Antti Tuomainen jäsentää pirstaleista todellisuutta tarinoiden avulla.

Teksti Iida Simes Kuvat Velda Parkkinen

Notkumme jännityskirjailija ­ Antti ­Tuomaisen kanssa hämyisessä alamaailman baarissa Helsingin laitakaupungilla. Ilma on sakeana tupakansavusta. Isomahaiset liikemiehet ja näitä saalistavat prostituoi­dut neuvottelevat kuiskaten. Jazzbändi soittaa Round Midnightia. Liian paljon elämää nähnyt baarimikko pyyhkii laseja ja kaataa pyytämättä lisää viskiä. Hän ei huomauta, vaikka juomme jo viidensiä. Karistamme pikkusikareittemme tuhkat baaritiskille sammuneen poliisijohtajan lasiin, niin ovat tehneet jo monet muutkin.

Äh, yllä olevassa miljöössä ei juuri mikään pidä paikkaansa, se oli ote mielikuvitukseni dekkariväritys­kirjasta.

Isomahaisia miehiä on kyllä lähiympäristössämme, mutta sellaisia ne liittokaaderit tapaavat olla: istumme Helsingin työväen ydinmestassa, vasemmiston puoluekonttoreiden ja yhdistysvallan linnakkeiden juurella Hakaniemessä. Paikka valikoitui siksi, että Tuomaisen työhuone on lähistöllä.

Sotien jälkeisen ajan dekkareiden romanttisen viinanhuuruinen ja tappavan epäterveellinen ajanvietto ei ole enää Pohjois-Euroopassa mahdollista – varmaan hyvä niin.

Antti Tuomaisen fanittama dekkaristi Raymond Chandler pyörisi haudassaan, jos tietäisi, että kuumin kysymys baaritiskillä oli, ottaisimmeko sokeritonta kolajuomaa vai vaan vissyä. Vaikka meno­vetemme ovat hajuttomia ja mauttomia, aiheet ovat onneksi innostavia.

Tuomainen ei ole dekkaristi. Hän painottaa puhuvansa nimenomaan rikosromaaneista. ”Romaanin elementtinä on rikos. Mun kirjoissa tarinalla on aina alku, keskikohta ja loppu. Se on kuin sopimus lukijan kanssa.”

Naureskelemme Agatha Christien hienoille Poirot-­tarinoille, joissa lopulta kootaan koko stoorin henkilökaarti olohuoneeseen ja luetellaan yksityiskohtaisesti, mitä kussakin on vikana, mutta miksi vasta viimeksi mainittu on ­murhaaja.

”Who dunnit on ihan kiinnostava tyylilaji kyllä. Mutta mua kiinnostaa enemmän why dunnit”, kertoo Tuomainen. Eli miksi jotain tehtiin eikä kuka sen teki.

”Raymond Chandlerin väitetään sanoneen jotain sellaista, että kirja on tosi hyvä, jos siitä voi napata pois viimeiset 30 sivua, eikä se kauheasti haittaa.”

Tarinan mysteeri ajaa myös kirjoittajaa. Tuomainen ei aloittaessaan tiedä, kuinka tarina etenee ja mitä henkilöille tapahtuu.

”Tarinan edetessä kirjoittaminen on koko ajan antoi­sampaa”, hän hehkuttaa. ”Esimerkiksi tänään kirjoitin kohtauksen, jossa päähenkilö menee uimaan. Kun se palaa rannalle sen vaatteiden luo, sinne on tullut eräs mies. En tiedä vielä, kuka se on, mutta mä tiedän, että se liittyy tähän tarinaan…”

Kirjoittaminen on kovaa työtä. Pienessä Suomessa kirjailijan leipä on mitä epävarmimmissa kantimissa. Esikoiskirjansa Tappaja, toivoakseni vuonna 2006 julkaissut Tuomainen on tehnyt hommia myös toimittajana ja mainosmiehenä, mutta kuukausituloja ei yleensä ole. Kenelläkään kirjoittamisesta elantonsa saavalla ei ole varaa valkoisen paperin kammoon.

”Raha on hirveän tärkeetä. Rahalla saan ostettua aikaa. Sen ajan tarvitsen kirjoittamiseen.”

Myös lukijat ovat tärkeitä.

”Mä jäsennän maailmaa kirjoittamalla. Puran asioita tarinoiksi. Haluan, että lukijat lukevat niitä tarinoita. Siksi olen kiinnostunut myös markkinoinnista. Haluan, että ne kirjat siirtyvät lukijoille.”

Tuomaisella ei ole aikaa harrastaa. Hän on yrittäjä eli aina töissä.

”Kun en kirjoita kirjaa, lähettelen sähköposteja. Matkustelen kyllä, mutta työasioissa.”

Matkakohteita riittää: Tuomaisen kirjoja on julkaistu ainakin 27 maassa, ja lukumäärä kasvaa.

Tuomaisen kirjoista paistaa vaikutteita monista eri genreistä. Scifi- ja fantasiakirjallisuudella meriittinsä ansainnut Johanna Sini­salo kutsui Tuomaisen Parantajaa ”ecological noiriksi”, ekologiseksi jännäriksi.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat ilmastonmuutoksen kourissa kärvistelevän tulevaisuuden Helsinkiin. Merenpinta on noussut niin paljon, että metrotunnelitkin ovat täynnä vettä, yhteiskunta on sekasorrossa – ja päähenkilön vaimo on kadonnut. Dystopia muodostaa jännittävän kehyksen mysteerille.

