Alkusyksystä maahanmuutosta kirjoitettiin kahdessa kirjassa. Tutkija Marko Juntunen kuvaa Matkalla islamilaisessa Suomessa -teoksessaan (Vastapaino, 2020) turkulaista Varissuon lähiötä ja islamin moninaisia ilmentymiä siellä. Maria Asunta ja Erkki Seppänen julkaisivat kirjan Turvapaikka uutisissa. Mediakatsaus 2015–2020 (Kovasana Kustannus, 2020).
Siinä missä Asunta ja Seppänen syyttävät melko laajaa kokonaisuutta nimeltä ”media” yksipuolisesta uutisoinnista ja mielipidemuokkauksesta, Juntunen kuvaa Varissuolla asuvien irakilaisten moninaisuutta käsitellen tapahtumia, olosuhteita ja käytäntöjä rikkaasti erilaisista näkökulmista.
Asunta ja Seppänen peräänkuuluttavat objektiivisempaa uutisointia maahanmuuttoon, tai spesifimmin ”turvapaikkakriisiin”, liittyen. Mutta jos lukija olettaa pääsevänsä syventymään tasapainoiseen media-analyysiin aiheen tiimoilta, seuraa pettymys. Avoimesti perussuomalaisiin itsensä identifioivat kirjailijat pyrkivät tarjoamaan ”kronologisesti etenevän uutiskatsauksen”, joka muistuttaa pikemminkin jonkinlaista viisivuotistiivistelmää Hommaforumin keskustelupalstoilta.
Entä petasivatko toimittajat ja media maahanmuuttajille turvapaikan? Ehkäpä, mutta sitä kirja ei pysty todentamaan. Kirjan väitteitä tuetaan muun muassa viitteillä Wikipediaan, Suomen Uutisiin, MV-lehteen ja iltapäivälehtiin. Varsinaisia kirjallisuusviitteitä tässä 400-sivuisessa teoksessa on vain tusinan verran.
Alun perin kirjan tavoite oli valtamedian, kuten Ylen ja Helsingin Sanomien, uutisoinnin perkaaminen. Jo tässä olisi riittänyt loputtomasti työsarkaa. Ideasta luovuttiin, koska kirjailijat halusivat omien sanojensa mukaan laajentaa keskustelua pohdintoihin ”rasismista, fasismista, äärioikeistosta ja monikulttuurisuudesta”. Tämä ei kuulemma olisi ollut mahdollista Ylen ja Helsingin Sanomien puitteissa ja kirjailijoiden kaavailemissa raameissa. Erikoinen väite, joka johti käsitellyn aineiston laajentamiseen kaikkiin tiedotusvälineisiin, mukaan lukien sosiaalisen median keskusteluihin. Aineisto paisuikin kuin pullataikina.
Nyt rajaus, tai pikemminkin aineiston rajaamattomuus, mahdollisti selektiivisyyden, jonka pohjalle teoksen mediakritiikki jää roikkumaan. Katsausten kohteeksi siivilöityy yksipuolinen otos sikin sokin valituista artikkeleista ja somepäivityksistä, joissa ”maahanmuuttokriitikot” ovat väärinymmärrettyjä sankareita, kun taas rasismia vastustavat tahot ylimielisine olettamuksineen omasta hyvyydestään paljastuvat konniksi.
Kritiikkiä saavat lähes kaikki tiedotusvälineet (Hommaforumia ja Suomen Uutisia lukuun ottamatta), artikkelit (paitsi ne, joissa kritisoidaan islamia), haastattelut (paitsi ne, joissa korostetaan turvapaikanhakijoiden ja terrorismin yhteyksiä), otsikot (paitsi ulkomaalaisten raiskauksiin, huijauksiin ja väkivaltaan liittyvät), kansalaistoiminta (paitsi Odinin soturit ja 612-soihtukulkue), politiikka (etenkin ”vihervasemmistolainen”), päivitykset (rasismia vastustavat) ja toiminta (paitsi rasistiset nettikirjoitukset somessa). Kritiikin ydin on väite, jonka mukaan tiedotusvälineet pyrkivät muokkaamaan mielipiteitä.
Asunta ja Seppänen perustelevat kritiikkiään vedoten Julkisen sanan neuvoston Journalistin ohjeisiin: ”Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietoa, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedon välitykseen.”
Koska median voidaan olettaa, tai ainakin sen kuuluisi toimia tämän normatiivisen hyveen mukaisesti myös todellisuudessa, Asunta ja Seppänen päättävät keskittyä pelkästään median ylilyönteihin. Tai ainakin niihin ylilyönteihin, jotka joistain näkökulmista voisivat tukea Asunnan ja Seppäsen luomaa mustavalkoista vastakkainasettelua. Toisaalta kirjailijat ilmoittavat lukuisia kertoja olevansa huolissaan yhteiskuntarauhaa uhkaavasta polarisaatiosta.
