Mikä pelastaisi suomalaisen tiedejulkaisemisen?

Kuka perustaisi kansanliikkeen psych­rolutes marciduksen eli läskikalan pelastamiseksi? Simon Wattin Englannissa perustama aktivismiliike Ugly Animal Preservation Society politisoi muita kuin söpöjä uhanalaisia lajeja kome­diallisin keinoin.

Vastaavaa kekseliästä poliittisuutta kaivataan tieteen kentälle. Suomalaiset tiedekustanteet jakavat monia läskikalan piirteitä. Voittoa tavoittelemattomat, tiedejulkaisijoina toimivat seurat tuottavat julkaisuja, jotka pyörivät lähinnä valtionavustuksilla, jäsenmaksuilla ja järjestötoiminnalla. Ne ovat kansainvälisesti melkoinen harvinaisuus.

Vastaavaa kansallista julkaisujärjestelmää ei ole enää olemassa missään muualla maailmassa. Uhanalaisuuden kriteerit täyttyvät näiltä osin selkeästi. Jäänteestä on kysymys myös muilla mittapuilla. Monien lehtien kustannustilanne on epätoivoinen.

Perusteita nykyisen tiedejulkaisutoiminnan pelastamiseen kyllä löytyy. Suomalaisen julkaisutoiminnan olemassaolo on tärkeää jo itsessään, sillä kansainvälinen tutkimus tarkoittaa, että tutkimusta tehdään laajasti eri yhteiskunnissa ja eri kielillä, ei vain geopoliittisissa keskuksissa englanniksi.

Kotimaiset tiedejulkaisut ovat myös osaltaan mahdollistamassa suomalaisten ilmiöiden ja näkökulmien sekä ylipäätään suomalaisittain relevanttien kysymysten olemassaolon tutkimusagendalla. Ne kun eivät useinkaan näyttäydy kansainvälisesti kiinnostavimpina asioina.

Kotimaiset tieteelliset lehdet ovat olennaisia tietysti myös itse tutkimuksen ja tiedon kannalta. Ne tarjoavat tutkijoille luotettavaan tieteelliseen arviointiin perustuvia julkaisukanavia sekä toimivat tiedon uudistumisen ja yhteiskunnallisen kehityksen keskeisenä alustana.

Julkaisutoiminnan haastava tilanne on varsin hyvin alan asiantuntijoiden tiedossa, mutta laajemman tiedeyhteisön huomiota hätätilalle on vaikeaa saada. Myös useat yhteiskunnan instituutiot ja päättäjät tietävät, miten lähellä perikatoa lehdissä ollaan, mutta halua resursointiin ei tunnu löytyvän.

Ongelmalliseen tilanteeseen voidaan tunnistaa kaksi keskeistä syytä, joista kumpikaan ei itsessään ole paha asia. Ensimmäinen niistä on, että suomalaisen tutkimuksen suunta on vahvasti kansainvälistymisessä ja kotimaiset ulottuvuudet ovat vastaavasti out.

Toiseksi moni nuori tutkija tai asiantuntija ei koe vetoa vanhanaikaiseksi miellettyyn seuratoimintaan. Eliittikerhoihin kuuluminen ja pönöttäminen eivät ole muotia – eli kotimaisen tieteellisen kustannustoiminnan viehätys on läskikalan luokkaa. Ollaan kaukana söpöistä pandoista ja saimaannorpista, joita suuret kansanjoukot haluavat seurata suorista verkkolähetyksistä tai ihmetellä eläintarhassa. Tieteen rumien jäänteiden suojelemisen seuralle olisi tilausta.

Tarvitaan siis tiedeaktivismia Wattin hengessä. Mitkä sitten voisivat olla kritiikin uusia kärkiä?

Yksi: Ei jätetä markkinoille

Suomalainen tiedejulkaisutoiminta on harvinaisuus erityisesti siksi, että niin kutsuttu ”isoviitonen” eli ”Big Five” ei ole (toistaiseksi) saanut täällä merkittävää jalansijaa. Viiden suurimman kansainvälisen julkaisutalon valta alkaa olla muualla hallitseva kaikilla tutkimusaloilla.

