Vastaus Voimassa julkaistuun vammaisaktivistien essee-kritiikkiin

Arvoisat Amu Urhonen, Pekka Koskinen, Aarno Kauppila ja Reetta Mietola,

ensinnäkin kiitän esseetäni koskevista kommenteista, koska sellaisten lukeminen, etenkin näin omakohtaisesta aiheesta (sekä omalta kannaltani että teidän), auttaa hahmottamaan maailmaa paremmin.

Kritiikkinne perusajatus on hyvä. Rämpyläleiri-dokumentista olisi kirjoittanut omakohtaisimmin vammaisaktivisti.

Silti joudun sanomaan tämän suoraan: tekstinne on häkellyttävän asenteellinen. Se sisältää tahalliselta vaikuttavaa väärintulkintaa ja useamman asiavirheen. Mainos (teksti jatkuu alla)

Aloitan kuitenkin aivan ensimmäisestä reaktiostani: jos vastaisuudessa tulee ensi-iltaan Rämpyläleirin kaltainen, vammaisten kannalta erityisen huomionarvoinen dokumenttielokuva/näytelmä/fiktioelokuva/kuunnelma, niin toivon, että joku vammaisaktivisti tarjoaa siitä mahdollisimman omakohtaisen tekstin Hesariin ja kaikkiin mahdollisiin muihin lehtiin. Rämpyläleirin osalta en tällaisia ainakaan netistä löytänyt.

Ainoa Google-haulla ”Rämpyläleiri” löytämäni teksti, jossa dokumentin katsonut ihminen kirjoittaa siitä enemmän kuin pari virkettä, on tuo HS-esseeni ja nyttemmin teidän kommenttitekstinne.

En ole kiiruhtamalla etuillut saadakseni tekstini Hesariin ennen kuin kukaan asiaa henkilökohtaisesti paremmin tunteva ehtii sellaista tarjota. Rämpyläleirin ensiesitys Netflixissä oli 25. maaliskuuta. Tekstini julkaistiin vajaat kaksi kuukautta ensiesityksen jälkeen, 18. toukokuuta.

Ilman esseetäni Rämpyläleiristä ei olisi kirjoitettu myöskään Hesarissa. Dokumentin ensiesityspäiväksi ja sen jälkeisille viikoille ehdotin kyllä HS:n tv-sivuille tavallista arviotekstiä, mutta ehdotus ei mennyt läpi. Viitisen viikkoa myöhemmin tekemäni esseehahmotelma sitten hyväksyttiin, ja hyvä niin, koska dokumentti todellakin ansaitsee huomiota.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Vaatii aikamoisen tylyä tulkintaa nähdä tekstini vammaisaktivismin sivuuttamisena tai vammaisten kanssa hengailulla kehuskeluna.

En luonnollisestikaan voi olla muuta kuin olen, joten kirjoitin omasta, ei-vammaisen näkökulmastani.

Dokumentin tarjoama näkymä vammaisuuteen ja kansalaisoikeustaisteluun on hyödyllinen kenelle tahansa, mutta nähdäkseni eritoten meille ei-vammaisille, ja ennen kaikkea niille, jotka eivät ole olleet vammaisten kanssa tekemisissä. Etenkin heitä pitäisi houkutella dokumentti katsomaan.

Uudelleen luettunakin on mielestäni ilmiselvää, että esseeni pyrkii tähän houkutteluun sekä kannustaa ennakkoluulottomaan vammaisten kohtaamiseen. Vaatii aikamoisen tylyä tulkintaa nähdä tekstini vammaisaktivismin sivuuttamisena tai vammaisten kanssa hengailulla kehuskeluna.

Luonnollisestikin toivon, että ihmiset, jotka lukevat tekstinne, lukevat myös esseeni. Se on tosiaan vain 4500-merkkinen. (Alkujaan ehdotin 6500-merkkistä Lauantai-esseetä, joka olisi mahdollistanut monen asian laajemman käsittelyn.)

Tekstinne, jossa toivotte esseeltäni erilaisia asioita – sekä järkeviä että mahdottomia – on lähes kaksi kertaa omani mittainen. Siksikin voinette osapuilleen kuvitella, kuinka monenlaisia asioita ja ajatuksia olisin esseeseeni mieluusti sisällyttänyt.

