”Tavallaan kai se on hieman röyhkeätäkin sanoa, mutta minua kiinnostavat oikeasti vain elämän suuret kysymykset”, dokumentaristi ja kirjailija Riikka Kaihovaara kertoo.
Alkukeväästä 2014 Riikka Kaihovaaraa ympäröineeseen ”umpioon avautui aukko”. Hän kuvaa kyseistä hetkeä kirjassaan Villi ihminen ja muita luontokappaleita (Atena, 2019).
”Vieraantuneisuus muuttui hetkeksi elämäntuntoon”, hän kirjoittaa.
”Leikkasin vadelmapensaita siirtolapuutarhamökillämme. Sormia paleli. Kurkiaurat lensivät hitaasti taivaan yli. Maa paljastui sulavan lumen alta. Teki mieli muuttua itsekin maaksi, yhtyä multaan. Tuntui kuin rajat minun ja ympäröivän luonnon välillä olisivat ohentuneet. Kaikki tuli lähemmäs, iholle: sulavan maan tuoksu, nokkosten polte, kanahaukan kimeät huudot.”
Viisi vuotta myöhemmin Kaihovaara on keskustelemassa Luonnontieteen museossa juuri julkaistusta kirjastaan. Kiteyttäen siinä on kyse luontosuhteestamme. Esseekokoelma on omakohtainen sisäavaruudellinen tutkimusmatka; poleeminen, ristiriitainen ja lähteiltään runsas.
”Esseen kirjoittaminen on ajatusten selkiyttämistä. Alkaessani kirjoittamaan, en tiennyt kaikkea sitä mitä siinä nyt väitän”, Kaihovaara toteaa.
Vihje aihevalinnan syystä löytyy kirjasta.
”Vieraantuminen on epämääräisen ahdistuksen syy ja seuraus. Joku voisi kutsua sitä masennukseksi. Tiedän, mistä kirjoitan”, hän avautuu.
”Todellinen vieraantuneisuus […] tarkoittaa ihmisen erkaantumista jostakin, joka on osa meitä. Yhteyden katkeamista. Vieraantuminen on irrallisuuden ja ulkopuolisuuden tunne, arkielämän alla vaaniva merkityksettömyyden kokemus, jonka yritämme karistaa mielestämme. Tyhjyys, joka huohottaa niskaan”, kirjailija kuvailee.
Tyhjyyden kohtaaminen johtaa kysymyksiin olemassaolon selittämättömyydestä.
”Kirjassa olen koettanut hahmottaa maailmankuvaani ja helpottaa eksistentiaalista ahdistustani. Minulla on sellainen olo, että myös siihen eksistentiaaliseen ahdistukseen löytyy vastaus sieltä villiydestä tai villistä luonnosta”, Kaihovaara pohtii.
Logiikka, jota Kaihovaara kirjassaan kutoo, asettaa ihmisen ja luonnon erillisyyttä korostavat rakenteet kyseenalaisiksi. Jos ihminen kerran on osa luontoa, niin miten mikään ihmisyyden luoma voisi olla muuta.
”Ajattelen myös kulttuurin kumpuavan luonnosta. Samoin kaikki mitä ihminen tekee ja tuottaa, olivat ne sitten instituutioita, rakenteita tai mitä tahansa konkreettista – on luontoa.”
Kaihovaara ehdottaa, että kulttuurin ja luonnon dynamiikkaan pääsisi pureutumaan paremmin kesy–villi-jaottelun kuin luonto–kulttuuri-vastaparin kautta.
”Kesyä on kaikki semmoinen, jonka ihminen on ottanut hallintaansa, tai jota ihminen jollakin tavoin kontrolloi, tuottaa tai tekee. Villiä on se, joka ei ole hallinnassamme, joka on omalakista ja itsenäistä, uutta luovaa, määrittelemätöntä ja rajaamatonta.”
Lopulta kesyys ja villiys eivät ole niin etäällä toisistaan.
”Yhteiskuntamme on steriili, kliininen ja kontrolloitu, tai näin me ainakin me kuvittelemme, mutta pinnan alla on koko ajan kaikkea mikä vaikuttaa, samoin kuin päidemme sisä- ja ulkopuolella on pintojen alaiset vaikuttimensa”, Kaihovaara analysoi.
”Pyrkiessämme hallitsemaan villiä luontoa pyrimme hallitsemaan omaa pimeää puoltamme”, kirjan lehdistötiedote kiteyttää.
Kaihovaaran mielestä villiyden kokemus on elinehto. Ihminen ei ole kesyttänyt ainoastaan ympäristöään ja muita luontokappaleita, vaan myös itsensä.