Kyytiä saavat kaikki, jotka käsittelevät turvapaikanhakijoita, maahanmuuttoa, maahanmuuttajia ja pakolaisia myönteisessä valossa. Eniten tulilinjalla tuntuu olevan jostain syystä Journalisti-lehti, joka ei yleensä ensimmäisenä tule mieleen sanasta ”valtamedia”. Asunta ja Seppänen eivät löytäneet median toiminnasta ilmeisesti ainoatakaan virhettä ja ylilyöntiä, jossa uutisoinnissa oltaisiin epäonnistuttu päinvastaisessa tarkoituksessa eli niin sanotussa ”maahanmuuttokriittisyydessä”. Kirjan sanoma onkin yksiselitteisesti: tarvitaan lisää uutisointia maahanmuuttajien väkivaltarikoksista, raiskauksista ja terrorismista sekä maahanmuuton negatiivisista vaikutuksista.
Kirja on asenteellinen, eikä se tuo juuri uusia näkökulmia maahanmuuttokeskusteluun. Se toistaa ja heijastelee vuosi sitten ilmestyneen Emmi Niemen Maahanmuuttokeskustelun retoriikkaa -väitöskirjan tuloksia. Niemen mukaan maahanmuuttokriittisten piirien keskuudessa tuotetaan yhtenäistä maailmankuvaa keskinäisen kehun, tuen ja täydentämisen kautta ja ilmaistaan väitteet kiistattomina totuuksina usein vailla varsinaisia lähteitä. Teos syyttää valtamediaa, jota ei koskaan määritellä, asenteellisuudesta ja asiavirheistä, joita teoksessa ei kuitenkaan korjata.
Asunta ja Seppänen ovat ymmärtäneet monia asioita yksinkertaisesti väärin ja vetävät usein vääriä analogioita käsitteistä, otsikoista ja teksteistä. Useat kirjan väitteet eivät kestä faktantarkistusta. Kirja muun muassa kritisoi ”valtamediaa” siitä, että vuoden 2015 kriisin aikana media sekoitti turvapaikanhakijat pakolaisiin, eikä valtamediassa kerrottu, että enemmistö turvapaikanhakijoista oli nuoria miehiä.
Tarkistettuani kymmeniä ja taas kymmeniä artikkeleita, voin todeta, että väite ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Muun muassa HS uutisoi: ”Vastaanottokeskukset aivan täynnä: Turvapaikanhakijoiden määrä on kasvanut rajusti viime viikkoina” (14.8.2015); ”Ovatko pakolaiset vain nuoria miehiä? Eurooppaan saapuvat turvapaikanhakijat antavat väärän kuvan pakolaiskriisistä” (19.8.2015); ”Turvapaikanhakijoiden määrä kasvaa rajusti” (21.8.2015); ”Turvapaikanhakijat yllättivät hallituksen” (22.8.2015); ”Suomi tekee tilaa turvapaikanhakijoille” (25.8.2015). Tai YLE:ssa: ”Vertailu: Näin paljon turvapaikanhakijalle maksetaan Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa” (20.8.2015); ”Totta vai tarua? YLE selvitti turvapaikanhakijoihin liittyvien väittämien todenperäisyyden” (26.8.2015). Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, sillä aiheesta julkaistiin artikkeleita lähes päivittäin. Myös turvapaikanhakijoiden ja maahanmuuttajataustaisten henkilöiden mahdolliset yhteydet terrorismiin rytmittivät säännöllisesti mediatilaa.
Vielä ikävämpiä ovat suoranaiset väärinkäsitykset ja asiavirheet. Vaikka kirjailijat painottavat läpi kirjan käsitteiden määrittelyä, on vaikea tietää miten he ovat itse päätyneet määrittelemään narraation ”pyhäksi kertomukseksi” ja poliittisen islamin ”islamismin kasvuksi”. Salafismi on kirjailijoiden mukaan ”perusteiltaan Saudi-Arabiasta lähtöisin olevaa fundamentalistista […] islamin tulkintaa”.
Salafismia ei voi suoraan yhdistää Saudi-Arabiaan, eikä Muslimiveljeskuntaa kannattaisi sotkea suoraan salafismiin. Kirjan tekijöillä ei näytä olevan hajuakaan näiden monimutkaisten käsitteiden historiasta ja niihin liittyvästä tutkimuksesta.