Esimerkiksi dokumentin suomenkielinen nimi Rämpyläleiri olisi ansainnut oman pohdintansa. Omaan ei-vammaisen korvaani se kuulostaa loukkaavammalta kuin alkuperäinen Crip Camp. Nähdäkseni ”rämpylä” on vähän samantapainen sana kuin ”negro” englannin kielessä: jos negro-sanaa käyttää afroamerikkalainen, mukana on ironiaa ja omanarvontuntoa, jolloin sana ei kuulosta pahalta. Jos joku muu, mennään metsään.

Mutta toisaalta voin olla tässä yliherkkä: googlaamalla löysin vain yhden tuota suomenkielistä nimeä koskevan kriittisen huomion.

Tekstien mitasta puhuminen voi tuntua sivuseikalta, mutta nyt kun olen viikon ajan yrittänyt ymmärtää, miten esseeni on voinut kirvoittaa näin sapekkaan ja monenlaisia asioita siltä vaativan kirjoituksen, oletan, että merkkimäärä on tässä yksi merkityksellisistä tekijöistä – vaikka ei toki merkityksellisin.

Kolme teistä neljästä on tutkijoita. Yliopistossa tekstille on yleensä tilaa käytännössä katsoen loputtomiin. Yhtä sanaa voi tutkailla, eritellä ja määritellä vaikkapa väitöskirjan verran.

Sanomalehtityössä sen sijaan joutuu tekemään oletuksia siitä, että yleinen näkemys tietyistä sanoista on tarpeeksi yhteneväinen, jotta niitä ei erikseen tarvitse selittää. Siis esimerkiksi että tavallinen-sanaa ei tarvitse määritellä, ja että lukija ymmärtää tekstin/kappaleen/virkkeen sävystä, että kyseistä sanaa ei käytetä kenenkään sysäämiseksi ulkopuolelle, vaan päinvastoin.

Merkkimäärä on sikälikin oleellinen asia, että päätin tässä vastauksessani olla välittämättä tekstin venymisestä. Mittaa kertyi nelisen kertaa esseeni verran, mutta toivon mukaan lopputulos on nyt sitten perusteellinen ja väärinymmärrysten vaara mahdollisimman pieni.

Mainittakoon, että siihen en voinut itse vaikuttaa, että Hesarin toimituksessa tehdyssä editoinnissa esseestäni poistuivat tai muuttuivat nämä kaksi kohtaa:

1) Lyhyt kappaleeni teatteriprojekteista kehitysvammaisten leiriläisten kanssa ei ollut mahtunut mukaan. Siinä mainitsin leiriläisen kehittelemän näytelmäkohtauksen, jossa poliisi selittämättömästi juuttuu lattiaan. Käänne oli mainio, yksi ehdottomista suosikeistani niin entisenä ylioppilasteatterilaisena, draaman yliopisto-opiskelijana kuin teatterissa kävijänäkin.

2) Toisessa kohtaa alkuperäinen virkkeeni oli ”Pelkällä olemisen tavallaan [leiriläiset] tulivat osoittaneeksi, miten yliarvostettua tavallisuus on.” Tämä päätyi lehdessä muotoon ”Pelkällä olemisellaan he tulivat osoittaneeksi…” Riippunee lukijasta, onko erolla merkitystä.

Vastalauseessanne kirjoitatte: ”essee on täydellinen vastakohta dokumentin hengelle ja sanomalle”. Kukin voi arvioida väitteen todellisuuspohjaa lukemalla myös esseeni.

Tässä on epäilemättä osittain kyse taiteellisen teoksen kuten dokumenttielokuvan vastaanottoprosessista: lopullinen muoto syntyy vastaanottajan päässä. Vammaiselle kokemus on toisenalainen kuin ei-vammaiselle. Aktivistille kokemus on toisenlainen kuin ei-aktivistille.

Entinen leiriohjaaja löytää eniten yhtymäkohtia omiin kokemuksiinsa dokumentin alkupuolelta ja vammaisaktivisti dokumentin loppupuolelta. Jos haluaa kirjoittaa ei-vammaisten ja vammaisten kohtaamisesta, painottaa dokumentin alkua, jos haluaa kirjoittaa aktivismista, painottaa loppua.

