Teksti Iida Simes Kuva Oslo Freedom Forum

Charlie Hebdo -lehden toimittaja Zineb El Rhazoui vältti
terrori-iskun, mutta sai kuolemantuomion.

Journalisti Zineb El Rhazouin elämä muuttui totaalisesti 7. tammikuuta 2015, kun hänen työpaikalleen Charlie Hebdo -lehteen Pariisissa tehtiin terrori-isku. Monille kävi huonommin. Kaksitoista elämää päättyi. Iskussa kuoli suurin osa Charlie Hebdon toimitusta ja monta sivullistakin.
Pian iskun jälkeen päättyi myös sen tekijöiden, veljesten Said ja Chérif Kouachin maallinen taival.
Kohta miljoonat ihmiset tukivat lehteä julistaen olevansa Charlie, ”Je suis Charlie”. ­Islamistijärjestöt ilmoittivat ottavansa iskusta vastuun. Ranskan muslimiyhteisö sanoutui iskusta voimakkaasti irti.
Politiikan ja uskonnon ero näkyi selkeästi.

Tapasin Zineb El Rhazouin viime toukokuussa Amsterdamissa sananvapaus- ja ihmisoikeuskokouksessa, jossa hän oli pääpuhujana. Hänen esiintymisestään tiesi etukäteen tosin vain muutama järjestäjä. Kukaan ei saa tietää hänen liikkeistään.
El Rhazoui elää jatkuvassa poliisivartioinnissa.
”Ympärilläni on koko ajan ainakin kolme turvamiestä. Tämä on uusi perheeni.”
Yli 7 500 ihmisen levittämissä Twitter-viesteissä islamistijohtajat väit­tävät vasta 33-vuotiaan El Rhazouin tappamisen olevan uskonnollisesti toivottavaa ja jopa palkinnon arvoista.
”Minä jäin henkiin vain siksi, etten ollut paikalla toimituskokouksessa, jonne murhaajat hyökkäsivät”, hän kertoi. ”Olin tammikuussa lomalla kotikaupungissani Casablancassa Marokossa. Kun islamistit huomasivat, että olen vielä hengissä, he kirjoittivat, että Muhammad on tyytyväinen vasta, kun pääni on irrotettu ruumiistani.”
Myös Zineb El Rhazouin marokkolaissyntyinen mies on joutunut jättämään kotinsa. Uhkaukset ulotettiin häneenkin.
Onneksi huumori kukkii edes hetkittäin.
”Minusta on tullut aikamoinen Pariisin hotellien asiantuntija”, hän nauraa. ”Voimme asua yhdessä paikassa korkeintaan kahdeksan vuorokautta kerrallaan, sitten on pakko vaihtaa. Tiedän tarkkaan, missä hotelleissa ja kaupunginosissa on mukavinta ja voinko saada jostain yöllä ruokaa. Ulos en saa enää mennä ostoksille. Ystävienkin tapaaminen on hyvin vaikeata.”

”En minä täysin ymmärrä, miksi näin on tapahtunut. Enhän ole tehnyt mitään pahaa.”
El Rhazoui näyttää surulliselta ja väsyneeltä. Hän pyrkii silti analysoimaan, miksi näin on käynyt.
”Olen taustaltani muslimi ja opiskellut Koraania. Äidinkieleni on arabia. Olen nainen. Ihmistä, jonka nimi on Zineb, ei voi syyttää rasistiksi, niin kuin monia eurooppalaisia voi. Sen takia minulle pitää asettaa kuolemantuomio.”
El Rhazouin mukaan rasistiksi syyttäminen on mitä tehokkainta vaientamista: kun esimerkiksi eurooppalaista ihmistä syyttää rasistiksi tai jopa ’islamofobiksi’, tämä lakkaa arvostelemasta islamistisia diktatuureja.
”Se vasta on rasismia, jos ajatellaan, että täällä Euroopassa ihmisoikeudet ovat arvo, mutta me islamilaisiin maihin syntyneet olemme jotenkin tuomittuja elämään vanhojen kulttuurien epäoikeudenmukaisten sääntöjen kanssa.”
Zineb El Rhazoui tietää, mistä puhuu. Entisessä kotimaassaan Marokossa hän opetti Koraania yliopistossa. Vuosina 2008–2009, ennen muuttoaan Ranskaan, hän työskenteli reportterina Gazassa.
Sananvapaus- ja ihmisoikeuskokouksessa pitämänsä puheen lopuksi El ­Rhazoui vetoaa yleisöön, joka on enimmäkseen toimittajia, kirjailijoita ja kustantajia. Sananvapaustaistelun ydinjoukkoa. ”Älkää jättäkö meitä yksin! Me tarvitsemme teitä. Te sanoitte ’Je suis Charlie’, minä olen Charlie, ja sanokaa vieläkin niin.”

