Hei, oletko kuullut, että olemme siirtyneet joukolla totuudenjälkeiseen aikaan? Faktat ovat menettäneet merkityksensä päätöksentekoa ohjaavana voimana? Trumputus, brexit ja oikeistopopulismi kertovat siitä, että äänestäjäkarja reagoi järjen sijasta tunteella. Ekonomistien, pääkirjoitustoimittajien ja Paavo Lipposen auktoriteetti on kuralla. Trollitehtaat ja valemediat viettelevät ihmispolot kauas ammattimedian kaitselmuksesta. Tarvitaan faktabaari joka kylään ja notkoon! Kohta edes Bengt Holmströmiä ei uskota!
Post-truth-paniikkiin liittyy kaksi harhaa, joista ensimmäinen on se vaarattomampi. Kuten on jo monesti todettu, ei ole koskaan ollut totuudenjälkeistä aikaa edeltänyttä totuuden aikaa. Vallanpitäjät ovat aina spinnanneet todellisuutta muotoon, joka passaa kulloiseenkin suhdanteeseen. Trump ei tätä keksinyt, vaan tunnusti toden ja fiktion välisen rajan merkityksettömyyden ja hyödynsi politiikan spektaakkeliluonnetta lupaamalla parhaan show’n.
Samoin journalistit – jotka ovat meidän muiden tavoin erehtyväisiä ja auktoriteetteja kunnioittavia ihmisiä – ovat aina julkaisseet lehdissään vaihtoehtoisia faktoja. Se vasta post-factia olikin, kun laatumedia nielaisi nuoremman Bushin kutoman tarinan Irakin joukkotuhoaseista. Ei ole olemassa objektiivista journalismia, joka kuvaa ideologioista puhdistettua faktojen ja numeroiden todellisuutta. Journalismi kytkeytyy aina valtaan. Kenen tavasta kehystää todellisuus rakentuu totuus, tolkku ja maalaisjärki?
Toinen harha on merkittävämpi. Trump ja brexit löivät rikki sen fantasian, että radikaalit poliittiset ideat on laimennettu hyvisliberaaliksi konsensukseksi, jota justeerataan aina silloin tällöin kaikkivoipien teknokraattien ja ekonomistien voimin. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen ei pitänyt ollla kuin yksi tie eteenpäin: markkinoita vapauttaen ja reformeja tehden kohti ideologioista vapautettua järjen aikaa!
Viimeistään kolmannen tien demarit betonoivat uuden tavan ymmärtää politiikka – sen ei olekaan tarkoitus muuttaa maailmaa, vaan hallinnoida kehitystä, jonka oikeita moottoreita ovat globalisaatio ja teknologiset loikat. Tästä kielii tapamme puhua politiikasta: parhaimmillaan politiikka on vaaratonta status quon liehittelyä, kun taas radikaalit uudistusideat ovat vastuutonta populismia.
Paniikki totuudenjälkeisyydestä johtuu särkyneestä illuusiosta. Hämmennys on suurta, kun kaikki eivät olekaan messissä ja ymmärrä omaa parastaan. Ja itsereflektointia helpompaa on rakentaa vihollinen valemediasta, jonka taikapiirin vallassa typerykset ovat.
Timo Harjuniemi