Niin erilaisia tulkinnat dokumentista eivät kuitenkaan voi olla kuin annatte ymmärtää. Faktat ovat silti aina faktoja.

Käyttämänne ilmaisut ”vammaisaktivistien kesäleiri” ja ”vammaisten ihmisten itse ohjaama aktivistileiri” puhuttaessa Camp Jenedistä johtavat harhaan. Kun Camp Jenedia kuvaillaan näin, esseeni lähestymistapa aiheeseen näyttää vähemmän tolkulliselta kuin se todellisuudessa on.

Camp Jened oli vammaisille järjestetty kesäleiri, joka innosti vammaisaktivismiin. Aktivisteiksi ryhtyneet olivat leirillä hyvin pieni (vaikkakin tietysti äärimmäisen tärkeä) vähemmistö. Muistaakseni dokumentissa tavatuista leirin ohjaajista vain yksi oli itse vammainen – tosin sitten sitäkin vakuuttavampi – Judy Heumann.

Syystä tai toisesta ette aina ota huomioon, että omakohtaiset kokemukseni koskevat kehitysvammaisten leiriä. Valitettavasti sellainen kesäleiri ei ole mahdollinen, jossa vastuussa olisivat yksinomaan kehitysvammaiset. Ei myöskään sellainen, jossa leirin ohjaajat eivät tuntisi olevansa vastuussa leiriläisistään.

Kirjoitatte: ”Dokumentissa vastuuta kantavat vammaiset itse, esseessä ei-vammaiset leiriohjaajat”. Toki dokumentissa leirin ohjaajilla, myös ei-vammaisilla, on oleellinen, jopa käänteentekevä osuus. (Vielä merkittävämpää vammaisten aktivismia tietenkään väheksymättä.)

Kuten sanottu, vammaisaktivistin näkökulma dokumenttiin olisi ollut tervetullut. Silti oma näkökulmani ei ole läheskään niin kaukaa haettu tai yleistä merkitystä vailla kuin annatte ymmärtää.

Yksi esseeni havainnoista on, että se mikä 1970-luvulla ohjaajien toiminnassa oli omanarvontuntoa vahvistavaa ja taisteluun innostavaa ”hippiasennetta”, oli 1990-luvun Suomessa valtavirtaa. Siis lähestymistapa, johon meitä opastettiin lyhyessä koulutuksessa. Maailma on muuttunut parempaan suuntaan, koska se on siirtynyt enemmän hippisuuntaan.

Toinen havaintoni oli, että ”hippiasenteeseen” eivät kaikki ei-vammaiset vieläkään kykene (eivätkä varmaan kaikki vammaisetkaan). Tämä on surullista, ja olisi sekin ollut oman pidemmän pohdintansa väärti.

Kirjoitatte, että tekstissäni ”aktivismi sivuutetaan täysin”.

Tekstini mitasta vähintään kolmannes kuvailee Camp Jenedin herättämän aktivismin juuria ja aktivismia itsessään. En tiedä kumpuaako aktivismin sivuuttamisen tuntu osittain siitä, että taistelun lopputulosta ei esseessäni kerrota. Vihaan loppuratkaisujen paljastamista ja siksi en tehnyt sitä tälläkään kertaa.

Jos lopun olisi kuvaillut tarkasti, se olisi oletettavasti pienentänyt todennäköisyyttä, että lukija katsoo Rämpyläleirin.

Omastakin mielestäni aktivismin kuvailua on esseessäni liian vähän. Olisin mieluusti lisännyt sitä, jos olisin voinut kasvattaa esseeni mittaa. Silti ”täydellisestä sivuuttamisesta” kirjoittaminen on yksinkertaisesti väärin.

Kappale, jossa kirjoitatte ylentämällä alentamisesta on aivan järkyttävän asenteellinen. Tietystikin otsikkoni viittaa näihin sinnikkäisiin, mieltään osoittaneisiin ja toimistotiloja vallanneisiin vammaisiin, ei kaikkiin maailman vammaisiin. Vaikka jotkut kutsuisivat vammaisia sinnikkäiksi ja kunnioituksen arvoisiksi ihan muuten vain, esseessäni yhteys sinnikkääseen ja kunnioituksen arvoiseen toimintaan on nähdäkseni päivänselvä.

