Banaali pahuus

Buenos Aires, 1960. Loppuunkulunut ja laiha Ricardo Klement matkusti bussilla. Pois jäädessään Klementin viereen liimaantui tuntematon mies, joka ulkona otti tästä rajusti kiinni. Klement yritti kauhuissaan pyristellä irti. Turhaan. Päällekäynyt mies oli nuorempi ja vahvempi. Hyökkääjä työnsi koko kätensä Klementin suuhun. Hänet pakotettiin autoon, joka pian huristeli pois.

Kaappaajat olivat Israelin tiedustelupalvelun Mossadin agentteja. Hanska työnnettiin suuhun, jottei mies ehtisi niellä syanidikapselia. Klement-peitenimen taakse kätkeytyi itse Pahuus.

Uhri oli natsi-Saksan suurimpia tuhokoneita. Hän oli Adolf Eichmann, mies joka oli kuljettanut miljoonia ihmisiä polttouuneihin. Juutalaistaustainen historioitsija Hannah Arendt seurasi Eichmannin oikeudenkäyntiä – ja Arendtin johtopäätökset ravisuttavat maailmaa edelleen.

Pahuus taiteessa pukeutuu näyttävästi. Pahuus edustaa valtaa, ja sen dramaattinen hahmo käyttää vallan symboleita: raskaita koruja, kultaisia kahleita, turkiksia ja olkapäiltä roikkuvia pääkalloja. Ainakin tällä on pelottavan vahvat mustat kajalit silmäkulmissa.

Vaikka Dante 1300-luvulla varoitti yksityiskohtaisesti Helvetin piireistä, silti vanhan vihtahousun kanssa on tehty diilejä kautta maailmankirjallisuuden. Tohtori Faustus janoaa tietoa, ja siitä ookoo hinta on sielu paholaiselle. Don Juan, Mozartin Don Giovanni, viettelee, pettää ja tappaa, ja totta kai ylivilkkaan herran nappaa paholainen. Pushkinin Patarouvassa halutaan voittaa korttipelissä, ja Oscar Wilden narsistinen Dorian Gray kammoaa vanhenemista: diili tuo lyhytaikaisen avun.

Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -teoksen paholainen on älykäs ja ilkikurinen hahmo. Hänen tehtävänsä on paljastaa pahuus, mutta ei edustaa sitä. Pelolla hallitsevassa organisaatiossa asuu vääryys, jota Bulgakovilla edustaa Pontius Pilatus. Pahuus piileskelee byrokratiassa, sen kasvottomissa hallinnon rutiineissa.

Adolf ”Minä tottelin vain käskyjä” Eichmanin oikeudenkäynnissä todistajat kertoivat karmaisevista joukkomurhista. Psykiatrit tarkkailivat syytettyä. Holokaustista selvinnyt juutalaisyhteisö inhosi Arendtin raportteja. Valtaviin rikoksiin syyllinen ei ollutkaan dramaattinen psykopaattinero, vaan säälittävän tuntuinen kauppamatkustaja, joka haki hyväksyntää muilta.

Arendt väitti, että pahuus onkin banaalia ja tyhmää. Se on läsnä, kun totellaan kyseenalaistamatta ja halutaan vain kuulua joukkoon miettimättä seurauksia. Väitteen pahuuden arkisesta huomaamattomuudesta koettiin jopa syyllistävän juutalaisia omasta joukkomurhastaan.

Eichmann hirtettiin. Silti monien mielestä tarinan loppu ei ollutkaan oikeanlainen. Arendtin johtopäätös, jonka mukaan Eichmann kaikessa arkisuudessaan oli kuin kuka tahansa meistä, antaa pahuudelle kaikkein pelottavimmat kasvot.

Iida Simes

Margarethe von Trottan ohjaama Hannah Arendt -elokuva on YLE Areenassa 10. helmikuuta saakka.

Kommentoi Facebookissa
Sideways 2019
Route Couture