Eurooppalaisen konservatismin oppi-isä Joseph de Maistre esitti 1800-luvun alussa, ettei ideaali kansanvallasta toteudu koskaan, sillä todellinen valta on aina rajatulla ihmisjoukolla, eliitillä. Ranskan vallankumouksen lopun verisestä sekasorrosta järkyttynyt de Maistre kääntyi paitsi vallankumouksen ja demokratian, myös niiden taustalla vaikuttavan valistuksen katkeraksi vastustajaksi.
De Maistren keskeinen demokratian kritiikki on, ettei demokratia ole kauniista sanoista huolimatta tehnyt valtiosta parempaa ja reilumpaa vaan päinvastoin huomattavasti huonomman ja armottomamman. Demokratiassa ei ole kuningasta, joka rajoittaisi vapautta. Kun mikään ei hillitse eliitin vallanhimoa ja oman edun tavoittelua, suurempi joukko on orjuutettu pienemmän joukon vapauden ja onnen tähden.
De Maistre esitti, että demokratiassa eliitin häikäilemättömyys ja sorto ovat monin kerroin pahempia kuin monarkiassa, kun kaikki ovat näennäisesti yhtä vapaita ja tasa-arvoisia eikä aatelin erioikeuksia ole tarkasti laissa määritelty.
1900-luvun alussa yhteiskuntatieteilijät Vilfredo Pareto ja Gaetano Mosca muotoilivat De Maistren ajatuksia muistuttavia teorioita. Heidän ydinsanomansa on se, että pieni vähemmistö, joka koostuu taloudellisesta ja poliittisesta eliitistä, pitää aina hallussaan suurinta osaa vallasta, ja sen valta-asema on täysin riippumatonta valtion demokraattisesta vaaliprosessista.
Eliitin jäsenillä on valtaa, mitä tulee suuryritysten ja esimerkiksi valtionyhtiöiden sekä kokonaisten valtioiden poliittisiin päätöksiin. Heidän vaikutusvaltansa perustuu paitsi korkeisiin asemiin yrityksissä ja yritysneuvostoissa myös esimerkiksi rahallisen tuen tarjoamiseen poliittisessa avainasemassa oleville tahoille.
Sosiologi Robert Michels hyökkäsi niin ikään demokratian mahdollisuutta vastaan vuonna 1911 kehittämällään oligarkiateorialla. Michels esitti ”Oligarkian rautaisella lailla”, että riippumatta siitä, kuinka demokraattisesti jokin organisaatio tai valtio on alkujaan järjestetty, todellinen valta ajautuu väistämättä lopulta eliitille. Siten alkujaan demokraattinen valtio muuttuu oligarkiaksi. Näin ollen todellista kansanvaltaa ei voi koskaan olla – ainakaan kovin kauaa.
sosiologi Colin Crouch on tuonut nykyajan poliittiseen kontekstiin aineksia 1900-luvun alun eliittiteorioista. Post-demokraattisella yhteiskunnalla Crouch tarkoittaa sellaista yhteiskuntaa, joka toimintatavoiltaan ja instituutioiltaan yhä muistuttaa demokratiaa mutta jossa demokraattisista piirteistä on tullut vain näennäinen kuori. Post-demokratiassa valta on karannut kauaksi kansalaisten ulottuvilta ja hallinnon läpinäkyvyys on huomattavasti sumentunut, kun pr-toimistojen ja konsulttiyritysten rooli korostuu poliittisessa päätöksenteossa.
Kansanvallan näennäisistä piirteistä huolimatta valta on poliittisilla ja taloudellisilla eliiteillä, vaikkei kansa välttämättä tätä itse huomaa. 2000-luvun poliittisessa keskustelussa onkin pohdittu, ovatko liberaalit demokratiat siirtyneet tai siirtymäisillään post-demokratiaan.
Vuosituhannen alussa Crouch luetteli post-demokratiaan luisumisesta kertovia merkkejä, jotka kuulostavat varsin tutuilta vuonna 2017. Luisumista ilmentää muun muassa heikentynyt äänestysprosentti, kun ihmiset ovat menettäneet uskonsa siihen, että heidän äänellään on väliä. Merkki post-demokratiasta on myös se, että poliitikot saattavat sivuuttaa epämieluisan kansanäänestyksen tai mielipidemittauksen tuloksen.
Mitä enemmän tyytymättömyys ja epäluottamus vallitsevaan järjestelmään kasvaa, sitä enemmän kohoaa niitä kasvualustanaan käyttävien muukalaisvihamielisten puolueiden suosio. Crouchin mukaan post-demokratiassa ulkovaltojen vaikutus suvereenien valtioiden sisäpolitiikkaan kasvaa. Hän myös esittää, että post-demokratiaan luisunutta valtiota kuvastaa yksityisen edun tavoittelun korostuminen valtiollisessa politiikassa.
Eliittiteoriat sekä ajatus post-demokratiasta näyttävät ajankohtaisilta, jos niitä tarkastelee yhteiskuntamme tapahtumia vasten. Uutiset Terrafamesta tai poliitikoista, jotka ensin poliittisen vallan haltijoina päättävät terveyspalvelujen yksityistämisestä ja pian sen jälkeen siirtyvät kyseisten terveystalojen johtoon, tukevat esitettyjä teorioita.
Yhdysvaltojen poliittinen kehitys ilmentää post-demokratian piirteitä erityisen tarkasti.