Tiivistäen: väitätte, että en mainitse vammaisaktivismia, vaikka ilmiselvästi mainitsen sen, ja kiellätte minua kutsumasta vammaisaktivisteja sinnikkäiksi. Varmaan ymmärrätte, miten hämmentävää tällainen on?

Kirjoitatte: ”Peltonen kertoo, ettei tuntenut vammaisten kohtaamisen edellä pelkoa (miksi vammaisia ylipäätään pitäisi pelätä)?”

Tosiasiassa Peltonen toteutti kyseisessä kohdassa esseensä ydinideaa ja peilasi omia muistojaan Camp Jenedin ensikertalaisohjaajien muistoihin. Yksi heistä kuvaili tuntemuksiaan vammaisten ensimmäisestä kohtaamisesta sanalla pelko. Esseessäni kutsuin sitä liioitteluksi (siis omalla kohdallani, en hänen).

Fakta joka tapauksessa on, että lähes kaikilla ei-vammaisilla on alussa jonkinlainen kynnys vammaisia kohdatessaan. En ymmärrä, miksi haluatte tuomita tämän lausumisen ääneen, etenkin kun tavoitteenani ilmiselvästi on tuon kynnyksen madaltaminen.

Kehitysvammaisten kohdalla kohtaamisen haaste menee lyhyesti kuvailtuna näin:
Jos tapaat viisitoista perusihmistä, tiedät osapuilleen heidän ymmärrys-, kommunikointi-, toiminta- ja liikkumiskykynsä. Kun tapaat viisitoista kehitysvammaista, mikään näistä neljästä kyvystä ei ole itsestäänselvyys.

Jokaisen kehitysvammaisen ihmisen kohdalla tutustutaan sekä näihin rajoitteisiin että persoonallisuuteen.

Kuten Camp Jened -dokumenttikin hyvin tuo ilmi, silloin kun vammaisen kommunikointi on vaikeaa, joutuu tuon persoonallisuuden tavoittaakseen keskittymään. Joskus tarvitaan tulkki. (Ja jotta väärinymmärtämiseltä tässä kohtaa vältyttäisiin: tiedän, että kommunikoinnin vaikeus ei läheskään aina johdu kehitysvammasta.)

Jos jokainen yksityiskohta halutaan tulkita pahimman kautta, lopputulos on, että mistään ei voi kirjoittaa. Eikä mistään tehdä dokumenttielokuvia.

Asioita, joita viidentoista kehitysvammaisen kanssa pitäisi hahmottaa, on niin paljon enemmän kuin viidentoista perusihmisen kanssa, että etenkin ensimmäisellä kerralla kaikki edellä kuvailemani tuntuu päälle hyökyvältä. En varmasti ole tässä suhteessa poikkeustapaus – minkä dokumenttikin osaltaan todistaa.

Esimerkiksi mainitussa pelosta puhuvassa tekstinne kohdassa väärin tulkitseminen on sitä luokkaa, että joudun kysymään: ovatko kaikki tekstinne kirjoittajat katsoneet/kuunnelleet Rämpyläleirin? Ja: olisiko esseeni voinut vielä kerran lukea läpi oman tekstinne kirjoittamisen jälkeen, jotta mukaan ei olisi jäänyt näitä vääristeleviä kohtia? Ne kun piilottavat alleen järkevän ydinkritiikkinne.

Hyvä perusviestinne olisi takuuvarmasti kyetty perustelemaan faktapohjaltakin.

Kirjoitatte, että ”Hesari pitää parhaana ihmisenä” kaltaistani ei-vammaista kirjoittamaan aiheesta. Tämä on osittain ymmärrettävä väärintulkinta. Harva lehtijuttu kuitenkaan syntyy niin, että lähdetään hakemaan Suomesta parhaiten tehtävään sopivaa kirjoittajaa.

