Esitystaiteen talo Mad House syntyi idealismista ja punkhengestä.
Teksti Maija Karhunen Kuvat Elina Hiironniemi
Helsingin Suvilahti on ollut jo kauan esitystaiteen mekka. Kun alueelle vuonna 2014 avautui Mad House, Tiivistämössä sijaitseva kokeilevan esitystaiteen talo, sai viime vuodet nousukiitoa elänyt taiteenlaji oman näyttämönsä ja tarvitsemansa rakenteen.
Esitystaiteen keskus kuvaa esitystaidetta ”erilaisten esittävän taiteen perinteiden väliseen maastoon syntyneeksi uudeksi taidekentäksi”. Sen juuret löytyvät ainakin nykyteatterista ja performanssista.
Notkeus näkyy myös Mad Housen ohjelmistossa. Esitystaiteen lisäksi sinne mahtuu muun muassa performansseja, tanssitaidetta, klubeja, kokeilevia livekonsertteja ja stand upia.
Mad House ei ole perinteisin taidetalo.
”Monesti taideinstituutio tai taiteen tuotantotalo rakentuu hitaasti. Esimerkiksi Kiasma tai tuleva Tanssin talo ovat vaatineet vuosia, kun on lobattu, rakennettu ja suunniteltu. Me olimme kärsimättömiä ja lähdimme kummempia lupia kyselemättä yhdessä pohtien ja keskustellen rakentamaan Mad Housea punk-asenteella, taide ja tekeminen edellä. Kotikutoisuus sai näkyä. Projekti on ollut idealistinen, ja niin pitää ollakin”, kertoo yksi Mad Housen perustajista, esitystaiteilija Annika Tudeer.
Pyrkimyksenä onkin ollut luoda taiteenlajin näköiset rakenteet, jotka palvelevat taidetta. Talon toiminnasta ei päätä yksi johtaja vaan työryhmä, joka valitsee ohjelmiston.
Talo toimii kausittain, muutaman kuukauden kerrallaan. Nyt meneillään on neljäs kausi, joka päättyy huhtikuun lopussa.
Annika Tudeer kertoo, että Mad Housessa työskentelyn myötä mystiikka taideinstituutioiden ja kuratoinnin ympäriltä hälveni.
”En tunne itseäni kovinkaan portinvartijamaiseksi. Avoimuus on tärkeää, mutta näyttääkö se toteutuvan ulospäin, se on aina kysymys”, Tudeer pohtii.
Tärkeää on yhdessä keskusteleminen ja pyrkimys tuoreuteen, keveyteen ja ketteryyteen.
”Mitä on demokratia, mitä kollektiivinen päätöksenteko? Vastauksia meillä ei ole vaan halu ajatella asioita uudelleen. Voisiko taideinstituutio käyttää vaikkapa aikapankkeja? Voiko raha-asioita ylipäätään järjestää uudella tavalla? Taiteelle tarvitaan instituutioita ja rakenteita, mutta olemme halunneet kysyä, miten rakentaa niitä eri lailla ja uudistaa niitä sisältä käsin.”
Mad Houseen on alusta alkaen sisään rakennettu elävä suhde ympäröivän Helsingin nykytodellisuuteen ja sen moninaisiin asukkaisiin.
”Mietimme esimerkiksi sitä, miten mahdollistaa muualta Suomeen muuttavien taiteilijoiden työskentelyä. Maahan pakolaisina tai muista syistä muuttaneet ovat olleet mukana Mad Housen toiminnassa eri tavoin. Myös esimerkiksi feminismi, HLBTQ-kulttuuri ja queer ovat läsnä. Mad House on kaiken kaikkiaan hyvin poliittinen hanke. Työskentelemme taide edellä, mutta emme aina tavoittele mahtavimpia taideteoksia, vaan on myös muita syitä valita tiettyjä esityksiä tai tekijöitä ohjelmistoon.”
Esitystaiteilija Mikko Niemistö on kuulunut Mad Housen työryhmään vuodesta 2015. Hänestä työskentely on ollut hyvällä tavalla yhteisöllistä. Taiteilijoista ja tuottajista koostuvalla työryhmällä on ensi käden tieto siitä, miten taiteellisen työn tekemisen olosuhteita kannattaa rakentaa. Tasavertaisuudelle perustuva työskentely ei aina ole selväpiirteisintä, mutta liikkuva rakenne ei jämähdä toistamaan totuttuja kuvioita.
Niemistö ei ollut aiemmin tehnyt kuraattorin työtä, eikä Mad Housessakaan ollut painetta perinteiseen kuraattorirooliin.
”Yhteinen tekeminen ja keskustelevuus on kiinnostava ja pehmeä tapa työskennellä. Lähdin liikkeelle omasta taiteilijuudesta, kollegiaalisuudesta ja siitä, millaisia taiteilijoita ympärilläni on.”
Sattuma tuo usein Mad Housen ohjelmistoon teoksia, jotka keskustelevat keskenään. Keho ja sen hauraus sekä koreografian lähestymistavat yhdistävät joitakin kevään teoksia.