”Villiyden teemaan kietoutuu vahvasti myös seksi, siinä villiys joko toteutuu tai ei toteudu. Se voi olla joko symbolien raskauttamaa, tai ajattelun, kulttuurin ja sivistyksen kerrostamaa, tai sitten vaistonvaraista, suoraa ja paljasta. Seksi on hyvä esimerkki kesytetyn ja villin erosta. Siinä jokainen voi tunnustella sitä omaa villiyttä tai sen puuttumista”, kirjailija pohtii.
Kritiikin kohteeksi joutuu myös romanttinen luontosuhde. Myös se voi olla tapa eriyttää ihminen luonnosta. Feminismissä puhutaan ylistämällä alistamisesta.
”Olisi liian helppoa kritisoida vain luonnon hyödyntämisen ja hyväksikäyttöön tähtäävää luontosuhdetta. Yhtä kieroutunutta on vaalia luontosuhdetta, jossa luontoon kehotetaan menemään kuin museoon.”
Kaihovaara viittaa tällä yleiseen ohjenuoraan, jossa kehotetaan ottamaan luonnossa ainoastaan valokuvia ja jättämään vain jalanjälkiä. Kyseinen suhtautuminen puhutteli aikanaan myös kirjailijaa itseään.
”Luonto, neitsytäiti, ei saanut saastua ihmisen kosketuksesta”, Kaihovaara muistelee.
”Vastakkainasettelu ’paha ihminen’ ja ’hyvä luonto’ alkaa toteuttaa itse itseään. Toiseuttaminen mahdollistaa väkivallan ja hyväksikäytön. Jos pystyisimme näkemään luonnossa saman ristiriitaisuuden, saman rumuuden, jonka tunnistamme itsessämme, niin ehkä samaistuminen luontoon olisi helpompaa. Ja juuri samaistuminen herättää todellisen huolen, synnyttää halun suojella”, Kaihovaara ajattelee.
Itsemme luonnosta eriyttäminen ja luonnon kohteleminen ”toisena” on Kaihovaaran mielestä asia, josta ympäristökriisissä on pohjimmiltaan kyse.
”Olemme tehneet sen ymmärtämättä sitä, että kaiken minkä me teemme luonnolle, teemme itsellemme.”
Ei pelkästään ympäristökriisi, mutta myös elämän teknologisoitumien ja kulttuurin käsitteellistyminen yhä syvemmille metatasoille ajassamme aiheuttaa vastareaktiona kaipuun kohti luontoa.
”Ehkä tämä nykytilanne tavallaan pakottaa ihmisen palaamaan sinne luontoon. Vaikka emmehän me loogisesti katsoen voi palata mihinkään mikä on itseämme. Mutta ihminen voi ehkä löytää sen uudelleen”, Kaihovaara arvailee.
Kaihovaara ei pelkää tuoda esiin omaa epävarmuuttaan vaikean aiheen parissa.
”Huomaan että puhun tai kirjoitan itseäni koko ajan pussiin. Toisin sanoen kritisoin romanttista luontosuhdetta, mutta samalla kuitenkin haikailen semmoista villiyttä”, Kaihovaara puntaroi.
Jo kirjan kirjoittaminen aiheesta on paradoksi, koska ihmisen erottautuminen luonnosta tapahtuu keskeisimmin symbolisessa kielessä.
”Teollinen maatalous ja teknologia vieraannuttavat meidät maasta, symbolit erottavat meidät todellisuudesta. […] Symbolit välittävät kokemuksia, mutta ne eivät itsessään ole kokemuksia”, Kaihovaara kirjoittaa.
Lopulta villiys on luopumista.
”Villiys on kulttuurisesta ehdollistumisesta vapautumista tai niiden pyyhkimistä pois. Loppupeleissä se on luopumista jopa symbolisesta kielestä ja ajattelusta.”
”Ne tajuu, jotka tajuu”, Kaihovaara päättää lempifraasiinsa.
Riikka Kaihovaara
- s. 1980 Vantaalla, asuu Helsingissä
- Kirjailija, toimittaja ja dokumentaristi
- Kirjoittanut kirjat Villi ihminen ja muita luontokappaleita (Atena, 2019) sekä Riippumaton puutarha – Teollisen ruoantuotannon romahdus ja permakulttuurin perusteet (Visio, 2012).
- Ohjannut dokumenttisarjat Huume-Suomen historia ja Seksi-Suomen historia sekä mm. dokumentin Kallonmetsästäjät.
- Työskentelee YLE:lla dokumenttiohjaajana ja käsikirjoittajana. On työskennellyt aiemmin muun muassa toimittajana MOT-ohjelmassa.