Toimitusten sisällä toimittajat ideoivat juttuja ja sen lisäksi kaltaiseni vapaat toimittajat ehdottavat aiheita, joista osa menee läpi, osa ei. Kuten sanottu, aktiivisemmin toimimalla edelleni olisi ollut helppo ehtiä.

Olen tosiaan vapaa toimittaja/kriitikko, ja vaikka olen avustanut Hesaria parikymmentä vuotta, en tee mitään päätöksiä toimituksessa, enkä tiedä, olisiko hypoteettinen ehdotuksenne omakohtaisesta Rämpyläleiri-tekstistä mennyt läpi. Arvioisin, että hyvät mahdollisuudet sillä olisi ollut.

Ehkäpä vieläkin olisi. En varmasti ole ainoa toimittaja, jonka mielestä vammaisaktivismi ansaitsee laajempaa huomiota kuin se saa. Ja laajempaa kiitollisuutta – vaikka pidättekin jopa kiitollisuuttani esteettömyyden eteen tehdystä työstä röyhkeänä itsekeskeisyytenä.

Kun esseessäni mainitsin hyödyn, jonka vanhukset saavat vammaisaktivistien tekemästä esteettömyystyöstä, tavoitteenani oli saada lukija ajattelemaan asiaa mahdollisimman laajasti. Mielestäni sivuhuomautukseni oli siten hyvinkin perusteltu.

Vaatii aikamoista pokkaa väittää, että huomautus on mukana siksi, että yrittäisin sanoa: kannattakaa vammaisaktivisteja itsekkäistä syistä. Tai että huomioni olisi yksinkertaisuudessaan naurettava, koska en mainitse pistekirjoitusta tai erikseen muistuta siitä, että kaikki eivät elä vanhoiksi.

Toivotte, että olisin ystävystynyt leiriläisten kanssa samaan tapaan kuin työkaverieni. Jämijärven Mertiörannan leirit olivat noin viikon mittaisia. Viikossa ei luonnollisestikaan ystävysty kuten kokonaisen kesän mittaan.

Ehkä tämäkin on syytä mainita: nimeltä en esseessäni olisi voinut mainita yhtäkään leiriläistä, koska ohjaajia sitoo vaitiolovelvollisuus.

Kritiikkiä siitä, että leiriläisistä ei esseessäni puhuta tarpeeksi, pidän joka tapauksessa hyvinkin perusteltuna, etenkin kun teatteriprojektimaininta jäi pois.

Mutta luettuani kommenttinne ymmärrän, että poistettua teatterintekokohtaakin olisi voitu tulkita näin: ei-vammaisen muisteluun kehitysvammainen kelpaa vain, jos hän keksii yllättäviä käänteitä näytelmiin.

Jos jokainen yksityiskohta halutaan tulkita pahimman kautta, lopputulos on, että mistään ei voi kirjoittaa. Eikä mistään tehdä dokumenttielokuvia. Halutessaan Rämpyläleiriä voisi nimittäin kritisoida siitä, että se jättää kehitysvammaiset syrjään lukuun ottamatta paria haastattelua ja järkyttäviä kuvia Willowbrookin hoitolaitoksesta.

Enimmäkseen Jämijärven kesäleireillä tosiaan vain vietettiin lomaa (oleiltiin nurmikolla, pelattiin, syötiin, saunottiin, paistettiin muurinpannulättyjä/makkaraa, käytiin lavatansseissa/torilla/kesäteatterissa) – epäilemättä osapuilleen samaan tapaan kuin Camp Jenedissakin.

Toivotte, että arvuuttelisin, millainen merkitys leireillä oli niiden osallistujille. Etenkin vastalausettanne lukiessa on ilmiselvää, että näin tekeminen olisi ollut väärin. Muiden päiden sisään asettuvalla lähestymistavalla ei olisi ollut pienintäkään mahdollisuutta mennä seulastanne läpi. Parempi kirjoittaa siitä, mitä on itse kokenut.

Kyseessä tosiaan olivat ”vain” kesäleirit. Mitään suurta mullistusta kukaan tuskin niiden aikana koki. Ehkä yksi leiri miljoonasta vaikuttaa Camp Jenedin tavoin osallistujiinsa ja yhteiskuntaan.

Tavallisuus on yliarvostettua, koska se on monille huomattavasti lämminhenkisyyttä tärkeämpää.

