Rokkaava kansallisaarre

Hetki löi ja pyyhki surun silmistäni.

Bolševikkien vallankumous ei johtanut ainoastaan totalitaarisen neuvostoimperiumin syntyyn, vaan siitä seurasi myös musiikin universumia muokkaavia valtavia liikahduksia.

Venäjän rauhattomuuden takia nimittäin muuan Babitzinien perhe muutti Suomeen.

Lapsena emigroitunut Leon Babitzin ja Karjalasta paennut Jelizaveta (Suomessa Elisabeth) Zarubina saivat runsaasti jälkikasvua 1940–50-luvun Helsingissä. Lapset Aleksandr eli Sammy, Kirill eli Kirka, Marija eli Muska, Georg ja Anna pääsivät tekemään historiaa iskelmätaivaalla.

Helsingin Kaupunginteatterin
Kirka – Surun pyyhit silmistäni -musikaalissa suomalaisten tähtien venäläinen verenperintö tulee vahvasti ilmi. Vanhemmat puhuvat vahvalla slaavilaisaksentilla, ja lapsia pidetään herran nuhteessa: he eivät saa lähteä baanalle soittamaan rockia niin kuin pikku-Kirill haluaisi. Kun lapset kapinoivat, isä huutaa jolki-palki, ”voi hemmetti”.

Vanhin veli Aleksandr eteni ensimmäisenä transformaatiossaan: hänestä tuli pienten klubien Sammy. Hän esitteli pikkuveljensä rokkarikaverilleen Remulle.

Remun ja Kirkan tutustuminen saa yleisön ulvomaan naurusta. Vitsi on vanha klisee, mutta nyt se toimii. Remu näyttää, miten rock-kukko liikkuu lavalla ja työntelee lantiotaan pitäen haaroistaan kiinni.

”Tee näin, ota tästä kiinni”, komentaa Remu, ja tietenkin Kirka tarraa Remun haaroihin. Vitsi avaa niin nuoren pojan viattomuutta kuin tämän vilpitöntä intoa seurata johtajiaan.

Remun johdattamana Kirka löysi karhean laulusoundinsa, joka oli tyyliltään laulunopettajien painajainen. Toinen tärkeä hahmo hänelle oli Danny, jota myös Marija-sisko, myöhemmin Muska, fanitti pyörtymiseen saakka.

”Hetki lyö” -iskelmän myötä Kirka teki läpimurron vuonna 1967. Sammyn ura lähti käyntiin hitaammin, vasta 1972 tämän voitettua Syksyn sävel -kisan ”Daa-da daa-da” -kappaleella.

KirkaSurun pyyhit silmistäni -iskelmäkavalkadin punaisena lankana on Kirkan kasvu pikkupojasta lukuisten naisten kiihkeäksi rakastajaksi, useiden lasten holtittomaksi isäksi ja rockstaraksi, joka oli sekä Suomen kansallisaarre että vararikossa.

Ensimmäinen näytös loppuu synkkiin tunnelmiin, kun vuonna 1973 veli Sammy kaahaa taivaalliseen laulukuoroon.

Toinen näytös alkaa lennokkaasti Sopotin laulukilpailulla. Jopa Kirka jää varjoon, kun shown varastaa Sopotin orkesterin raju kapellimestari. (Tämä lienee kohtaus, joka kasvaa esityskertojen karttuessa. Kun musikaali esitetään huhtikuussa viimeisen kerran, helmikuussa moonwalkin täysin hallitseva kapellimestari tekee varmaan voltteja.)

Erityisen hyvän vaikutuksen tekivät Petrus Kähkönen Remuna ja ­Raili Raitala Muskana. Raitalan varsinainen tähtihetki on valitettavasti vasta teoksen lopussa. Häntä olisi mieluusti kuunnellut enemmän.

Täytyy kunnioittaa pääosassa vuorottelevia laulajia eli Kalle Lindrothia ja Heikki Rantaa. Kirkan karhean soundin matkiminen voi tuottaa polyyppejä kurkkuun. Mutta taide vaatii uhrinsa, sen opimme musikaalistakin.

Iida Simes

Kirka – Surun pyyhit silmistäni

Helsingin Kaupunginteatterissa
Peacockissa 22.4. asti

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu