Euroopan komissio julkaisi vihreän kehityksen ohjelman tammikuussa 2020. Ohjelman tavoitteena on tehdä Euroopan unionista ilmastoneutraali talousalue vuoteen 2050 mennessä. Tavoitteen saavuttamiseksi vihreää teknologiaa ja ekologisia investointeja on tarkoitus tukea unionin budjettivaroilla. Ohjelma on merkittävä edistysaskel unionin ilmastopolitiikassa, mutta jättää paljon toivomisen varaa etenkin rahoituksen mittakaavan osalta. Rahoitusta on luvattu seuraavalle kymmenelle vuodelle 1000 miljardia euroa, josta suurin osa perustuu nykyisten budjettivarojen uudelleenohjaukseen sekä toiveisiin yksityisen sektorin investoinneista. Toteutuessaan kaavailtu summa on komission omienkin laskelmien mukaan riittämätön päästövähennystavoitteiden vaatimien investointien toteuttamiseen. Vertailun vuoksi voidaan mainita, että eurokriisin aikana finanssisektorin pelastamiseksi myönnettyjen tukipakettien koko ylitti 4000 miljardia euroa.
Historia on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka julkinen sektori voi toteuttaa valtavia hankkeita välittämättä budjetin tasapainosta.
Julkisen sektorin rahoituksella on mahdollista toteuttaa huomattavasti mittavampia ekologisia investointeja, mutta se edellyttäisi Euroopan unionin talouspolitiikkaa ohjaavan talouskurin kyseenalaistamista. Unionin talouspolitiikan säännöt tähtäävät julkisen sektorin menojen ja tulojen tiukkaan tasapainoon, mikä rajoittaa julkisten investointien alaa. Arkiajattelussa vaatimus tulojen ja menojen tasapainosta voi tuntua järkevältä, sillä eihän enempää voi kuluttaa kuin hankkii. Valtiontalouden näkökulmasta ajatus on kuitenkin harhaanjohtava. Historia on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka julkinen sektori voi toteuttaa valtavia hankkeita välittämättä budjetin tasapainosta. Tästä äärimmäinen esimerkki on sota-ajan talouspolitiikka. Toisessa maailmansodassa Iso-Britannia pystyi rahoittamaan sodan sitä lähes kaksi kertaa suurempaa natsi-Saksaa vastaan. Suomi puolestaan rahoitti kaksi sotaa Neuvostoliittoa vastaan. Sota-ajan taloutta rahoitettiin pääosin korkeilla veroilla, julkisella velalla ja keskuspankin painamalla rahalla. Sota-ajan taloutta luonnehti täystyöllisyys ja sen vastapainona julkisen velan kasvu sekä tavanomaista korkeampi inflaatio.
Maailmansotia seurannut jälleenrakennus ja suomalaisen hyvinvointivaltion rakentaminen ovat sotia positiivisempia esimerkkejä julkisen sektorin mahdollisuuksista. Kyseisenä ajanjaksona nykyistä köyhemmässä Suomessa saatiin rakennettua tulonsiirtojen ja palvelujen järjestelmä, joka paransi väestön elinoloja huomattavasti. Tänä päivänä vaurautta on enemmän kuin koskaan, joten nykyisin harjoitetussa talouspolitiikassa ei ole kyse vähäisten resurssien sanelemasta välttämättömyydestä, vaan taustalla vaikuttavista poliittisista ja taloudellisista intresseistä. Julkisella rahoituksella toteutettu ekologinen investointiohjelma on ristiriidassa elinkeinoelämän intressien kanssa. Se edellyttää liiketaloudellisesti tuottavien pääomien korvaamista kestävillä vaihtoehdoilla. Esimerkiksi hiilivoimaloita on ajettava alas ja autoteollisuus menettää markkinoitaan julkisen liikenteen lisääntyessä. Julkisen sektorin taloudellisen merkityksen kasvaessa yksityisten pääomien voittojen mahdollisuudet kapenevat ainakin väliaikaisesti, koska aiemmin kulutustavaroiden tuottamiseen käytettyä työvoimaa ja energiaa tarvitaan julkisten investointien toteuttamiseen.
Uskottavan ekologisen investointiohjelman toteutus edellyttää poliittista aloitteellisuutta, joka haastaa elinkeinoelämän intressien varaan rakentuvan politiikan. Sotatalouden vaatiman julkisjohtoisen resurssien kohdentamisen sai aikaan sotilaallinen uhka ja mobilisointi ulkoista vihollista vastaan. Hyvinvointivaltion rakennus edellytti poliittista liikehdintää, joka pakotti päättäjät julkisen kirstun vartijoista laajojen investointiohjelmien toteuttajiksi. Uudistusten toteutumisen kannalta keskeistä oli kansalaisyhteiskunnan toiminnan tasolla luotu poliittinen paine päätöksentekijöitä kohtaan.
Talouskurista luopuminen ei yksin ratkaise ilmastokriisiä, mutta se antaa lisää liikkumavaraa ilmastopolitiikan haasteiden ratkaisuun.
Ilmastopolitiikka on mahdollista toteuttaa sosiaalisesti kestävällä tavalla. Tähän tähtääviä aloitteita on jo olemassa. Suomessa BIOS-tutkimusyksikkö on kehittänyt idean ekologisesta jälleenrakennuksesta, jossa kunnianhimoinen ilmastopolitiikka yhdistetään sosiaaliseen kestävyyteen. Yhdysvalloissa käydään vilkasta keskustelua työllisyys- ja ilmastopolitiikan yhdistävästä Green New Dealista. Talouskurista luopuminen ei yksin ratkaise ilmastokriisiä, mutta se antaa lisää liikkumavaraa ilmastopolitiikan haasteiden ratkaisuun. Investointiohjelman toteuttaminen luo uusia työpaikkoja, minkä lisäksi saastuttavan taloudellisen toiminnan verottaminen ja laajempi julkisten menojen liikkumavara mahdollistavat pienituloisten tulonmenetyksiä paikkaavat tulonsiirrot ja kattavan julkisen palveluverkon ylläpitämisen.
Euroopan komission vihreän kehityksen ohjelma on merkki siitä, että ilmastonmuutoksen haaste tunnistetaan unionissa. Investointien päävastuu on kuitenkin jätetty markkinoille, eikä talouskuria ole kyseenalaistettu. Komission periaatteellinen linja on selvä: ilmastopolitiikkaa on tehtävä elinkeinoelämän intressejä vaarantamatta, eikä julkisen sektorin talouspoliittinen ohjaus saa kasvaa. Pidemmällä tähtäimellä kaiken taloudellisen toiminnan, myös yritysten liiketoimintaympäristön, ylläpito vaatii ilmastonmuutoksen hillintää. Osa toimialoista voi myös hyötyä välittömästi vahvasta investointiohjelmasta hankintasopimusten ja muiden välillisten vaikutusten kautta. Iso laiva kääntyy hitaasti. Nyt on tärkeää vaikuttaa laajalla rintamalla talouspolitiikan linjoihin sekä unionin tasolla että Suomessa, jotta talouskuri ei vesitä ilmastopolitiikkaa. Politiikan suunnanmuutos vaatii aktiivista toimintaa vaikuttamisen kaikilla tasoilla – ruohonjuuritasolta puolueorganisaatioihin.
Kirjoittajat ovat väitöskirjatutkijoita Tampereen yliopistossa.
Lisää aiheesta: Eu kaavailee ilmastonmuutoksesta talouden veturia