Niemistö kutsui helmikuussa taloon ruotsalaisten tekijöiden Rosalind Goldbergin, Sandra Lolaxin ja Stina Nybergin esityksen Immunsystemet. Esityksessä tutkittiin kehon arkisia epämukavuuksia, sairautta ja toimimattomuutta. Huhtikuun alussa kehon haavoittuvuus tulee esiin Consolation-teoksessa, jonka tekijöinä ovat tanssitaiteilijat Masi Tiitta, Hanna Ahti, Anna Maria Häkkinen, Anna Mustonen ja Anna Torkkel.
”Näissä Mad Housen teoksissa ja muutenkin taiteessa on ollut näkyvissä yhteiskunnan sivuuttamia ihmisen ominaisuuksia ja kokemuksia. Niitä on totututtu ajattelemaan heikkouksina, mutta ne voisivat olla myös voimavara”, Niemistö toteaa.
Heidi Backström työskentelee yhtenä Mad Housen kolmesta tuottajasta. Hänelle arvokasta on ollut seurata esitystaiteen matkaa marginaalista laajan yleisön tietoisuuteen ponnistavana nuorena taiteenlajina.
”Esimerkiksi anopilleni jouduin selittämään esitystaidetta uutena asiana, vaikka hän sivistynyt kulttuurinharrastaja onkin. Yleisöt ovat kuitenkin löytäneet Mad Houseen, erityisesti nuoret urbaaniudesta ja taiteesta kiinnostuneet.”
Esitystaide ei ole luutunut käsite, vaan sen alle ja ympärille mahtuu monenlaista.
”Kun ohjelmisto on moniäänistä, se tuo meille erilaisia yleisöjä.”
Mad House tarjosi juuri performansseja vauvoille ja alakouluikäisille osana Hurraa!-festivaalia.
Mad Housessa on myös oma Mad Baari.
”Monet ihmettelevät, että miksi ihmeessä haluatte ja jaksatte pyörittää baaria. Halusimme kuitenkin Mad Houseen tilan, jonne voi jäädä hengaamaan ja purkamaan esityskokemusta ja ehkä kohtaamaan taiteilijoita, mutta epämuodollisesti. Baarissa on myös oma ohjelmistonsa, vähän kevyempää taideohjelmaa. En tiedä, johdattaako se katsojia vaikkapa performanssitaiteen puolelle, mutta ainakin he ovat löytäneet perille.”
Backström kuvailee Mad Housen työskentelyä oppimisprosessiksi. Häntä motivoi tehdä työtä, joka perustuu vuoropuhelulle ja itsereflektiolle.
”Opimme työryhmässä toisiltamme, kun taiteilijat jaksavat kuunnella tuotannollista näkökulmaa, miksi kannattaa ajatella lipunmyyntiä tai paljonko tarjoamamme seinät ja tekniikka oikeasti maksavat. Ja sitten ovat ne toiset arvot ja ymmärrys siitä, miksi satsata vaikka johonkin nuoreen tekijään, vaikka lipputulot jäisivät pieniksi.”
Talo, kuten esitystaiteen kenttä laajemminkin, pyörii pienillä resursseilla, mutta tilanteen hahmottaminen yhdessä kentän toimijoiden kanssa voi Backströmin mielestä tehdä kaikista vahvempia ja viedä keskustelua ensimmäistä ”rahat on vähissä” -hokemaa pidemmälle.
”Mitä todella tarvitaan, mistä voidaan luopua? Miten taiteilijat ja taideinstituution muissa työrooleissa työskentelevä henkilökunta olisivat paremmin samalla viivalla esimerkiksi palkkauksessa?” Backström pohtii.
Kaupungin tilapolitiikasta Backström elättelee romanttisia ajatuksia:
”Voisiko kaupungin tiloja varustaa valmiiksi taidetoimijoiden tarvitsemalla tekniikalla, vai onko kaikki hankittava itse? Palvelevatko tilat vain kaupallisia vuokraajia, vai halutaanko niissä mahdollistaa kulttuuritoimintaa, ja ovatko vuokrat siihen nähden riittävästi subventoituja?”
Heidi Backströmille Mad House on eräänlainen yhdessä tekemisen ihmiskoe, jossa virheaskeleitakin tapahtuu. Demokraattisuuteen pyrkivä työtapa ei ole aina tehokkain. Mielipiteen saa sanoa, oli kysymyksessä asiantuntija tai ei.
”Innostus tekemiseen aiheuttaa välillä vauhtisokeutta, ja silloin huhkitaan suorittamisen moodissa. Mutta jos jokin päätös ei ole ollut hyvä, emme jää märehtimään epäonnistumista.”
Märehtimisen sijaan Backströmin mukaan Mad Housessa mietitään, mitä virheistä opitaan.
”On myös poliittinen kysymys, miten virheiden tekemiseen suhtautuu. Kun kuunnellaan ja keskustellaan, mikään ei voi loppujen lopuksi mennä aivan pahasti pieleen.”
Backström toivoisi, että ihmiset unohtaisivat esitystaiteeseen liitetyt kuluneet mielikuvat ja kliseet vaikkapa vaivaannuttavasta osallistumisen pakosta.
”Tuntuu että taiteenlajina esitystaide on poikkeuksellisella herkkyydellä ja nopealla reagoinnilla ajassa kiinni. Minulle se onnistuu usein liikauttamaan niin poliittista, yleisinhimillistä kuin yksilökohtaistakin ja tietysti sitä, että nämä ovat lopulta yhtä ja samaa.”