Charlie Hebdo on ollut ylpeä toiminnastaan marginaaleissa. Lehti on tasapuolisesti pilkaten paljastanut kaksinaismoralistisia huijauksia ja kurkistanut valtaapitävien fasadien taakse pohtien, minkälaista tekopyhyyttä sinne kätkeytyy. Charlie Hebdo on halunnut olla nimenomaan pienen ihmisen puolella, eikä tätä suinkaan sortamassa.
Lehden toimittajat eivät juuri koskaan tienanneet pari euroa maksavalla pila-aviisillaan, mutta he pitivät missiotaan kunnianhimoisena ja älykkäänä.
Lehden missio ei ole auennut kaikille. Saman tien kun maailma alkoi surra terrori-iskussa murhattuja Charlie Hebdon piirtäjiä, alkoi – varsinkin Ranskan ulkopuolella – keskustelu siitä, onko lehti itse rasistinen. Monet heistä, jotka olivat tukimielenosoitusten aikaan sanoneet olevansa Charlie ja mukana sananvapaustaistelussa, alkoivat perua sanojaan.
”Tämä keskustelu lehdistössä on ollut minulle kamala pettymys”, El Rhazoui huudahti minulle myöhemmin puhelimessa.
”Aivan kuin yhtäkkiä mielipide olisi kääntynyt niin, että me ansaitsimme mitä saimme. Kuin olisimme hävinneet jonkin kummallisen pelin, josta kuolema joukkomurhassa on ihan luonnollinen ­seuraus.”

Charlie Hebdo on joutunut lopulta itse julman kaksinaismoralismin uhriksi. Ensin näitä rasismin ankarimpia kriitikoita syytettiin rasisteiksi ja lopulta heidän puoliaan pitävätkin he, jotka ovat ainakin omissa yhteiskunnissaan ylläpitämässä samoja arvoja, joita Charlie Hebdo kaikin voimin vastustaa.
Yksi herkullisimmista mutta julmimmista oivalluksista oli George Washingtonin yliopiston valtio-opin professorin Marc Lynchin kommentti sosiaalisessa mediassa. Tämä suivaantui katsellessaan Charlie Hebdon puolesta järjestettyä marssia.
”Kiva että niin monet johtajat pystyivät ottamaan vapaata toimittajien ja toisinajattelijoiden vangitsemisesta ja kiduttamisesta ja pääsivät marssimaan Ranskaan.”
Mielessä kävi monella, että Charlie Hebdon murhatut toimittajat pyörivät nyt haudoissaan: eturivissä Ranskan presidentin vieressä sananvapauden puolesta mieltään osoittivat muun muassa Egyptin, Turkin, Venäjän, Algerian, Arabiemiirikuntien ja Gabonin ylintä johtoa.
Kaikki nämä maat ovat sananvapaustilastojen murheenkryyniosaston kärjessä.

