Teksti Sanni Purhonen

Westerosin fantasiamaailmassa sekä puretaan, toistetaan että kommentoidaan erilaisiin vammoihin liittyviä stereotypioita.

Tyrion, Bran, Jaime… Game of Thrones -tv-sarjassa ja sen pohjana olevissa kirjoissa on paljon näkyvästi vammaisia hahmoja keskeisissä rooleissa. Kun listaa laajennetaan mielenterveyden puolelle tai elämän ja kuoleman rajalla keikkumiseen, voi olla, että isommalla osalla pää- ja sivuhenkilöistä on jokin vamma kuin ei ole. Hahmot luonut kirjailija George R. R. Martin onkin selvästi kiinnostuneempi yhteiskunnan reunamilla elävistä hahmoista – rammoista, äpäristä ja särkyneistä – kuin kovin perinteiseksi mielletystä sankari­fantasiasta.

Tv-sarjan näyttelijäkaartiin kiinnitettiin monen fanin suosikkihahmo ­Tyrionin rooliin lyhytkasvuinen näyttelijä ­Peter Dinklage. Muunlainen roolitus tuntuisikin näin jälkeen päin tyhmältä, mutta vammaisten näyttelijöiden käyttäminen vammaisrooleissa ei ole edelleenkään normi tai edes kovin tavan­omaista. Esimerkiksi pyörätuolilla liikkuvan Doran Martellin ­roolissa olisi ollut kiinnostavaa nähdä vammainen näyttelijä, ­Alexander ­Siddigin karismaattisuudesta huolimatta.

Kun tarkastellaan vammaisuuden representaatiota ylipäänsä, voi karkeasti sanoa, ettei vammaisia yleensä nähdä moniulotteisissa rooleissa. Vähänkään aiheeseen perehtyvä saa pian huomata, että monesti vammaiset ovat esillä juuri ­vammansa takia ja stereotyyppisesti: herättämässä sääliä, sympatiaa tai kauhua.

Ehkäpä osin stereotypioiden rikkomisen vuoksi Tyrion on myös vammaisten katsojien keskuudessa usein pidetty hahmo. Olen tästä yksi esimerkki. Muistan ihailleeni Dinklagen särmää jo indie-elokuvassa Station Agent (2003). Kuultuani hänen hyväksyneen roolin fantasiassa ajattelin, että nyt kyseessä täytyy olla jotain muuta kuin iloinen menninkäinen. Katselin haastatteluja, joissa näyttelijä kiitti roolin moni-ilmeisyyttä. Seuraavaksi lainasin kirjastosta kirjasarjan ensimmäisen osan. Pian olin monien muiden lailla koukussa.

Toki Tyrionin monet keskeiset konfliktit, esimerkiksi ahdistavan isänsä Tywinin (Charles Dance) ja muun Lannisterin suvun kanssa, syntyvät juuri ympäristön ennakkoluuloisesta suhtautumisesta lyhytkasvuisuuteen. Tyrion on kuitenkin älykäs, piikikäs, kiinnostava ja välillä jopa ilkeä hahmo. Siis kokonainen persoona, toisin kuin vammaiset tv-viihteessä tapaavat olla.

Tyrionin suulla myös kommentoidaan kärkkäästi vammaisten kapeaa roolia sarjan todellisuudessa. Sarjan edellisellä 7. kaudella toistuivat kaikessa yksinkertaisuudessaan esimerkiksi huonot kääpiövitsit, joita teräväkielinen Tyrion aina nopeasti kommentoi. Hän on tietoinen myös yhteiskunnallisesti etuoikeutetusta asemastaan. Kaikki tässä maailmassa eteenpäin pääsevät vammaiset ovat yläluokkaisia. He eivät välttämättä kestäisi kauaa esimerkiksi Kuninkaansataman slummeissa tai Rautasaarilla.

Tyrionin ohella muutkaan valta­istuinpeliä pelaavista vammaisista eivät ole tyypillisimmästä päästä sikäli, ettei vamma ole heille väistämättä tragedia. Vaikka Bran (Isaac Hempstead-­Wright) rakasti kiipeilyä ennen kävelykykynsä menettämistä, sarjan viimeisellä kaudella hän on saanut menetyksen tilalle suuremmat voimat, joiden vertaisia monilla sarjan hahmoista ei ole. Bran ei kävele, vaan on lentävä kolmisilmäinen korppi, kuin kaiken näkevä supertietokone. Roistosta sankariksi muuttunut Jaime (Nikolaj Coster-Waldau) puolestaan tuntuu menettäneen miekka­kätensä, mutta kasvattaneen samalla moraalisen selkärangan.

Se, että vamma toisi mukanaan suuria kykyjä tai sielun hyvyyttä, on tietysti jälleen stereotypia. Jos sarjaa taas ajattelee mielenterveyden kuvauk­sena, ei kovinkaan moni hulluuteen taipuvista kuninkaallisista ole representaationa kovin mairitteleva. Valta korruptoi, eikä taistelujen jälkeen ole aikaa jäädä pohtimaan psyyken hoitoa.

Varsinkin kirjoissa moraalin harmailla alueilla liikkuva Tyrion vetää siis yhä pisimmän korren vammaisuuden ja ihmisyyden moni-ilmeisenä kuvauksena. Peter Dinklage on sympaattisena filmitähtenä selkeämpi sankari kuin kirjojen moneen kertaan kolhittu Tyrion. Televisiossakin hänen motiiveihinsa on silti jätetty viimeiselle kaudelle mukavasti epäselvyyttä. Saa nähdä, kuinka moni ­rakastetuista hahmoista on vammautunut tai ylipäänsä hengissä, kunhan lopullinen taistelu Yön kuninkaan kanssa on ohi.

Kirjoittaja on Mustat lasit – vammaisuus valkokankaalla ja televisiossa -kirjan toinen suomentaja. Hänen suosikkisukunsa Game of Thronesissa on Lannister.

Game of Thronesin päätöskausi alkaa HBO:lla 15. huhtikuuta.