”Olin ala-asteella tai juuri aloittamassa koulua, kun olimme kaikki saunassa yhdessä: mummo, täti, äiti ja isosisko sekä minä. Äiti sanoi, että nyt ollaan kaikki meidän suvun naiset yhdessä löylyissä. Muistan sen tunteen yhä. Pääni oli räjähtää siitä huudosta, jota en saanut suustani ulos. Minun teki mieli huutaa, että älkää laskeko minua siihen kategoriaan.
Lapsuuteni oli normaali, ja elin maalaiselämää. Hoidettiin eläimiä, rymyttiin pihalla ja välillä leikittiin barbeilla. Luettiin paljon ja kuunneltiin musiikkia. Ruumis oli vain käyttöä varten. Sillä haettiin halkoja, oltiin heinätöissä tai pyöräiltiin. Suhde kehoon oli käytännöllinen.
Meillä oli eläimiä, ja niitä teurastettiin myös kotona. Siinä näki, mitä nahan alla on. Rasvaa, lihaa, luita, jänteitä. En osaa ajatella omastakaan kropasta, että se olisi jotain kovin erikoista.
Lukion jälkeen minulla oli vaihe, kun koin olevani lähinnä jätkä. Tunsin ruumiini ja olemukseni maskuliiniseksi. Minusta oli luontevaa pukeutua niin, että minut voitiin tulkita nuoreksi mieheksi.
En tiennyt, että on transihmisiä, ennen kuin parikymppisenä. En tiennyt sukupuolenkorjauksesta, enkä tiedä, olisinko edes halunnut sitä.
Tärkeä juttu oli se, kun näin erään valokuvakirjan. Siinä oli kuvia erilaisista ihmisistä, ja yhdessä oli transpoika. Tunnistin jollain tapaa itseni siitä kuvasta. Aloin hahmottaa, että on olemassa transihmisiä, ja minulla on samantyyppisiä kokemuksia sukupuolesta kuin heillä.
Hautasin kuitenkin tuntemukseni häpeällisinä ja yritin vuosien ajan elää naisena.
Kun yritin elää biologisen sukupuoleni mukaista elämää, tuntui kuin minua olisi yritetty kostonhimoisesti painaa suohon niin, että mätänen sinne. Siitä seurasi todella suuri itseinho.
Yrittäessäni elää naisena vedin siinä överit. Se oli äärimmäisen fetisistinen tulkinta naiseudesta. Tuntui, että kaikki näkevät, että olen mies mekossa.
Oli todella ahdistavaa yrittää elää naisena. Lähimmät naisesikuvani olivat vanhojen kauhuelokuvien sivuhahmoja. Ei ollut arkinaiseutta, vaan jokin outo juttu, jota yritti kyhätä kasaan. Hyväksyin kehoni, mutta minulla oli hirveitä paineita pystyä olemaan sellainen, millaiseksi minut oli syntymässä määritelty.
Kun kokemukselleni ei ollut sanoja, mietin, olenko transsukupuolinen. Alkoi kuitenkin ahdistaa, kun en tuntenut pystyväni olemaan siinäkään sukupuolessa, jossa olisin korjausten jälkeen. Itselleni sen hyväksyminen oli pitkään kaikkein vaikeinta.
Kun vuosia sitten aloin lukea muunsukupuolisuudesta, kaikki loksahti paikalleen. Tajusin, että saan olla tällainen. Muunsukupuolisuus on käsitteenä muuntuva, ja siihen mahtuu maskuliinista ja feminiinistä. Molemmat ovat läsnä. Nautin nykyisin siitä, että ilmaisussani on ristiriitaa ja kontrasteja ja joku joutuu hetken miettimään nähdessään minut.
Silti minut määritellään usein syntymässä saamani sukupuolen perusteella. Ihmiset eivät miellä kolmatta lokeroa.
Silloin tällöin tuntuu mukavalta, jos minut tulkitaan mieheksi. Bussikorttia on tultu tarkastamaan, että kuljenko toisen ihmisen kortilla. Mutta jos yrittäisin tehdä itsestäni miestä, sekin tuntuisi roolilta.