Seuraava kommenttinne koskee tätä kappalettani, jonka myönnän kyllä äärimmilleen tiivistetyksi:

”Myös leiriläiset jättivät todella valoisat muistot. Pelkällä olemisellaan [olemisen tavallaan] he tulivat osoittaneeksi, miten yliarvostettua tavallisuus on. Lämminhenkisyys on ihmisen ominaisuuksista tärkein.”
(Alkuperäistekstissäni tätä kappaletta seurasi kuvailu teatteriprojektista, jolla tuo ääritiivistäminen vähän lieveni.)

Kommentissanne toivotte minun perustelevan, miksi ”vammaiset ihmiset ovat epätavallisia, miksi tavallisuus on yliarvostettua ja miten vammaiset ihmiset osoittavat tämän yliarvostuksen.”

Ensinnäkin vammaiset ihmiset ovat epätavallisia, koska heillä on vamma.

Toiseksi kappale mielestäni sanoo jo ydinasian, tosin ei selkeimmällä mahdollisella tavalla: lämminhenkisyys on arvostettavampaa kuin tavallisuus. Tavallisuus on yliarvostettua, koska se on monille huomattavasti lämminhenkisyyttä tärkeämpää.

Varmuuden vuoksi perustelen pidemmin, vaikka vähän ihmettelenkin, jos tosiaan väitätte, että ette ole koskaan huomanneet, miten paljon tavallisuutta yliarvostetaan. Esimerkiksi perussuomalaisen puolueen kannatus perustuu suurelta osin tähän tavallisuuden yliarvostamiseen. Samoin kuin perinteinen koulukiusaaminen, tai taannoinen homouden pitäminen sairautena.

Tavallisuus on yliarvostettua, koska se että joku asia, ihminen tai toimintatapa on tavallinen ei automaattisesti tee siitä parempaa, vaikka todella monet ajattelevat niin. Tavallisuuden yliarvostaminen johtaa toistuvasti ennakkoluuloiseen torjuntaan.

Esimerkiksi mainitsemalleni Camp Jenedin pelokkaalle ohjaajalle vammaisten joukko oli niin epätavallinen, niin totutusta poikkeava, että ellei hän olisi saapunut paikalle töihin, ei hän todennäköisesti olisi noussut bussista lainkaan. Ja olisi elänyt yksipuolisemman elämän.

Toinen Rämpyläleiri-dokumentissa tavallisuuden yliarvostamisesta kertova kohta oli tämä: CP-vammaisen Neil Jacobsonin äiti oli toivonut, että hänen poikansa ottaisi vaimokseen rakastamansa CP-vammaisen naisen sijaan kenet tahansa polion vuoksi liikuntavammaisen naisen.

Ja ehkä tämä on kehitysvammaisten osalta kertova esimerkki: Yliopistossa korkea älykkyys on tavallista ja siellä jotkut jopa pitävät tätä omassa yhteisössään yleistä ominaisuutta ihmisen arvon keskeisenä mittana. Ajattelutapa ajautuu umpikujaan viimeistään silloin, kun kohtaa kehitysvammaisia.

Joillekin älykkyys voi olla tavallista, ja hyödyllistäkin se on, mutta maailman tärkein asia se ei ole. Siksi kirjoitin: lämminhenkisyys on ihmisen ominaisuuksista tärkein.

Ymmärrän kyllä, miten virkkeeni tuossa yhteydessä voidaan ymmärtää kaikkia vammaisia koskevaksi yleistykseksi. On epäilemättä muitakin lukijoita, joiden mielestä ajatusta olisi pitänyt tarkentaa vaikkapa äskeisillä kappaleilla. Mutta varmemmaksi vakuudeksi: en väitä, että vammaiset olisivat kollektiivisesti lämminhenkisiä.

Omassa arvoasteikossani ihmisen muut ominaisuudet tulevat lämminhenkisyyden jälkeen. Fiksu ilkiö on etunenässä ilkiö, ei fiksu (lisäksi ilkeys vie pohjan suurimmalta osalta fiksuusväitettä). Maailman paras jalkapalloilija, jos hän on kusipää, on etunenässä kusipää. Siis minun silmissäni. Ja niin edelleen.

