Ilmastonmuutos kohtelee eri tavalla rikkaita ja köyhiä. Onko tullut aika julistaa sota rikkaita vastaan?

Juhana Petterssonin Rikkaiden unelmat -trilogian avausromaani Tuhannen viillon kuolema herättää häiritseviä ajatuksia niin kommunistissa kuin kapitalistissakin.

Rikkaat ovat moraalisesti niin saastunutta sakkia, että heidän murhaamisensa on perusteltavissa, ellei peräti hyve. Ja siltä varalta, ettei rikkaiden luonne ole vielä käynyt kaikille selväksi, viimeistään ilmastonmuutoksen laukaisema yhteiskunnan luhistuminen paljastaa rikkaiden todellisen tilan henkiinjääneelle osalle ihmiskunnasta.

Pitääkö tällainen viesti ottaa tosissaan?

Näin syntymäsynkän mielestä pitää.

Rikkaus on hyvien vaihtoehtojen runsautta siinä missä köyhyys on huonojen vaihtoehtojen tyranniaa. Ilmastonmuutos pilaa edetessään kaikkien elämän, mutta rikkailla on mahdollisuus varautua niin, että eloonjäämisen todennäköisyys on korkeampi kuin muilla, ainakin alkuun. Ennen ilmastonmuutoksen kataklysmistä vaihetta, jossa koko maapallon kattava geologinen tuho tai mullistus on käsillä, kirjassa pelataan lohdutonta niukkuuspeliä, jonka synnyttämät jännitteet voivat tehdä ilmastonmuutoksesta sittenkin irrelevantin joillekin rikkaista, koska murhaaja ehtii ensin. Onpa mielenkiintoinen asetelma tarinalle.

Olen kaiken olennaisen lisäksi myös rikas. Ehkä siksi Voiman vt. päätoimittaja, anarkistikommunisti Suvi Auvinen pyysi minulta kirja-arvostelua Juhana Petterssonin romaanista. Paitsi että olen vuosien ajan saanut voimaa Voimasta ja haluan kiittää siitä näin, pidin Suvin ajatusta riemastuttavan riettaana. Kirjan luettuani kaduin suostumistani. Alkoi ahdistaa.

Tunnen Petterssonin kuvaamia maailmoja spektrin molemmista päistä. Minulla on pääsy niin köyhien kuin rikkaidenkin todellisuuteen. Käytän sosiaalista seutulippuani suruttomasti, koska se pitää minua kiinni ihmiskunnassa. Tähän perustan arvioni sekä Tuhannen viillon kuoleman tarinasta että sen henkilöiden luonteesta.

Romaanin tarina on totta. Se koostuu kahdesta väkevästä, lopulta toisiinsa kytkeytyvästä teemasta. Eriarvoistumisen kokemuksesta kumpuava viha saa osan väestöstä unelmoimaan väkivaltaisesta kostoratkaisusta, jonka kohteena on oman kärsimyksen aiheuttajaksi koettu luokkavihollinen. Kostofantasiaa esiintyy muuten niin etuoikeutettujen kuin ahtaalla elävien parissa.

Nykymuotoinen yhteiskunta luhistuu ilmastonmuutoksen laukaisemissa kriiseissä, ja osa rikkaista varautuu siihen jo nyt. Varautuminen ei ainakaan toistaiseksi tapahdu Suomessa aivan Petterssonin kuvaaman Arkki-konseptin mukaisesti, mutta close enough.

Minulla on ystäviä, joille nyky-yhteiskunnan tuhoutuminen ei ole kauhukuva vaan todennäköinen skenaario. Aikataulusta ja maailmanlopun tapahtumakulusta ei ole selvyyttä. Sukupolviajoituksesta riippumatta vaikuttaa ilmeiseltä, että kataklysmisen tuhon myötä ihmisarvoon ja lain kunnioitukseen perustunut yhteiskunta väistyy vahvimman vallan tieltä. Silloin yksittäisiä rikkaita ei suojele omaisuus, asema tai edes oma armeija. Selviytymisestään taistelevat eloonjääneiden joukot ottavat omansa ja toteuttavat kostonsa.

Ystäväni eivät perusta selviytymistään aseisiin eivätkä tietenkään rauenneeseen oikeuteen omistaa. He vaeltavat Fennoskandian pohjoisimmassa osassa, autiossa Pohjoiskalotissa, ja tekevät ruoka- ja tarvikekätköjä. Kätköjä on tarpeeksi, ja niitä huolletaan kahden–kolmen vuoden välein. Idea on paljon Petterssonin Arkkeja yksinkertaisempi: kun paska pamahtaa tuulettimeen, toimintakykyinen on turvassa siellä, mihin vahvimman valtaa toteuttavat joukot eivät halua, löydä tai edes yllä.