Olen pohtinut näitä asioita enemmän tai vähemmän tietoisesti jo yli 30 vuotta. Kaiken kokemani jälkeen olen tullut siihen tulokseen, etten voi kutsua itseäni mieheksi enkä naiseksi. Se on rehellisin vastaus, jonka voin kenellekään antaa.
Jos haluan joskus laittaa meikkiä tai mekon, voin tehdä sen, vaikka se olisikin aika drag.
Voin ilmaista itseäni fyysisesti todella eri tavoilla eri tilanteissa. Olen sinut oman kroppani kanssa. Välillä innostun tyttöilemään, ja toisinaan laitan itseni todella maskuliinisen näköiseksi.
Olen kristitty ihminen, mutta ajattelen asioista hyvin liberaalisti. Usko on laaja, elämää kannatteleva asia.
Kun pyörin kuvioissa, jotka eivät olleet kovin vapaamielisiä, elin transihmisen elämää, vaikka minulla ei ollutkaan sille sanoja. Asiat olivat minussa samaan aikaan, mutta ne olivat irrallisia toisistaan.
Kun samaa sukupuolta olevien parisuhteen rekisteröinti tuli vireille ensimmäistä kertaa, eräissä piireissä kerättiin sille vasta-adressia. Allekirjoitin adressin, vaikka samanaikaisesti elin biologiseen lähtökohtaani nähden maskuliinista ruumiillisuutta ja sielunmaisemaa. On mahdollista olla tilanteessa, jossa syrjii itse itseään. Eniten se kertoo sanojen ja tuen puutteesta, häpeästä ja peittelystä sekä hämmennyksestä.
Minulla on ollut todella pitkä tie itseni löytämisessä. Toivon, että nuorilla ihmisillä, jotka miettivät nyt sukupuoltaan, olisi sanoja asioille, esikuvia, vertaisapua ja ammattiapua.
Tietoa oli todella vaikea löytää, kun olin nuori 90-luvulla. Transihmiset mainittiin lukion kirjassa yhdellä lauseella muiden perversioiden joukossa. Ei tullut mieleen ajatella, liittyykö tämä jotenkin minuun.
Olen saanut erinomaista keskusteluapua Transtukipisteestä, mutta en ole oikein kokenut transyhteisöä omakseni. Vielä muutama vuosi sitten olin havaitsevani transyhteisön taholta paineita, että pitäisi haluta hoitoja ja olla mies, jos on maskuliininen. Kyseenalaistin, voinko edes kuulua yhteisöön. Koin ulkopuolisuutta. Transryhmät olivat todella prosessikeskeisiä.
Nyt asia tuntuu olevan muuttumassa. On tullut erilaisia nettifoorumeja, joissa on tilaa meille muillekin ja joissa ei tarvitse esittää olevansa maskuliinisempi kuin on. Oman kasvun myötä on ollut todella helpottavaa tajuta, että minun ei tarvitse elää ja toimia toisten ihmisten tulkintojen varassa.
Yhteiskunnallisella tasolla pitäisi olla mahdollisuus valita juridinen kolmas sukupuoli ilman, että hakee jonkun diagnoosin. Tuntuisi oudolta hakea diagnoosia asialle, joka ei ole sairaus. Diagnoosi on nykyisin kuitenkin psykiatrian diagnoosi. Mietityttää, vaikuttaisiko se esimerkiksi siihen, miten laajan henkilövakuutuksen voin saada.
Hoitoalan henkilökunnalla pitäisi olla enemmän tietoa muunsukupuolisuudesta. Kun olin masennuksen takia psykiatrilla, kerroin sukupuoli-identiteetistäni yhtenä monista mieltäni painavista asioista.
Psykiatri otti A4-arkin. Hän sanoi, että naisia on todella monenlaisia. Osa sijoittuu aivan naiseuden ytimeen, keskelle paperia. Sitten osa on reunoilla, mutta hekin ovat naisia. Heillä voi olla lyhyt tukka ja he voivat olla hyvinkin maskuliinisia. Asia esitettiin minulle ilosanomana. Sanoin, etten kuitenkaan koe olevani arkilla ollenkaan. En koe olevani nainen.
Myöhemmin kävin eräällä psykologilla, jota pidin todella fiksuna. Vielä silloin pohdin, olenko sittenkin mies. Vein mukanani transtukipisteen esitteitä ja näytin niitä psykologilleni, jotta hän voisi saada niistä lisätietoa.
