Alussa oli tarina jumalista ja niitä vastaan nousevista ihmisistä. Sitten tarina kerrottiin uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Tällä kertaa se kerrotaan sarjakuvin.
Myyttiset tarinat maailman luomisesta, jumalten aamunkoitosta sekä jumalten ja ihmisten kohtaamisista kiertävät maailmaa ja saavat uusia muotoja. Alkujaan suusanallisesti ja laulaen kerrottuja tarinoita on matkan varrella tallennettu kirjan kansien väliin, ja ajan myötä niiden merkitykset ovat muuttuneet.
Mainio esimerkki tästä saduksi muuttumisesta on Alex Alicen Siegfried-sarjakuvat, joissa vilisevät muinaisskandinaaviset jumalat ja olennot.
Alice kertoo teoksissaan oman tulkintansa Richard Wagnerin Nibelungin sormus -oopperoista tutusta Siegfriedin tarinasta. Tarina erityislaatuisesta pojasta, joka kasvaa tietämättä taustaansa ja nousee lopulta haastamaan itsensä jumalat, on kerrottu lukuisia kertoja, mutta se ei haittaa. Siegfried-sarjakuvan olemassaolon puolesta puhuu myös erinomainen taide. Albumit luettuaan niiden pariin kelpaa palata sivuja selaillen ja yksityiskohtiin keskittyen.
Jos Alex Alice on lainannut Wagnerilta, niin Wagner puolestaan ammensi librettoonsa innoitusta 1200-luvulla kirjoitetusta keskisaksalaisesta Nibelungein laulusta ja samoin 1200-luvulla kirjaksi kerätyistä Edda-tarinoista, jotka kokoavat yhteen skandinaavisen jumaltaruston. Tanner tömisee ja meno on suurta, kun kiukkuinen ylijumala Odin pistää hösseliksi ja Fafnir-lohikäärme istuu kulta-aarteensa päällä.
Kun näitä tarinoita luettiin muinoin kuvauksena maailmasta, ovat ne sittemmin löytäneet uuden elämän viihdeteollisuuden aineistona. Hahmot seikkailevat Marvel-kustantamon sarjakuvissa ja erinäisissä elokuvissa, ja olivathan jo Wagnerinkin oopperatkin aikansa blockbustereita. Hahmoista on pikkuhiljaa muodostunut arkkityypejä, jotka toimivat aineistona nykyfantasialle ja -viihteelle.
Tämä tuttuus on selvää kaikille fantasiakirjallisuuteen edes pinnallisesti tutustuneille. Esimerkiksi J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -kirjoista (ja -elokuvista) tuttu mahtisormus linkittyy myös Siegfriedin kohtaloon, ja kantajansa jalon syntyperän todistavaan taikamiekkaan on törmätty samaisen Tolkienin tarinan lisäksi esimerkiksi kuningas Arthurin legendassa.
Onkin kiinnostavaa, että nämä samat – jopa kliseiset – troopit toistuvat vuosisadasta toiseen eri muodoissa. Tämän kaltaiset tarinoiden peruselementit kestävät uudelleenkertomista. Lukijan kannattaakin pohtia sitä, miten tutuista palasista koostuva tarina toimii tässä ajassa ja kuinka näillä palasilla voi myös leikitellä.
Siegfriedissä taikamiekka todistaa totuttuun tapaan kantajansa jalouden, kun taas viime vuonna ensi-iltaan tulleessa Star Wars – The Last Jedi -elokuvassa Luke Skywalkerin myyttisen valosapelin paikalle kutsuma Rey paljastuikin tavalliseksi tallaajaksi.
Tämän vakiintuneen tarinamuotin rikkominen johti siihen, että netti täyttyi raivoavista nörteistä. Nämä näppäimistönsä kautta raivonneet joukot jopa vaativat Rian Johnsonin ohjaamaa elokuvaa poistettavaksi Star Wars -kaanonista. Tämä reaktio jos mikä todistaa, että mytologioissa on voimaa, vaikka niihin ei enää uskottaisikaan.
Alex Alice: Siegfried I–III
Zoom Teufel 2017–18, 80 s.