Maailmanlopun ensivaiheessa vaihtoehtojen runsaudesta ammentavat rikkaat hajaantuvat ja vaeltavat itsenäisesti perhekunnittain ruoka- ja tarvikekätköille. Riskien hallintaa ja hajauttamista, katsos. Tuhotarinan toisessa näytöksessä toimintakykyiset etsiytyvät jälleen yhteen, sovitun ­rendezvous-protokollan mukaisesti. Näin saavutetaan yhteisön korkoa korolle -hyödyt. Finaaliosasta en kehtaa tässä kertoa. Ehkä Petterssonin trilo­gian edetessä perustelut sillekin löytyvät.

Eliitti löytää suojaa pidempään kuin muut, oli ratkaisu sitten asein suojeltu reservaatti tai paluu rikkauden alkuperäiseen muotoon, toimintakyvyn ja vaihtoehtojen runsauteen.

Monella on hyvä kynä, harvemmalla on tarinankerronnan taito. Juhana Petterssonilla on molemmat.

Tuhannen viillon kuolema kuvaa romaanin henkilöiden tarinan kautta neljää kohtaloa: rikas, köyhä, wannabe-rikas ja wannabe-köyhä.

Köyhien kuvaus onnistuu, rikkaiden kuvaus ontuu. Köyhän Ainon tilanne, taustat, tunne-elämä ja ratkaisut ovat sekä uskottavia että koskettavia tarinan edetessä. Valitettavasti rikkaiden esittäminen groteskeina karikatyyreinä on kiusaannuttavaa. Vähemmän irvokas luonnetodistus rikkaista olisi tehnyt kirjasta vielä todemman, vaarallisemman.

Rikas Erkki on hurskasteleva ja hyväksikäyttävä mulkku, sehän on selvää. Mutta vähän vähemmän värikynää kusipään kuvauksessa, niin lukiessani minä olisin ehkä ymmärtänyt hävetä luokkaani tarpeeksi.

Mutta kun Petterssonilta irtoaa ote rikkaiden Roudan ja Elviiran tapauk­sissa, tulen surulliseksi hukatusta mahdollisuudesta. Petterssonin tarinankerronta on monessa muussa teemassa ja tilanteessa niin suvereenin tarkka, että epäilen hänen hylänneen rikkaiden tuttujensa neuvot. Oikeasti rikkaita ja heidän elämäänsä kuvaa yleisimmin sana tylsä.

Sama kerrontavääristymä toistuu wannabe-rikkaan Cessin ja wannabe-köyhän Jarin hahmoissa. Köyhyyttään karkuun juokseva Cessi on uskottava, kun hän vaihtaa autenttisen itsensä sosiaaliseen valheeseen. Vanhempiensa rikkaudesta pakofantasian itselleen kehittänyt Jari kompuroi hahmona silkan komiikan puolelle, kun hän rimpuilee ollakseen epämääräisesti enemmän ihminen. Tosielämästä olisi toki löytynyt parempia, suorastaan briljantteja esikuvia, kuten Niko Herlin.

Pakko onnitella Petterssonia: vaikka kirjailija viisaasti jättää alleviivaavat selitykset väliin, hänen luonnostelemansa yhteys vallan ja neuroottiseksi yltyvän seksuaalisuuden välillä ansaitsee hatunnoston. Toinen kiitos tulee kuvauksesta yhteiskunnan harjoittaman niukkuuden jakamisen karmivista vaikutuksista köyhien elämässä. Teet näkyväksi rakenteellisen väkivallan, Juhana, josta kudos!

Ymmärrän, että nykydiskurssissa rikkaat tulee esittää pahoina epäihmisinä. Se ei silti tee itse tarinalle eikä varsinkaan ajan hengelle hyvää. Murehdin rikkaat-puheen myötätunnottomuuden vaikutuksia sivistyksellisestä autoimmuunisairaudesta kärsivän lukijan ihmiskuvassa. Ahtaalla eläminen on tarpeeksi traumatisoivaa ilman katkeroittavia harhojakin. Rikkaan voi ripustaa lyhtypylvääseen, mutta kuten tunnettua, katarsis ei eheytä katkeraa eikä palauta hänen elämänhaluaan.

Täysimittaista vallankumousta ja siihen liittyvää luokkasotaa tuskin todistetaan länsimaissa ennen ilmastonmuutoksen kataklysmista vaihetta, mutta luokkaterrorin todennäköisyys kasvaa väkivallalla flirttailevan poorsplainingin normalisoinnin myötä.

Kuuntelen kirjoittaessani lasteni leikkimistä ja havahdun pohtimaan heidän pahuutensa mittaa. Heidän syntinsä on onnekkaat vanhemmat, mutta tuleeko vanhempien pahat teot todella kostaa tytöille ylisukupolvisesti? Ja mitä lapseni aikanaan luokkaviholliseksi leimaavat oikeasti tietävät minun tai maailmanmestarin tekojen luonteesta? Vauraus ei ole aina todiste varkaudesta, vaikka tosiasiallisia syy-seuraus-suhteita ruton lailla karttavat ideologit messuaisivat mitä.