Sanoin, että koen usein olevani enemmän mies. Siihen psykologi vain sanoi, että et sinä kyllä mikään mies ole. Minulle tuli siitä todella huono fiilis. Tuntui käsittämättömältä, että asiasta ei voinut puhua avoimesti.
Nämä kokemukset eivät ainakaan parantaneet hoitosuhdettani. Kun sukupuolikäsitys on mustavalkoinen, se vaikuttaa todella paljon hoidon toteutumiseen. Olen laittanut omiin hoitotietoihini sen, että olen muunsukupuolinen enkä halua tulla puhutelluksi biologisen sukupuoleni mukaan.
Kaikki takkuaminen asian kanssa on muuttanut minua paljon. Onnellisuus ja sukupuoli ovat muuttuneet entistäkin suhteellisemmiksi asioiksi. Monille korjausleikkaukset ja hormonihoidot ovat välttämättömiä, mutta minä en osaa asettaa niitä onnellisuuteni ehdoksi. Sosiaalinen tila merkitsee minulle kaikkein eniten. Tärkeintä on, että voin olla perheeni ja läheisteni kanssa sellainen kuin olen.
Toivon myös, että löytäisin joskus työpaikan, jossa voisin turvallisesti olla se, mikä olen. Tasa-arvolainsäädännössähän kielletään kaikki sukupuolen ilmaisuun ja sukupuoli-identiteetteihin liittyvä syrjintä. Se pitäisi myös työnantajan ottaa huomioon.
Olen luottavainen, että asiat ovat menossa parempaan suuntaan. Silti edelleen on ihmisiä, joille en näe turvalliseksi kertoa. Silloin olen vain hiljaa. En kuitenkaan muuta sitä, miten pukeudun tai olen.
Jos lomakkeessa kysytään, olenko mies tai nainen, saatan lisätä siihen kolmannen ruudun ja raksittaa kohdan ’muu’.
En esiinny tässä jutussa omalla nimelläni enkä kuvallani. Itse voisin olla omilla kasvoillani, mutta en halua, että läheisilleni tulee hankaluuksia.
Muunsukupuolisuus on vielä näkymätöntä ja ennakkoluuloja on olemassa. Ei tarvitse kuin mennä paikallislehden keskustelupalstalle ja lukea kommentteja liittyen uutiseen, kun homoseksuaaleille turvapaikanhakijoille perustettiin oma vastaanottokeskus Saksaan.
Olen kohdannut ennakkoluuloja ja kuullut transfobisia kommentteja. Siinä ei tee mieli alkaa avautua. Valikoin, keille tulen muunsukupuolisuuteni kanssa ulos kaapista.
Kuitenkin voin pukeutua esimerkiksi juhliin, miten haluan. Mutta jos alan kertoa olevani muunsukupuolinen, se menee ehkä ihmisten mielissä yhä mielenterveysdiagnoosien joukkoon. Tietoa ei ole tarpeeksi, ja ehkä siksi ihmisillä ei ole kapasiteettia käsitellä asiaa.
Olen löytänyt rauhan itseni kanssa, eikä minun tarvitse pyristellä sen kanssa, olenko mies vai nainen. Enää ei ahdista samalla tavalla kuin ennen, jos joku tulkitsee minut biologisen sukupuoleni mukaan. Jos koen sen turvalliseksi kertoa, sanon, etten koe olevani mies tai nainen. Olen tärkeimmille läheisilleni ulkona kaapista.
Jossain vaiheessa ahdisti todella paljon, kun minua yritettiin työntää naissukupuolen laatikkoon. Vihasin kategorisointia niin paljon, että huomasin muuttuvani miltei naisvihaajaksi. Nyt pystyn arvostamaan sekä feminiinisyyttä että itsensä naiseksi identifioivia ihmisiä, kuten esimerkiksi suvustani tulevia mahtavia, taitavia, toimeliaita ja fiksuja naisia. Olen saanut heiltä todella paljon ihmisenä kasvuvuosinani ja ylipäätään elämässä.”
Voima julkaisee juttusarjaa muunsukupuolisista ihmisistä. Lue myös aiemmin ilmestynyt artikkeli Näkymätön sukupuoli.
