ElokuvaKirjoittanut Iida Simes

Central Airport THF: kun Berliinin ilmasillan kaunein portti muuttui epätoivon ja odotuksen tyyssijaksi

Lukuaika: 2 minuuttia

Central Airport THF: kun Berliinin ilmasillan kaunein portti muuttui epätoivon ja odotuksen tyyssijaksi

41518404610_0ca915d08e_b
Tempelhof kulta-aikanaan!

Algerialaissyntyinen, sittemmin brasilialaistunut elokuvaohjaaja Karim Aïnouz (s. 1966) kotiutui Berliiniin kahdeksan vuotta sitten. Hän vieraili Helsingissä Rakkautta ja Anarkiaa -festivaaleilla esittelemässä elokuvaansa Central Airport THF

Se kertoo ajoittain surrealistisen oloista, mutta erittäin todellista tarinaa valtavasta lentokentästä, joka useita hangaareitaan myöten muutettiin turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskukseksi vuonna 2014. (Lentoliikenteen käytössä se oli vuoteen 2008.) Elokuva sijoittuu vuoteen 2015, jolloin Tempelhofissa majaili yhtäaikaa yli 2 500 pakolaista.

”Minusta on valtavan ironista, että fasistien suuri arkkitehtoninen saavutus olikin yhtäkkiä turvapaikanhakijoiden hallussa”, Aïnouz naurahti Voiman haastattelussa.

Aïnouz keksi kuvata elokuvaansa Tempelhofissa, koska alue oli hänelle tuttu. Hän asui kentän lähellä ja teki siellä välillä vapaaehtoistyötäkin. Ei silti ollut itsestäänselvää päästä sisälle kuvausryhmän kanssa. ”Monet eivät halunneet paljastaa kasvojaan. Monet pakolaiset elävät koko ajan pelossa, että heidät voidaan tunnistaa jossain muualla”, kertoi Aïnouz.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Muutama keskushenkilö silti löytyi: syyrialainen nuori mies ja vanhempi lääkäri Irakista. Nuori mies viettää rentoa vapaa-aikaa kavereineen Tempelhofin pihalla ja soittelee kotiin äitiään ikävöiden. Lääkäri pestautuu töihin sairastuvalle, ja hommat alkavat heti.

Rauhallinen ja viipyilevä kerronta painottaa odottavaa ilmapiiriä. Keitä he ovat, ja mistä he tulevat – ja minne he joutuvat? Tempelhofista tie vei useimmin johonkin muuhun vastaanottokeskukseen. Joidenkin lähtö koitti parin päivän kuluttua saapumisesta THF:iin, jotkut olivat kentällä reilusti yli vuoden ajan.

Välillä elokuvassa näytetään iloisia ihmisiä Tempelhofia reunustavassa puistossa ajelemassa Segway-kuljettimilla siksakkia kiitoradalla. Vapaat kansalaiset leikkimässä lasten tavoin ovat kuin toiselta planeetalta verrattuna turvapaikanhakijoihin, joiden arki on ylistressaavaa sinnittelyä.

Aïnouz huomasi uuden vuoden juhlien aikaan, ettei saksalainen asenneilmasto ollut enää kovinkaan myönteinen pakolaispolitiikalle, joka oli aiemmin toivottanut pakolaiset tervetulleeksi – ja pakolaiset itsekin aistivat muutoksen.

”Suurin osa turvapaikanhakijoista halusi jäädä juhlimaan Tempelhofiin, vaikka he olisivat voineet hyvin käydä kaupungilla”, kertoi Aïnouz. ”Kysyin kaikilta, että ’mitä te täällä teette? Miksi ette mene Brandenburgin Torille tai muualle keskustaan’, mutta he sanoivat, että keskustassa on liian pelottavaa!'”

 

Nyt molemmille päähenkilöille kuuluu hyvää ja he asuvat Saksassa. Aïnouz pitää heihin yhteyttä. Kokeneen lääkäri kohtalo silti askarruttaa ohjaajaa: ”Hän on arvokas ammattinsa taitaja. Nyt hän ei voi tehdä työtä, koska hän tarvitsisi Saksassa monenlaisia tutkintoja. Silti hän tekee kaikkensa voidakseen tehdä jotakin työtä sairaalassa, ympäristössä jonka hän tuntee hyvin ja jossa hän viihtyy. Hänen tilanteensa on esimerkki siitä, miten byrokratia voi murskata ihmisen.”

Flughafen_Tempelhof_Haupteingang