Taikauskoinen mieli on hauras ja heikko. Se vaatii, että hyvä ja paha sidotaan mustavalkoisen irrottamattomasti ihmisiin ja heitä kuvaaviin ismeihin. Jo 400-luvulla Augustinus esitti vaihtoehdon: ehkä pahuus ei olekaan ruumiillistuva subjekti vaan yksinkertaisesti lohdutonta hyvyyden puutetta. Pahuutta pohtivassa filo­sofiassa tällä on nimikin, privatio boni. Hyvyyden puute ilmenee myötätuntoisten uhrauksien poissaolona.

Juhana Pettersson Tuhannen viillon kuolema esittää aiheellisia moitteita rikkaiden moraalia kohtaan. On väärin henkilökohtaisesti suojautua ilmastonmuutoksen vaikutuksilta rakentamalla väkivaltakapasiteettia hädänalaisia vastaan – ja samalla edistää ilmastonmuutosta kiihdyttävää politiikkaa. On väärin esittää itsensä hyväntekijänä ja jonkinlaisena jalona köyhien kasvattajana – ja samalla pokkana kusettaa köyhältä työntekijältä itselle mitättömiä summia, jotka ovat köyhälle kir­jaimelli­sesti elämän ja kuoleman ratkaisevia rahoja.

Ihminen on enkelin ja elukan äpärälapsi. Hyvään kykenevä, pahaan kiintyvä. Ihminen, rikas tai köyhä, olisi paremmin turvassa itseltään ja toksiselta elämältään, jos hän kuntouttaisi myötätuntoaan todellisen kommunikaation kautta.

Suuri dialogin tutkija ja filosofi Martin Buber pohti ihmisten kommunikaatiotapoja, jotka avaavat portit taivaaseen tai helvettiin. Hän kuvasi, miten ihmiskuva ja sen seuraamukset hyvässä tai pahassa syntyvät joko tavasta nähdä toinen ”minä-se-” tai ”minä-sinä”-kehyksestä käsin.

Kun ihminen hahmottaa toisen minä-se-kehyksestä käsin, hän määrittelee, arvottaa, leimaa ja lokeroi toisen hänen ominaisuuksiensa perusteella – sukupuoli, asema, ulkoinen olemus, maine, tausta, ryhmätunnisteet, varallisuus ja niin edelleen. Tämä johtaa ihmiskuvan esineellistymiseen. Ensin toinen käsitetään objektina, joten häntä tulee kohdella objektistatuksensa mukaisesti, joko ala- tai ylästatuksesta käsin. Seuraavaksi minä-se-tulkitsija taantuu huomaamattaan itsekin objektiksi, vieraantuu omasta ihmisyydestään, haavoittuvaisuudestaan ja mahdollisuuksistaan. Lopulta ihmiset regressoituvat biologisiksi selviytymisalgoritmeiksi, objekteiksi hierarkisessa matriisissa.

Jos taas perusta kommunikaatiolle ja kohtaamiselle perustuukin minä-sinä-malliin, ihminen lakkaa vieraantumasta itsestään, koska toiset eivät olekaan typistävästi arvotettuja objekteja, opportunistisesti hyödyn tai haitan lähteitä. Minä-sinä-kommunikaatio antaa suojaa ja palauttaa elinvoiman, mikä oli paradoksaalisesti minä-se-kohtaamisen epätoivoinen pyrkimys. Nyt tuhon uudistavasta voimasta turhaan unelmoivan ihmisen thanatos-viettien valta väistyy libidon tieltä. Elämä alkaa panettaa. Outo ei olekaan ruma, vaan kiihottava.

Tämän ajan spitaali on vieraantuminen itsestä, toisista ja elämästä. Ihmisyyden todelliset palkinnot jaetaan haavoittuvaisuuden tilaan uskaltautuville. Se edellyttää, että sinä näet minut itsessäsi ja päinvastoin. Ensin ohitat minun ominaisuuteni ja sitten omasi. Yhteyden syntymisen myötä voidaan keskustella ristiriitaisten tarpeidemme yhteensovittamisesta.

Kuten näytelmäkirjailija Tennessee Williams niin kauniisti kirjoitti:

”En pyydä sääliä, ainoastaan ymmärrystä – en edes sitä – ei. Pyydän vain, että näkisit minut itsessäsi ja vihollisen, ajan, meissä kaikissa.”

Todellisessa elämässä katarsis ei eheytä. Mutta traagisille tarinoille antautuvat voivat katarsiksen myötä hyvinkin alkaa toipua.

Juhana Pettersson kirjoittaa trilogiaa. Minulle se tarkoittaa toivoa. Tai noh, vähintäänkin uteliaisuutta sen suhteen, kuinka tutuiksi tulleet tyypät pärjäävät vedenpaisumuksen ajassa.

[cjtoolbox name=’ei-ylakuvaa’ ] [/cjtoolbox]