Mitä mieltä Tuomainen on siitä, että jotkut hyvinkin ahkerat ja muuten laajasti sivistyneet lukijat vieroksuvat kokonaisia lajityyppejä?

”Ei itseltään ole mitään järkeä rajata kokonaista lajia pois!” Tuomainen parahtaa. ”Eihän sitä edes itse tiedä, mitä menettää, ja menettää paljon.”

Niin kuin kirjailijoista parhaat, myös Tuomainen on ollut pienestä pitäen kaikkiruokainen. ”Pikkupoikana tykkäsin seikkailukirjoista. Kolme muskettisoturia ja Monte Criston kreivi olivat suosikkejani. Joskus 18–20-vuotiaana löysin anglosaksisen kirjallisuuden. Beat-kirjat tulivat todella isoiksi mulle. Ja sitten pian Charles Bukowski, William S. Burroughs… ja jossain vaiheessa Raymond Chandler. Syvä uni. Luin ihan kaikenlaista. Paljon runoja.”

Runoja! Niihin ei aina rikosromaanien kirjoittajien kanssa keskustellessa törmää.

”Joo, minusta piti tulla runoilija. Kirjoitin niitä itsekin ja ihailin Arto Melleriä, Pentti Saarikoskea, Sirkka Turkkaa ja Pertti Niemistä.”

Jossain vaiheessa innostus muuttui ammatinvalintakysymykseksi. Tuomainen tosin uskoo aina halunneensa kirjailijaksi.

”Ehkä joku käännekohta oli, kun pari­kymppisenä luin Louis-Ferdinand Célinen Niin kauas kuin yötä riittää. Silloin oivalsin, että kirjailija voi tehdä ihan mitä vaan. Siis mä voin tehdä ihan mitä vaan!”

Mielenkiintoinen suosikki. Célinen klassikkoa pidetään yhtenä 1900-luvun alkupuolen vaikeatajuisimmista kirjoista. Sen nihilistinen antisankari velloo sotatraumoissaan, ja lähes kaikki virkkeet päättyvät kolmeen pisteeseen luoden huohottavan muodon…

Tuomaisen teoksissa perhesuhteet ovat tärkeitä. Niissä etsitään kadonnutta vaimoa, niin kuin Parantajassa, tai veljeä niin kuin Veljeni vartijassa. Kaivoksessa isä palaa 30 vuoden poissaolon jälkeen, ja Synkkä niin kuin sydämeni kertoo äidin murhaa ratkovasta pojasta.

Tarinoissa on myös puolisoita tai vähintäänkin kiihkeitä pariutumishaaveita. Perhettä rakennetaan, kaivataan tai sitä yritetään luoda tuhoutuneen perheen raunioille.

”Tarinani kertovat ihmisistä ääri­tilanteissa”, kertoo Tuomainen. ”Todellisuudessa tarinoilla ei välttämättä ole loppua, mutta minun kirjoillani on.”

Otamme Talvivaaran esimerkiksi päättymättömästä tarinasta. Tuomaisen viimeisimmässä, viime vuonna julkaistussa Kaivoksessa, journalisti Helsingin Roihuvuoresta sekaantuu ratkomaan valheiden ja väkivallan verkkoa. Tilannetta sotkee kuvioon palaava isä.

”Kaivosta varten tein paljon taustatyötä – Talvivaaraa seuraamalla tietenkin. Ihan uskomaton tarina. Aluksi se oli menestystarina, mutta sitten siitä tuli ihan muuta: ympäristörikos. Koko homma kääntyi ympäri.”

Muistelemme sijoittajien innostusta, jota julkisuudessakin hehkutettiin. Uuden Nokian piti tuoda rahaa kaikille.

”Ihan eri juttu, kun sijoittajat sijoittavat siihen omaa rahaansa. Nyt se maksetaan meidän yhteisillä rahoillamme. Mutta Kaivos ei kuitenkaan kerro tästä. Se on isän ja pojan tarina.”

Lopetellessamme haastattelua ravintolan palohälyttimet iskevät päälle. Korvia raastava kilinä tekee yksinkertaisestakin sananvaihdosta mahdotonta. Meidän pitäisi ryysiä ulos pelastaaksemme henkikultamme.

”Ei oo totta” Tuomainen riemuitsee. ”Kukaan ei tosiaan liiku mihinkään.”

No ei. Kannatusluvuistaan silminnähden onnelliset demarit kulkevat pöytäseurueistaan tiskille ja takaisin, olut virtaa. Kaikkea alati tarkkailevien kirjoittajien intohimo on katsoa aitiopaikalla, mitä ihmiset todellisuudessa tekevät poikkeustilanteissa. Eivät mitään.

Meidän on mentävä, koska muut työt odottavat, mutta muu maailma ei poistu. Ehkä tilanne onkin scifikäsikirjoituksesta, jossa me olemme kohtauksen päähenkilöitä: vain me kuulemme palohälyttimen, kukaan muu ei. Tämän on pakko päätyä johonkin kirjaan.

Illalla kertaan muutamaa Tuomaisen kirjaa. Niistä välittyy ihmisen ikävä toisen luo. ”Oletko romantikko?” vaadin saada tietää haastattelun jälleen sähköpostitse.

”Noh, luen runoja ja kirjoitan rakkaustarinoita. Taidan hieman olla.”