Sosiaalityön ahdinko on näkynyt otsikoissa jo kauan. Eriarvoistuvassa yhteiskunnassa sosiaalityölle kasautuu paineita, eikä vaativaan ja raskaaseen työhön tahdo riittää työntekijöitä etenkään Etelä-Suomen suurissa kunnissa. Sosiaalityötä toteutetaan liian pienillä resursseilla ja usein vain välttämättömyydet hoitamalla.
Työllä on kuitenkin yhteiskunnan arvoja ja asenteita vahvasti muokkaava aspekti. Heikoimmassa asemassa olevien auttamisen taustalla vaikuttavat tekijät jäävät helposti näkymättömiksi.
”Historiallisesti sosiaalityö on lähtenyt liikkeelle yläluokkaisten ihmisten tekemästä hyväntekeväisyydestä, aika holhoavasta toiminnasta alempia yhteiskuntaluokkia kohtaan. Ja kyllä sillä tavalla sosiaalityötä ja sosiaalityöntekijöitä voi kritisoida edelleen”, kertoo Maura Nurmi.
Nurmi opiskelee Helsingin yliopistossa sosiaalityötä ja on käytäntötutkimuksessaan pureutunut antirasistiseen sosiaalityöhön. Hän on kirjoittanut tutkimuksestaan raportin otsikolla Rasismin tunnistaminen ja käsittely – lastensuojelun työntekijöiden näkemyksiä.
”Suurin osa sosiaalityöntekijöistä on kantasuomalaisia tai ainakin valkoisia etuoikeutettuihin ryhmiin kuuluvia, korkeasti koulutettuja ja keskituloisia. Sosiaalityön taustalla vaikuttavat rakenteet ovat edelleen ihan relevantti kysymys, joka on pakko ainakin ottaa tosiasiana ja tiedostaa, jotta voi nähdä minkälaisia ongelmallisia asetelmia se aiheuttaa.”
Tutkimuksensa Nurmi on tehnyt eteläsuomalaisessa kaupungissa, lastensuojelun avohuollon toimipisteessä. Tutkimusta varten hän haastatteli suunnitelmallisen lastensuojelun sosiaalityön työntekijöitä.
”Lastensuojelu on erilaista muuhun sosiaalityöhön verrattuna, koska lastensuojelun asiakkaina ei olla aina vapaaehtoisesti, vaan lastensuojelussa on aina tietty kontrollin ja vallan elementti.”
Antirasistinen sosiaalityö löytyi Nurmen tutkimusaineistoksi pitkälti oman kiinnostuksen kautta. Sosiaalityön opiskelijoista valtaosa tekee alan töitä opintojensa ohessa, niin myös Nurmi.
”Varsinkin maisterivaiheen sosiaalityön opiskelijoista on suurin osa jo työelämässä. Itse olen lastensuojelussa avohuollon sosiaalityöntekijänä. Tutkimusaiheen valintaan vaikuttivat osittain omat havaintoni, toki myös ihan oma tausta rasisminvastaisessa liikkeestä ja ylipäätään yhteiskunnalliset valtarakenteet, jotka kiinnostavat tosi paljon. Rasismi on tosi vähän puhuttu ja käsitelty aihe sekä sosiaalityön tutkimuksessa että työelämässä. Motiivina oli ennen kaikkea herättää keskustelua ja nostaa asiaa pinnalle.”
Tutkimuksessaan Nurmi pyrki selvittämään, miten sosiaalityöntekijät ylipäätään hahmottavat rasismia ja rodullistamista ja etenkin mikä on sosiaalityön suhde rasismin ja rodullistamisen prosesseihin. Nurmi selvitti myös, miten sosiaalityöntekijät näkevät oman asemoitumisensa suhteessa antirasismiin.
”Suomessa rasismin tutkimus sosiaalityössä on melko vähäistä. Tosi paljon painotusta on tähän lähelle liippaavissa aiheissa, tosi paljon puhutaan monikulttuurisuuden näkökulmasta tai kulttuurieroista ja niihin suhtautumisesta, mutta ihan selkeästi vähäisemmällä on itse rasismin käsittely. Myös haastatteluissa kävi ilmi, että rasismista on vaikea puhua. Keskustelu rasismista karkaa jatkuvasti keskusteluun kulttuurieroista, maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta.”
Tutkimukseen osallistuneessa työyhteisössä rasismi tunnistettiin kuitenkin vakavaksi ongelmaksi. Silti aineistossa näyttäytyi voimakkaasti ajatus lastensuojelun automaattisesta antirasismista.
”Tutkittavilla oli helposti ajatus, että pystymme toimimaan rasististen rakenteiden ulkopuolella, koska lastensuojelussa toteutetaan lastensuojelulakia, ja sen lisäksi ajatellaan, että meillä on korkea oma etiikka ja ammatillisuus suojaamassa rasismilta. Itse en pidä mahdollisena sitä, että rakenteista voisi olla vapaa. Tottakai näen sen tavoitteena, mutta sitä kohti pyrkiminen edellyttää, että nimenomaan havainnoimme ja tunnistamme sekä rakenteissa että itsessämme olevaa rasismia.”