Joku ärhäkkyys voi olla ymmärrettävämpää kuin toinen – jos taustalla on vaikkapa kaltoin kohtelua tai mielisairautta – mutta silti lämminhenkisyys on ihmisen ominaisuuksista tärkein. Ihan jo siksi, että ilman tätä ominaisuutta meillä ei olisi nykyisenkaltaisia ihmisyhdyskuntia. Tuore todiste tästä on USA:n nykyinen kaaos.

Haluatte tulkita harha-ajatteluksi jopa ilmaisun ”toisen asemaan asettuminen”. Kirjoitatte: ”Aktivistin näkökulmasta katsottuna elokuvan viesti ei vaikuta olevan, että asettukaa meidän asemaamme, vaan: kuunnelkaa meitä, ottakaa meidät tosissanne ja liittykää taisteluun ihmisoikeuksien puolesta.”

Niin, eli toisin sanoin ilmaistuna: asettukaa asemaamme ja toimikaa sen mukaan.

Siirryn vihdoin loppupohdintaan…

Olisiko minun pitänyt kieltäytyä koko esseetoimeksiannosta, kun kuulin, että sille olisi tilaa vain 4500 merkkiä? Erilaisten muistojen ja ajatusten mukaan mahduttamisen vaikeuden, kirjoittamisen viemän ajan ja ”täydellisen esseen” karkuun pääsyn kannalta: kyllä. Tämän nyt kirjoittamani vastaukseni vaatiman vielä huomattavasti pidemmän kirjoitusajan huomioon ottaen: kyllä.

Laajemmin, järkevämmin ja rauhallisemmin pohdittuna: ei. Täydelliset tekstit ovat joka tapauksessa harvassa ja toivon mukaan esseeni on vähän luonnosmaisenakin innostanut mahdollisimman monta ihmistä katsomaan Rämpyläleirin tai saanut edes ohimennen ajattelemaan vammaisten asiaa tai vammaisten kohtaamista.

Kuten aluksi, myös lopuksi kannustaisin teitä Rämpyläleirin kaltaisen dokumenttielokuvan ensi-iltaan tullessa kirjoittamaan siitä, miltä dokumentin näkeminen tuntuu ja miten sen sisältö vertautuu Suomeen. Jos Rämpyläleirin yhteys Suomen aktivismiin on mainitsemanne kaltainen, niin ainakin maaliskuussa tämä olisi ollut ilmiselvä uutinen, vaikkapa otsikolla ”Rämpyläleiri-dokumentissa esitelty Camp Jened innoitti myös Suomen vammaisaktivisteja”.

Vaihtoehtoisesti voitte vastaavassa tilanteessa ehdottaa (vammaiselle) toimittajalle, että aiheesta voisi tehdä jutun Suomen vammaisten näkökulmasta.

Mitä lehtiartikkelien kommentointiin tulee, niin luonnollisestikin olen sitä mieltä, että teillä on oikeus ja jopa suoranainen velvollisuus kritisoida, kun aihetta on. Sitä ei kuitenkaan voi tehdä millä tavalla tahansa. Vaikka kuinka ottaisi päähän, että vammaisista kirjoittaa ei-vammainen (minkä aiheuttaman kiukun tiettyyn rajaan asti ymmärrän), teidän täytyy pitää huolta siitä, että faktat ovat kohdillaan, eikä kenenkään niskaan kaadeta kuraa tekaistuin perustein.

Ja mitä faktojen reunamilla sijaitsevaan alueeseen eli kirjoitetun tulkintaan tulee, toivon, että jatkossa pyritte ottamaan huomioon kokonaisuuden. Se johdattaa lähes aina totuudenmukaisimpaan ja reiluimpaan tulkintaan yksittäisistä kohdistakin.

Ystävällisesti,
Timo Peltonen

Lue Amu Urhosen, Pekka Koskisen, Aarno Kauppilan ja Reetta Mietolan kirjoitus Vammaisaktivismi jää kesätyömuistojen jalkoihin.

Kommentoi Facebookissa
Avatar
  • 10.6.2020
  • Kuvat Steve Honigsbaum/Netflix