Kaikilla ihmisillä vaikuttaisi olevan poliittisesta suuntautumisesta riippumatta jonkinlainen taipumus oman edun lisäämiseen, henkilökohtaisen mukavuuden maksimoimiseen ja kustannusten minimoimiseen. Demokratian kannalta vaarallista ja erityisen häikäilemätöntä oman edun tavoittelu on kuitenkin silloin, kun se tapahtuu yhteisistä rahoista päätettäessä, valtion kustannuksella.
Nykyään on vaikea löytää vakavasti otettavia ajattelijoita tai poliittisia toimijoita, jotka vastustavat demokratiaa. Jopa diktaattorit oikeuttavat valtiomuotoaan kutsumalla sitä demokratiaksi. Demokratiaa on kuitenkin vastustettu jo antiikista lähtien. Platon kritisoi demokratiaa paitsi esittämällä, että kansanvallasta versoo väistämättä lopulta esiin tyrannia, myös kuvaamalla sitä typerän enemmistön mielivaltana. Hän katsoi, että demokratiassa yhteiskunnan pienin ja parhain osa on suurimman ja huonoimman orjuuttama.
Demokratiassa vaarana on aina se, että kansan enemmistö voi demokraattisesti äänestäen päättää vähemmistöä sortavasta politiikasta. Tätä riskiä on pyritty minimoimaan perustuslailla, johon on kirjattu ehdottomia kohtia, joita vaihtuvat eduskunnat eivät voi muuttaa. Siitä huolimatta enemmistön valta tuottaa toisinaan surullisia esimerkkejä.
Euroopan historiaa määrittelee suuressa määrin vastakkainasettelu kuninkaan ja aateliston välillä. Kuningas on ollut yleensä tapana esittää hyveellisenä ja oikeudenmukaisena kansan isänä, kun taas aateli omaa etuaan ajavana, ahneena rosvojoukkona.
Aatelia eivät ole sitoneet velvollisuudet valtiota tai kansaa kohtaan, joten sen on ollut mahdollista huolehtia ensi sijassa saavutettujen etuoikeuksien säilyttämisestä ja omasta edustaan. Kuningas – riippumatta siitä, onko tämä ollut luonteeltaan erityisen oikeudentuntoinen – on taas valtakamppailussaan aatelia vastaan joutunut turvautumaan rahvaaseen ja ainakin näennäisesti asettumaan sen puolelle.
Valistusfilosofi Voltaire viljeli 1700-luvulla ajatuksia ja toiveita täydellisen hyveellisestä, oikeudenmukaisesta ja valistuneesta itsevaltiaasta – todeksi käyneestä filosofikuninkaasta, joka uhraa itsensä kansan hyvän puolesta. Mielikuviin hyveellisestä kuninkaasta ja ahneesta aatelista perustuu osin myös nykydemokratioissa yleistynyt vahvan johtajan kaipuu. Mielikuvissa aateli vertautuu demokratioissa valtaa käyttäviin kieroileviin poliitikkoihin ja omaa etuaan ajavaan eliittiin, kuningas puolestaan esimerkiksi vahvaan presidenttiin, jonka esitetään olevan puoluepolitiikan yläpuolella.
Yleensä tällaiseen johtajaan liitetään myös messiaanisia piirteitä: johtaja esitetään suurena sankarina ja vapahtajana, joka on tullut pelastamaan kansan palauttamalla oikeanlaiset arvot, kansakunnan yhtenäisyyden, talouden ja työpaikat tai valtion takaisin sen todellisille kansalaisille.
Tämä on ollut peruskauraa jo jonkin aikaa esimerkiksi Venäjällä ja Turkissa, mutta samanlainen retoriikka on tullut trendikkääksi myös lännessä valtaan hamuaville. Viekkaimmat poliitikot ovat ymmärtäneet, kuinka hyödyllistä on esiintyä politiikan ja poliittisen eliitin ulkopuolelta tulevana, perinteisten puoluerajojen ylittäjänä.
Tämä ilmenee paitsi Emmanuel Macronin irtautumisessa Ranskan perinteisistä puolueista ja Donald Trumpin menestyksessä USA:n presidentinvaaleissa, myös täällä meillä. Juha Sipilä totesi haluavansa potkun polveen, mikäli alkaisi muistuttaa tavallista poliitikkoa.
Viimeaikaiset poliittiset ilmiöt herättävät kysymyksiä siitä, onko demokratia kuitenkaan ikuinen, ”viimeinen valtiomuoto”. Antiikista on vaikea löytää ainuttakaan kansanvallan puolustuspuhetta, kun taas nykyään on haastavaa edes kuvitella 1900-luvulla ilmiömäisen voittokulkunsa aloittaneelle liberaalille demokratialle vaihtoehtoa.
Mutta onko demokratia välttämättä oikeudenmukaisin valtiomuoto vai vain näennäinen kuori kansan nimissä harjoitettavalle häikäilemättömälle oman edun tavoittelulle? Vai onko se sittenkin Winston Churchillia mielikuvituksettomasti lainaten paras monesta huonosta vaihtoehdosta?
Kirjoittaja on Politiikasta-lehden korkeakouluharjoittelija, joka opiskelee käytännöllistä filosofiaa ja yleistä historiaa Helsingin yliopistossa. Politiikasta-lehden Demokratian haasteet -kirjoitussarja käsittelee syksyn aikana kansanvallan ongelmia. Aiheesta järjestetään keskustelutilaisuus lokakuussa. Käy lukemassa juttusarja ja artikkelin pidempi versio osoitteessa politiikasta.fi.