Tiedekustantaminen on siirtynyt 1990-luvun puolivälin jälkeen merkittävissä määrin suurimpien kustannustalojen omistukseen. Nykyisellään nämä monikansalliset, erittäin hyvää tulosta tekevät yritykset omistavat yli 70 prosenttia kaikista ihmistieteellisistä julkaisuista.

Suomalaisista tiedejulkaisuista pääosa ei kuulu kansainvälisten julkaisutalojen alaisuuteen. Ne voivat siis itse päättää julkaisujensa sisällöstä, muodosta, toiminnasta – ja julkaisupolitiikasta.

Esimerkiksi maantieteen alalla Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa kustannettiin aiemmin riippumattomia kansainvälisiä lehtiä. Nykyisellään Fennia, jota kustantaa Suomen Maantieteellinen Seura, on ainoa alan indielehti.

Ensimmäisenä kaupalliseen kustantamiseen siirtyi ruotsalainen Geografiska Annaler, joka myytiin ensin Wiley-Blackwellille, mistä lehti siirtyi viime vuonna Taylor & Francis Groupin omistukseen. Samassa talossa toimivat myös norjalainen Norsk Geografisk Tidsskrift ja tanskalainen Geografisk Tidsskrift.

Kaupallista toimintalogiikkaa noudattavien lehtien lukuoikeudet myydään yliopistokirjastoille ympäri maailman osana kustantajien julkaisupaketteja. Uusimmat vuosikerrat eivät silti ole tutkijoiden luettavissa.

Avoin julkaiseminen lehdissä on toki mahdollista, mutta siitä perittävät kirjoittajamaksut ovat huomattavia – tuhannen euron luokkaa per artikkeli. Kustantajat ohjaavat lehtien toimintaa monin muinkin tavoin.

Tiedeaktivismin yhden kriittisen kärjen tulisi siis osoittaa markkinaehtoisuuteen. Koska suuret kaupalliset kustantajat eivät vie tiedejulkaisemista tutkimuksen etujen mukaiseen suuntaan vaan niistä poispäin, ei suomalaista tiedekustantamista saa päästää liukumaan niiden syliin.

Kaksi: Yksilönvastuu ei ole vastaus

Suomalaisessa tiedejulkaisemisessa on otettu viime vuosina useita askelia uusliberaaliin suuntaan. Julkaisufoorumin luokitusten käyttö yliopistojen rahoituksen arvioinnissa on yksi osoitus siitä, mistä touhussa ajatellaan olevan kysymys: vapaista yksilövalinnoista ja objektiivisesti mitattavasta laadusta. Järjestelmä toimii niin, että ensin tutkijat pakotetaan asettamaan tieteelliset julkaisut paremmuusjärjestykseen. Tämän jälkeen heidän onnistumistaan tutkijoina arvioidaan rankingin perusteella. Mitä parempi ranking, sitä tuottoisampi tutkija – niin yliopiston, tiedekunnan, laitoksen kuin tutkimusryhmänkin näkökulmista.

Samoin tunnutaan ajattelevan tiedekustantamisesta. Valtion tavoitteet avoimen tieteen suhteen ovat seuratoiminnassa mukana olevia toimijoita – eli lähinnä tutkijoita – vahvasti vastuuttavia. Samalla kun tiedekustantajina toimivia seuroja patistellaan siirtymään avoimeen julkaisemiseen, ei niille tarjota minkäänlaista korvausta julkaisujen myynnin loppumisesta koituvalle resurssipulalle. Viime vuosiin asti monen seuran jäsenmaksu on liittynyt kiinteästi tiedejulkaisuun, minkä lisäksi yliopistot, tutkimuslaitokset ja muut yhteisöt ovat tilanneet lehtiä tutkijoiden ja ammattilaisten käyttöön.

