Asiokas uutuusteos kirjoittaa auki unohdetun luvun suomalaista poliittista historiaa.
Historiankirjoitus palvelee harvoin niin täsmälleen julkaisuhetkensä tarpeita kuin Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen tuore teos, joka valottaa suomalaisen fasismin aatehistoriaa ja käytäntöjä sotien välisellä ajalla.
Kirja osoittaa suomalaisen radikaalin isänmaallisuusliikkeen yhteyden 1700-luvulle palautuvaan vastavalistukseen ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen Euroopassa virinneeseen fasistiseen järjestäytymiseen. Toisaalta se näyttää, kuinka tietty historiankirjoituksen katkos estää osaltaan meitä tunnistamasta samoja versoja omassa ajassamme.
Tarinallisena lankana kirjassa kulkee tsaarin armeijassa palvelleen pioneeriupseeri Johan Christian Sergei Fabritiuksen (1890–1946) elämänkaari ja erityisesti hänen vuonna 1936 ilmestynyt omakohtainen avainromaaninsa Miehiä, jotka eivät unohda.
Fabritiuksessa yhdistyvät historiallisen fasistiaktivistin peruspiirteet: ensimmäisen maailmansodan ja erityisesti bolsevismin nousun aiheuttama syvä trauma, katkeruus kotirintaman pelkureita ja poliitikkojen petturuutta kohtaan sekä kaipaus autoritaarisesti johdetun yhtenäisen kansallisvaltion huomaan.
Toisen maailmansodan lopulla Fabritius päätyi monen aatetoverinsa tapaan isänmaallisessa kommunismivihassa niin pitkälle, että oli valmis jopa maanpetokseen saadakseen Suomeen sellaisen hallituksen, joka sitoutuisi taistelemaan natsi-Saksan puolella katkeraan loppuun asti.
Kirjassa etsitään laajan lähdeaineiston kautta muitakin jälkiä radikaaliyhdistysten ja erilaisten salaseurojen juonista kansanvaltaisen parlamentarismin kumoamiseksi. Erityisen tarkkaan kolutaan tietenkin Lapuan liikettä edeltäneet ja sitä seuranneet tapahtumat.
Historiaa ennestään tuntevallekin lukijalle yllätyksenä tulee tämän jäävuoren alla olleiden juurakkojen ja maan päälle nousseiden taimien moninaisuus.
Esittävä aineisto vahvistaa senkin, että kehityskulku sotilasdiktatuuriin on ollut useinkin pelottavan lähellä. Tahdosta ainakaan ei ole ollut puutetta.
Kirjoittajien mukaan suomalainen fasismi epäonnistui lopulta tavoitteissaan siksi, että sisällissodan julmasta jälkinäytöksestä huolimatta radikaalien rivijäsenet eivät muuttuneissa olosuhteissa olleet valmiita vaadittavaan verilöylyyn tavoitteiden puolesta. Väkivaltaista kumousta jarrutti myös isänmallisuuspiireissä vahvasti vaalittu laillisuususko.
Lisäksi fasisteilta puuttui kokoava ja karismaattinen johtajahahmo. On Suomen onni, että Lapuan liikkeen johtajaksi valikoitunut Vihtori Kosola oli lopulta kykenemätön astumaan Rubicon-jokensa yli.
Järkeenkäypä on myös kirjoittajien selitys siitä, miksi 1940-luvun loppuvuosina Suomessa ei ollut erityisiä syitä kaivella fasistien tekemisiä. J. K. Paasikiven johdolla valtiolla oli kiire saada välinsä Neuvostoliittoon normalisoitua. Asekätkentäjutun ja jo ennestään esillä olleiden maanpetosoikeudenkäyntien rinnalle ei haluttu lisää kiusallista aineistoa.
Toisaalta virka- ja oikeuslaitoksesta sekä politiikan ja maan talouselämän huipulta löytyi paljon myötätuntoa jopa maanpetoksellisen toiminnan vaikuttimia kohtaan.