Jo Rabelaisista asti julkinen pilkka on ollut vahva osa Ranskan poliittista ja populaaria kulttuuria – niinkin paljon, että monien mielestä on jopa hienoa päästä piirros­revittelyn uhriksi. Renessanssiajan nero, kirjailija ja tutkija Francois Rabelais oli humanisti, jonka mukaan esimerkiksi papiston valta oli aivan liian suurta. Rabelais suositteli naurua vastaiskuksi liian pompöösille pomottelulle. Hänen mukaansa ilveilyyn kannatti ottaa mukaan vielä pissaa ja kakkaa, jotta ­kaikki varmasti tajuavat, että nyt paljastetaan rajuja juttuja ja riisutaan vallan symboleja.
Charlie Hebdo -lehden piirrokset ovat useimmiten viitanneet ajankohtaiseen valtalehdistössä käytyyn keskusteluun, jossa on jo ennen pilakuviin päätymistä käytetty monenlaisia äänenpainoja, ehkä rasistisiakin. Kerran Hebdon kannessa oli apinaksi piirretty tummaihoisen näköinen ihminen ja teksti Rassemblement Bleu Raciste eli ”Sininen rasistikokous”.
Apina-piirroksen oli tehnyt taiteilija Charb, eli Charlie Hebdon päätoimittaja Stéphane Charbonnier. Hänet murhattiin terrori-iskussa. Vaikka ulkomailla piirros ei avautunut, ranskalaiset tiesivät erinomaisen hyvin, että piirroksen elementit viittasivat äärioikeistolaiseen Front National -puolueeseen – sen alaosaston slogan oli Rassemblement Bleu Marine.
Apina-kannen aikoihin Ranskassa käytiin kireää väittelyä maahanmuuttajista ja näiden kansalais­oikeuksista.
Piirros varmasti suututti ranskalaista rasistista äärioikeistoa. Olihan kuvan pointti paljastaa ja kärkevästi kommentoida maahanmuuton vastaista politiikkaa.
Jos ei tunne pilapiirtämisen traditiota ja varsinkin jos ei tiedä mihin piirrokset viittaavat, pilat voidaan tulkita kuitenkin aivan liian yksioikoisesti, suorastaan katastrofaalisen väärin.
Pitäisikö kaiken pilkankin olla niin selkeää, ettei kukaan vaan loukkaannu vääristä syistä?
”Jokaisella on oikeus sulkea televisio, kun sieltä tulee huonoa ohjelmaa. Jokaisella on oikeus olla ostamatta lehteä, jota pitää mauttomana. Samoin jokaisella on oikeus sanoa mielipiteensä ääneen tai kirjoittaa se. Mutta oikeus olla loukkaantumatta – ei sellaista ole!” Zineb El Rhazoui vastaa painokkaasti.

Yksi suurimpia paradokseja Charlie Hebdon kuulumisissa on se, miten nyt kun tulevaisuus uuden toimituksen kanssa on vaakalaudalla ja jäljelle jääneet sinnittelevät surun ja uupumuksen keskellä, lehti on vihdoinkin rikas. Avustuksia ja lahjoituksia virtaa.
Miltä lehden tulevaisuus näyttää?
”En todellakaan tiedä. Vaikea sanoa. Me menetimme niin paljon. Jotkut menettivät kaiken. Minä menetin vanhan perheeni. Olemme edelleen ­sokissa ja surullisia.”
El Rhazoui allekirjoitti joidenkin kollegojensa kanssa maaliskuussa avoimen kirjeen, jossa kritisoitiin lehden omistajien linjaa terrorihyökkäyksen jälkeen. Allekirjoittaneet toivoivat, että uudella varallisuudella taattaisiin lehden jatkuvuus.
Toukokuussa El Rhazoui hyllytettiin toviksi, mikä joidenkin mielestä johtui hänen kriittisestä ulostulostaan. El Rhazouita ei kuitenkaan erotettu.
Charlie Hebdo on muuttanut tuhotusta toimistostaan uusiin, salaisiin tiloihin. Vain harva tietää toimituksen olinpaikan.
Koska lehdestä on niin vaikea puhua tilanteen ollessa edelleen kriisissä, kysyn reippaasti, miltä maailmanpoliittinen tilanne näyttää.
El Rhazoui ei kuulosta pontevan tietäväiseltä edelleenkään.
”Mitä tapahtuu Nigeriassa, miksi tytöt kaapattiin? Tai Syyriassa? En tiedä, enkä tiedä miten väkivallan laajeneminen voitaisiin estää. Koko maailma on kriisissä. Minä kannatan demokratiaa ja hyväksyn kaikki uskonnot, vaikken ole itse uskonnollinen. Mutta poliittinen islam on epädemokraattista.”
Pitääkö meidän pelätä?
”Ei missään tapauksessa! Jos pelkäämme, menetämme kaiken vapautemme.”