Tiedeyhteisöistä pitäisi löytyä keinot rahoittaa julkaisutoimintaa, jonka tuotosten tulee valtion vaatimuksesta olla avoimesti ja maksuttomasti saatavilla kaikille. Siis yksityishenkilöiden tulisi puhtaasta rakkaudesta tieteeseen maksaa siitä, minkä kaikki saavat joka tapauksessa ilmaiseksi!

Vika ei ole tutkijoissa tai tieteen ystävissä, jotka eivät ole laajassa mitassa innostuneet tällaisesta hyväntekeväisyydestä. Vika ei ole myöskään seuroissa, jotka eivät ole onnistuneet pitämään kiinni jäsenistään muuttuneessa tilanteessa.

Vika on ensisijaisesti instituutioissa, jotka asettavat kaupalliset kustantajat etusijalle. Ne vastaavat ensisijaisesti kustantajien ylimitoitettuihin vaatimuksiin sen sijaan, että seuraperustaisen kustantamisen pienimuotoisia ehdotuksia käsiteltäisiin kohtuullisesti. Samalla syyttävä sormi kohdistuu näitä instituutioita paimentavaan valtioon, joka linjaa tiedepolitiikkaa haluamillaan tavoilla ottamatta vastuuta toiminnan eettisyydestä.

Tiedeaktivismin toinen kriittinen kärki osoittaa siis julkaisemista koskeviin vastuisiin. Yksilönvastuun korostamisen sijaan nykytilanteessa tarvitaan yhteisvastuuta eli eri tahojen sitoutumista avoimeen voittoa tavoittelemattomaan julkaisemiseen yhteisellä sopimuksella.

Kolme: Tieteellinen ja yhteis­kunnallinen vaikuttavuus ­edell­­yttävät toisiaan

Kotimaisten tiedejulkaisujen merkityksestä puhuttaessa on tyypillistä päätyä väittelyyn niiden roolista tieteen ja yhteiskunnan kannalta. Kansainvälisen tutkimuksen kentällä työskentelevät näkevät suomenkielisessä julkaisemisessa erityisesti yhteiskunnallista relevanssia.

Kansalliseen tutkimukseen kiinnittyneet tutkijat puolestaan puolustavat suomenkielisen julkaisemisen merkitystä tieteen näkökulmasta, itsessään merkittävänä toimintana yhteiskunnallisen vaikuttavuuden ohella.

Ei ole harvinaista, että vastakkainasettelu vaikuttaa ulossulkevalta – olet joko puolellamme taikka meitä vastaan. Kahtiajako näkyy myös tutkimusrahoituksessa.

Julkaisutoiminnan perusteleminen tieteellisellä ja yhteiskunnallisella vaikuttamisella vaihtelee rahoittajan ja rahoitusinstrumentin mukaan. Asetelma on mieletön ja haitallinen.

On yhtä järjetöntä asettaa kansainvälinen ja kansallinen julkaisutoiminta kilpailemaan keskenään kuin perustaa argumentit joko tieteelliseen tai yhteiskunnalliseen relevanssiin. Tutkimuksella on aina monia yleisöjä, jotka eivät ole eriarvoisia vaan erilaisia.

Kolmas tiedeaktivismin kriittinen kärki kohdistuu näihin vastakkainasetteluihin. Tieteellisen julkaisutoiminnan tulee voida olla moninaista, mikä täytyy ottaa lähtökohdaksi kustannustoiminnan resursoinnissa. Vertaisarvioitua julkaisemista ja tieteen popularisointia ei saa asettaa toistensa vaihtoehdoiksi vaan saman kolikon kääntöpuoliksi.

Kirsi Pauliina Kallio työskentelee yliopistotutkijana Tampereen yliopistossa. Hän on kansainvälisen tiedelehti Fennian päätoimittaja ja vastaa tiedejulkaisemista kehittävästä Julkea!-hankkeesta, jossa on perustettu uusi tiedeaktivismia toteuttava tiedeviestintä­kanava Versus. Versus julkistetaan huhti–­toukokuussa osoitteessa versuslehti.fi.