Kirjan esimerkki Lohjan Kalkkitehdas Oy:n pitkäaikaisen toimitusjohtajan Petter ”Kalkki-Petteri” Forsströmin (1877–1967) asemasta on kuvaava. Vaikka tämä suomalaisen fasismin keskeinen tukija sai sodan jälkeen maanpetoksellisesta toiminnasta kolmen vuoden kuritushuonetuomion, hänelle myönnettiin kesken tuomion kärsimistä Suomen Leijonan komentajamerkki. Hänen 70-vuotissyntymäpäivilleen osallistui jopa marsalkka Mannerheim.
Sodan jälkeisessä tilanteessa syytä syntien julkiseen käsittelyyn ei ollut aktivisteilla itselläänkään. Aatteen käyttövoimakin alkoi hiipua, kun sydänverellä maalattu uhka Neuvostoliiton valloitushaluista alkoi leventyä YYA-Suomen koukeroisemmaksi valtapeliksi.
Tutkijat eivät säästele sanojaan kuvatessaan kotimaisen historiantutkimuksen perinteistä tapaa silotella kuvaa radikaalin isänmaallisuuden aidosti väkivaltaan kannustavasta ja avoimesti demokratian vastaisesta luonteesta. Usein on myös katteetta annettu ymmärtää, että liikehdintä Suomessa olisi ollut laadultaan viattomampaa kuin Euroopassa yleensä.
Erityisen kärjekkäästi siipeensä saa nykyisestä puolustusministerin roolistaan paremmin tunnettu historioitsija Jussi Niinistö, jonka Lapuan liikettä käsittelevän kirjan leikkisyyttä korostavat luonnehdinnat kyyditysten väkivallasta ovatkin pöyristyttäviä.
Toisaalta kirjoittajien arvio fasistisen aateperinnön vaikutuksesta tässä ajassa on vastaansanomaton. Vaikka kommunismi ja juutalaisuus ovat ajautuneet yleismaailmallisen pahuuden symbolin roolissa marginaaliin, uusiksi maalitauluiksi ovat päätyneet esimerkiksi islam, maahanmuutto, ”kulttuurimarxismi”, sukupuolisten vähemmistöjen oikeudet, feminismi ja ylipäänsä tämän ajan vastavalistuksellisuutta kiihdyttävät arvot ja asiat.
Vaikka biologinen rasismi on laajentunut kulttuuriseksi rasismiksi, maahanmuuton vastustamisen taustalla on sama vanha turhauma yhteisöllisen yhteenkuuluvuuden tunteen menettämisestä.
Samalla oikeutetaan jyrkätkin teot, joilla torjutaan kuvitellun kansallisen yhtenäisyyden tielle asettuvia epäisänmaallisia tahoja.
Ajatusleikkinä voi kukin mielessään korvata tässä vuonna 1934 perustetun Suomalaissosialistisen puolueen nostatuksessa käytetyn tekstin sanan ”juutalaiset” käsitteellä ”maahanmuuttaja”:
”Meilläkin [väijyvät] mustatukkaiset, kiharapäiset juutalaispojat ja -miehet suomalaisia tyttöjä saastuttaen nuo onnettomat ’pula-ajan’ uhrit inhottavalla verellään ja ryöstäen heidät siten Suomen kansalta [– –] Suomalaiset eivät yleensä tahdo hevillä uskoa juutalaiseen myrkkyyn maassamme, koska meillä muka on suhteellisen vähän lihallisia juutalaisia [– –] siten on juutalaisrutto yhtä kamalaa, jopa pahempaa kuin tuberkkeli, koska kansan laajat piirit eivät myönnä sen olemassaoloakaan saatikka vaarallisuutta.”
Oula Silvennoinen, Marko Tikka
& Aapo Roselius: Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet
WSOY 2016, 504 s.
