Saksalaisessa maahanmuuttokeskustelussa termillä ”talouspakolainen” viitataan negatiivisesti siirtolaisiin, jotka hakevat maasta turvapaikkaa, mutta joita ei kotimaassaan uhkaa ”poliittinen” vaino. Heidän motiivinsa ovat ”taloudellisia”, eli he ovat lähteneet parantaakseen omia elinolosuhteitaan. Annetaan ymmärtää, että ”talouspakolaiset” ovat turvapaikkajärjestelmän ”väärinkäyttäjiä”.
Puheentapa on harhaanjohtava. Ensinnäkin useimmille EU:n ulkopuolelta tuleville turvapaikkahakemus on 1970-luvulta lähtien ollut perheenyhdistämisen ohella lähes ainoa keino laillistaa oleskelu Saksassa. Tämän unohtaa usein myös vasemmisto, joka vaatii ”taloudellisten” syiden kuten köyhyyden tunnustamista turvapaikkaperusteena. Yleinen ja yhtäläinen liikkumisen oikeus sivuutetaan, kuten eurooppalaisessa, turvapaikkajärjestelmään keskittyneessä siirtolaisuuskeskustelussa on ylipäätään viime vuosina tehty.
Toiseksi puheentapa ei selvitä, millaisia ”taloudelliset” lähdön syyt voivat todellisuudessa olla. Vieraillessani Senegalissa tammikuussa tapasin kansalaisaktiiveja, jotka kampanjoivat EU:n ajamia ns. taloudellisia kumppanuussopimuksia vastaan. Sopimukset takaavat toteutuessaan EU-tuotteille tullittoman pääsyn Afrikan markkinoille. EU:n mukaan tämä edistää yhteisiä kestävän kehityksen tavoitteita. Länsiafrikkalaisten vastustajien mukaan tämä ei pidä paikkaansa: valtiot menettävät tuloja, maataloustuotanto ja pk-yritykset kärsivät. Maaseudun elinolojen kurjistumista seuraa muuttoliike, kuten takavuosien rakennesopeutusohjelmien jälkeen.
Senegal on EU:n syksyllä 2015 Afrikan maiden kanssa käynnistämän Valletta-prosessin ensisijaisia kohdemaita. Tavoite on ulkoistaa siirtolaisuuden kontrolli näille ja padota ihmisten liike jo ennen Euroopan rajoja. Osana ”siirtolaiskumppanuusohjelmia” EU-komissio julkaisi suunnitelman tukea julkisin varoin eurooppalaista sijoittamista Afrikkaan.
Kauppa- ja investointipolitiikassa vapaa liikkuvuus on asialistalla ensimmäisenä. Sen sijaan ihmisten liikettä EU haluaa väkivaltaisesti rajoittaa, mikäli se suuntautuu Eurooppaan.
Senegalin maaseudulta lähtevät ”talouspakolaiset” eivät täytä turvapaikkaan vaadittavaa ”poliittisen” vainon kriteeriä ja muut oleskelun laillistamisen väylät käyvät yhä ahtaammiksi. EU-komission poliittisessa taloustieteessä afrikkalaiset ovat pääosin ”laittomia” siirtolaisia, joiden pääsy Euroopan hyvinvointijärjestelmien ”hyväksikäyttäjiksi” on estettävä etukäteen.
EU-turistiviisumikin on kiven takana senegalilaiselle, jota epäillään ”talouspakolaisuudesta”. EU-passilla matkustavana tutkijana en itse tarvinnut Senegaliin minkäänlaista viisumia enkä joutunut selittämään viranomaisille miksi olin jättänyt Berliinin talven taakseni.
Aino Korvensyrjä