Kaikilla haastattelututkimukseen osallistuneilla lastensuojelun työntekijöillä oli työssään kosketuspintaa rasismiin. Heidän välillään oli kuitenkin merkittäviä eroja siinä, kuinka paljon ja minkälaista rasismia tunnistettiin.
”Niin sanottu ’vanha rasismi’, toisten etnisten ryhmien paremmuuteen perustuva rasismi, on helposti tunnistettavaa, siinä missä taas kulttuurinen rasismi tai kulttuuriset ennakkoluulot olivat todella paljon vähemmän tunnistettavia. Niitä eivät kaikki ehkä samalla tavalla ajattelekaan rasismina”, Nurmi sanoo.
Haastatteluissa korostui näkökulma rasismista yksilöiden ominaisuutena – yksilö voi päättää, onko rasisti vai ei.
”Rakenteellinen rasismi on paljon vaikeammin tunnistettava asia. Se on koko yhteiskunnan läpäisevä rakenne..”
Yksi Nurmen usein kohtaama esimerkki rakenteellisesta rasismista toistui haastateltujen sanavalinnoissa.
”Huolimatta siitä, että haastattelun ja tutkimuksen aihe on tiedossa, haastatteluissa tuotettiin puhetta ’meidän kulttuurista’ ja ’heidän kulttuuristaan’. Se on niin tavallinen tapa puhua, ettei sitä välttämättä huomaakaan, kuinka ongelmallista on viitata vaikka maahanmuuttajiin yhtenä ryhmänä tai heidän kulttuuriinsa”, Nurmi sanoo.
”Näen kuitenkin todella positiivisena, että ainakin haastattelemillani työntekijöillä on ymmärrys siitä, etteivät he itse ole kauhean pitkällä tässä aiheessa ja että he tarvitsisivat paljon enemmän keskustelua ja koulutusta.”
Yllättävää tutkimusaineistossa oli asiakaskohtaamisten määrä, joissa asiakas tuotti rasistista puhetta.
”Työntekijät pohtivat paljon, miten siihen voi puuttua ja voidaanko rajata rasistista puhetta niissä tilanteissa. Siitä oli erilaisia näkemyksiä. Toiset ajattelivat, että kyllä voi rajata, koska sosiaalityön eettisiin lähtökohtiin kuuluu, että toiminta on rasismista vapaata. Aika paljon kuitenkin koettiin, että siihen on vaikea puuttua ja että se ei ole ehkä olennaista siinä tilanteessa. Vaan on olennaisempia asioita käsiteltävänä”, Nurmi sanoo.
Nurmi esittää tutkimuksessaan ratkaisuksi avoimuutta: sitä, että aihetta tuodaan enemmän esille ja että rasismista puhutaan enemmän.
”Meidän kaikkien täytyy myös alkaa olla kriittisiä itseämme ja työtämme kohtaan ja alkaa pohtia, onko mahdollista, että itse uusinnamme näitä rasistisia rakenteita, kuten myös muita valtarakenteita. Valtarakenteiden purkaminen edellyttää, että jollain tavalla tunnistamme ja tunnustamme omat etuoikeutetut asemamme.”
Sosiaalityön työntekijöiden oman aseman ja työtavan kyseenalaistaminen onkin avainasemassa. Nurmi uskoo, että keskustelu on pikkuhiljaa tulossa Suomeenkin. ”Esimerkiksi Ruotsissa on jo tehty paljon enemmän rasismiin liittyvää tutkimusta.”
Nurmi toteaa rasististen ja sortavien rakenteiden olevan kuitenkin niin perustila, ettei niitä huomaa ilman harjaantumista.
”Meillä on olemassa erilaisia valtarakenteita, joissa toiset ovat alisteisessa häviäjän asemassa. Se tarkoittaa aina sitä, että jotkut hyötyvät näistä asemista: huolimatta siitä, haluammeko me saada tätä hyötyä, hyödymme joka tapauksessa. Voi olla aika kivulias prosessi tunnustaa, että itse jotenkin – ei omista ansioistaan vaan muista syistä – hyötyy toisten ihmisten huonommasta tilanteesta, huonommasta asemasta yhteiskunnassa.”
Onko kaksi korkeasti koulutettua valkoista naista keskustelemassa rasismista nimenomaan totuttujen valtarakenteiden ylläpitoa?
”Hyvä kysymys. Tiedostan sen, etten voi puhua kaikista asioista enkä halua puhua kenenkään toisen suulla. Minä käsitän tätä maailmaa ja tilannetta nimenomaan omista lähtökohdistani. Ajattelen, että tämä on kuitenkin se asia, mitä minun täytyy tehdä omalta osaltani”.
