Politiikassa, taiteessa ja terveydenhoidossa on toisinajattelijoita, mutta onko heitä myös sisustuksessa? Valokuvaaja Juha-Pekka Inkisen mainio kirja Sisustamisen toisinajattelijoita (Kustannus Oy Taide 2018) osoittaa että on.

Tekijä on löytänyt ja kuvannut koteja, joissa ei ole noudatettu myyntikatalogien esikuvia tai sisustuslehtien järkeviä ja hyväntahtoisia neuvoja. Tekstit ja haastattelut ovat hauskoja ja kuvat räväköitä, jopa shokeeraavia.

Sisustusta käsittelevien kirjojen joukossa tämä on rohkea ja erilainen. Tarkemmin ajatellen tietty määrä toisinajattelua on yksi persoonallisen sisustuksen tukipilareista. Eräänlaista toisinajattelua on intohimoinen antiikilla sisustaminen ja toisaalta myös äärimmäinen minimalismi. Myös uusi muotoilu lähtee yleensä eräänlaisesta toisinajattelusta.

Esineiden sijoittelu ei noudata perinteistä järkevää funktionaalista järjestystä, vaan yhdistelmät ovat yllätyksellisiä, jopa absurdeja ja juuri siksi mielenkiintoisia

Sovinnaista katsojaa Juha-Pekka Inkisen kuvat kyllä yllättävät ja hämmästyttävät. Useimmissa interiööreissä on kokoelmia, työkaluja, kirjoja, keramiikkaa, lasia, muistoesineitä, keräilykohteita, emalikylttejä, täytettyjä lintuja, viherkasveja ynnä muuta niin että perinteisen tavallisen kodinsisustajan mielestä vähempikin riittäisi.

Esineiden sijoittelu ei noudata perinteistä järkevää funktionaalista järjestystä, vaan yhdistelmät ovat yllätyksellisiä, jopa absurdeja ja juuri siksi mielenkiintoisia. Esineet ryöppyävät joka puolelle, eteiseen, keittiöön, kylpyhuoneeseen. Selkeä raja eri toimintoihin tarkoitettujen tilojen välillä hämärtyy. Kirjan tekijä käyttää tästä runsaudesta ilmaisua ”visuaalinen tiheys”.

Täysin erilaisia, harkittuja, suurenmoisia ja esteettisesti tehoavia kauniita sisustuksia löytyy esimerkiksi Pia Maria Montosen ansiokkaasta kirjasta  Rakkaudesta vanhaan asuntoon (Kustantaja Auditorium), jossa Niclas Wariuksen kuvat ovat sisällöltään täydellinen vastakohta Juha-Pekka Inkisen kuvaamille kodeille.

Toisinajattelijoiden kodit johtavat pohdintaan, mistä yleisesti hyväksytty käytännöllisyyttä, hygieenisyyttä ja järjestystä korostava järkiperäinen sisustuksen ihanne on lähtöisin.

Se alkoi jo 1800-luvun lopulla vastareaktiona porvarilliselle rihkamakulttuurille, eräänlaiselle oman aikansa maksimalismille, joka 1800-luvun lopulla paisui suureksi. Porvariskodit pursuivat tavaraa, siis eräänlaista ”sisustuksellista tiheyttä”. Hyllyköt ryöppysivät muistoesineitä, keramiikkaa, posliiniesineitä, kuivakukkia, vaaseja ja muita pikkuesineitä ja seinät pieniä ja suuria tauluja. Flyygelin kannet notkuivat valokuvista ja pikkuesineistä.

Asumisen ja huushollinhoidon käytännöllisyyttä, järkiperäisyyttä ja hygieenisyyttä korostava liike syntyi vastareaktiona tälle tiheälle maksimalismille. Yksi sen puolestapuhuja oli ruotsalainen kirjailija ja naisasianainen Ellen Key (1849—1926), jonka puhetilaisuudet keräsivät kiitollista kuulijakuntaa jo 1800-luvun lopulla. Hän julkaisi pamfletin nimeltä Skönhet för alla (1899), jossa käsitteli sisustuksen järkiperäistämistä ja yksinkertaisuuden ihannetta.

On vaikea alistua siihen, että asumisen pieneen tilaan on tyydyttävä ja liiasta tavarasta luovuttava.

Kun ensimmäisen maailmansodan jälkeen vaurastuva keskiluokka alkoi sisustaa kotejaan, sali muuttui arkisemmaksi olohuoneeksi, perheen yhteiseksi arkielämän näyttämöksi. Tiettävästi olohuone-käsittettä käytti ensimmäisenä tietokirjailija, ammattiopiston rehtori ja Edvard Elenius (1881—1957) kirjassa Kotiemme kauneus, 1915.

Kodin järkiperäistä käytännöllistä sisustusta ovat pyrkineet edistämään mm. Martta-yhdistykset, Työtehoseura ja kodin esineiden ja huonekalujen valmistajat kuten Arabia, Asko ja Isku. Myös monet muut valmistajat pyrkivät samaan päämäärään, mukavuuteen, järkiperäisyyteen, viihtyisyyteen ja selkeyteen.

On kylläkin huomattava, että sisustuslehdet ja sisustuskirjat melko harvoin antavat neuvoja siitä, miten suuria kokoelmia säilytetään luontevasti kodin sisustuksen osina. On vaikea alistua siihen, että asumisen pieneen tilaan on tyydyttävä ja liiasta tavarasta luovuttava. Mutta entä sitten, kun ei halua luopua? Ihminen haluaa sittenkin jotakin muuta, mielikuvitusta, omintakeisuutta, omaa korostunutta yksityisyyttä.

Toisinajattelijoiden kodit ovat varmaankin tietoinen vastalause ylikorostuneelle järkevyydelle, järjen tyrannialle sisustuksessa.

Perimmältään kysymys lienee sittenkin estetiikasta, oman miljöön psyykkisestä järjestelystä ja hallinnasta, sillä kaaosmaiselta näyttävässä kokonaisuudessa on oma sisäinen logiikkansa ja merkityksensä, jonka kodin omistaja itse parhaiten tuntee.

Mutta nämä persoonalliset valtavirrasta poikkeavat epäsovinnaiset kodit herättävät sittenkin, ainakin minussa, sympatiaa, sillä meissä kaikissa asuu pieni sisustuksellinen anarkisti. Pieni tila, monipuoliset harrastukset, intohimo keräilyyn, eläminen omassa maailmassa, ovat johtaneet näihin ratkaisuihin. Ja ne ovat motiiveja, joita on mahdotonta arvostella.