poliisiylitarkastaja Mikko Eränen.
Poliisit eivät ole maalittamisen tyypillinen kohde. Ammattikunnan tunnetuin vihakampanjan uhri on Helsingin poliisilaitoksen ylikomisario Jari Taponen. Hän on julkisuudessa muistuttanut vihapuheen menevän herkästi rikoksen puolelle.
Taposta vastaan on perustettu trollitili Keijo Kaarisade, joka alituiseen esittää ylilyöviä lausuntoja vihapuheesta. Trollitili pyrkii olemaan Taposen irvikuva, mutta samalla se on enemmän: uhkaus kaikille poliiseille, jotka ovat valmiit puuttumaan vihapuherikoksiin. Tätä ei edes peitellä. Kaarisateen toiminta miellyttää ainakin Perussuomalaisten puoluetoimistolla, jossa helmikuun alussa puolueen puheenjohtaja Jussi Halla-aho sekä varapuheenjohtaja Riikka Purra mainostivat Kaarisadetta somekanavissa.
Myös ylikomisarion terrorisoinnin katkaisemiseen on rikoslaissa välineet. Poliisien ja syyttäjien täytyy vain suostua käyttämään niitä.
Kirjoittaja on vapaa oikeustoimittaja.
Edit 5.3.2020 klo 14.08 Jutusta on poistettu väärä väite, että Perussuomalaisten puoluetoimisto olisi perustanut trollitilin nimeltä Keijo Kaarisade. Asialle ei löydy näyttöä, joten se ei pidä paikkaansa. Samalla juttuun lisättiin kohta kansanedustajien Jussi Halla-ahon ja Riikka Purran sympaattisesta suhteesta Kaarisateen trollitiliin sekä kuvakaappaus tämän Facebook-sivulta.