Sanomaa syventämään luotu mielikuvituksellinen Alex-hahmo esittää kriittisiä ”tosiasioihin ja harkintaan” perustuvia mielikuvia tukeutuen ”länsimaiseen tieteeseen ja eurooppalaiseen aateperintöön”. Asunta ja Seppänen rakentavatkin tyypillistä ”me vastaan ne” -vastakkainasettelua luomalla länsimaisen kulttuurin konstruktion, joka on kirjan mukaan hyvin erilainen verrattuna esimerkiksi afrikkalaiseen ja aasialaiseen kulttuuriin. Kyse on tyypillisestä länsi-diskurssista, jossa nyky-Suomen hyvinvointi yhdistetään suoraan Kreikan, Rooman, renessanssin ja valistuksen jatkumoon, ikään kuin me suomalaiset olisimme alenevassa polvessa suoraan antiikin kreikkalaisen jälkeläisiä. Välimeri jaetaan kahtia Eurooppaan ja muihin. Niillä ”muilla” ei ole ollut osaa eikä arpaa tämän noin sata vuotta sitten kehitetyn ”länsimaiseksi kulttuuriksi” nimetyn epätieteellisen kyhäelmän historiallisessa loistokaudessa, toisin kuin meillä täällä pohjolassa. Välimeri merkitseekin kirjailijoille lähinnä kaukaisen vesistön ylitystä, jonne hukkuneiden ihmisten hätä nähdään liioiteltuina maahanmuuttomyönteisenä euforisena itkuvirtenä osana länsimaihin kohdistuvaa ”kansainvaellusta”.
Marko Juntunen puolestaan onnistuu pääsemään irti turhasta vastakkainasettelusta, käsittelemällä yksityiskohtaisemmin islamilaista Suomea Varissuolla.
Yksityiskohtainen, moninainen ja kriittinen ote luovat huomattavasti hedelmällisemmän tavan tarkastella islamia ja maahanmuuttoon liittyviä kysymyksiä. Usein sanotaan, että jos puhuu islamista ja terrorismista, saa rasistin leiman. Onpa joskus väitetty myös, että etninen tausta ja uskonnollinen vakaumus vaikuttavat ”oikeutukseen” käydä dialogia islamista ja muslimeista. Absurdia! Ei tarvitse olla muslimi tai ulkomaalainen, jotta islamista voi puhua rakentavasti ja kriittisesti samaan aikaan, kuten Juntunen ja monet muut ovat osoittaneet.
Juntunen on rajannut aihepiirinsä selkeästi. Hän keskittyy muslimeihin, suurimmaksi osaksi irakilaisiin turkulaisessa lähiössä. Hän on työskennellyt aiheen parissa pitkään ja osaa kontekstualisoida keskustelut, väitteet, kohtaamiset ja sosio-ekonomisen taustan. Muslimit eivät ole hänelle tilastoja, poliittisia päämääriä, uhkakuvia tai enkeleitä, vaan ihmisiä. Ihmisiä heikkouksineen ja vahvuuksineen, hyvine ja huonoine päivineen. Hän kertoo lähiöiden väestömuutoksesta ja islamin leviämisestä ilman, että tarvitaan yleistyksiä ”gettoutumisesta” tai ”islamilaisen saarekkeen” muodostumisista. Hän toteaa, että kulttuurisiksi ryhmiksi oletetut väestöt ovat useissa tapauksissa jo lähtökohtaisesti sisäisesti moninaisia:
”Jo pelkästään Varissuon irakilaisten keskuudessa on muslimeja, jotka katsovat islamin olevan identiteettinsä keskeisin perusta, ja jotka harjoittavat uskontoa arjessa toistuvien rituaalien tasolla. Osaa voi puolestaan luonnehtia muslimiaktivisteiksi ja heille islam on resurssi muuttaa maailmaa politiikan, lähetystyön tai aktiivisen järjestötoiminnan kautta. Mutta on myös muitakin: heitä, joille islam tarkoittaa vain henkilökohtaista jumalsuhdetta, eikä niinkään järjestäytynyttä toimintaa yhteiskunnan muuttamiseksi. Kaiken tämän kirjavuuden lisäksi on koko joukko irakilaisia, jotka suhtautuvat islamiin välinpitämättömämmin tai joskus jopa kammoksuen.”
Kun islamista ja maahanmuutosta keskustellaan, meillä on tarve niputtaa ja yrittää hahmottaa ilmiöitä yksinkertaistamalla ja yleistämällä. Tämä on luonnollista, mutta ei toimi valtavien ja monimutkaisten, miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa ja satoja vuosia historiaa sisältävien ilmiöiden kuten islamin kanssa.
Islam pitää sisällään tulkintoja, jotka muuttuvat ajassa ja paikassa. Voisi jopa sanoa, että on olemassa niin monta islamia kuin muslimeja, ja muslimeja on joka lähtöön.
Elämme erilaisten todellisuuksien ja kokemusten maailmassa, vaikka tämän idealistisen tuhahduksen taakse jonnekin kätkeytyy myös objektiivinen todellisuus. Kokemukset ja havainnot vaikeuttavat kykyämme tulkita asemoitumistamme ja monisäikeistä todellisuutta, mikä heijastuu keskustelukulttuuriimme. Näin ollen myös keskustelunavaukset maahanmuutosta ja islamista saavat lähes aina tunteet kuohumaan. Edelleen olisi hyvä pohtia kenen kokemuksella ja tulkinnalla on merkitystä, ja minkälaisia näkökulmia tulisi painottaa.
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston Rauhan ja konfliktin tutkimuslaitoksen (Tapri) tutkija, YTT.
