Mika Ronkainen sovittaa palkitun maastamuuttajadokumenttinsa teatterilavalle.
Kuva Velda Parkkinen
Dokumenttielokuva lähtee liikkeelle kesäisen ulkoilmakonsertin lavalta. Kamera zoomaa bändissä synkkänä kitaraa soittavaan Kai Latvalehtoon. Taustaäänenä mies itse kertoo, kuinka kyllästynyt on keikkailuun ja musiikkiin yleensä ja erityisesti suomirokin soittamiseen. Hän kun ei edes tunne itseään suomalaiseksi.
Elokuva jatkuu dokumentin, road-movien ja musikaalin persoonallisena yhdistelmänä, jossa Latvalehto palaa isänsä kanssa lapsuutensa hoodeille – ruotsinsuomalaisten maahanmuuttajien 1970-luvulla kansoittamaan göteborgilaiseen lähiöön.
Matkalla kohdataan nykyisiä ruotsinsuomalaisia arkisissa tilanteissa. Elokuvaa rytmittävät pysähdyspaikkojen äärelle musiikkivideoiden tyyliin toteutetut ruotsinsuomalaisten muusikkojen esiintymiset. Pojan ja isän keskusteluja kuvaavat avainkohtaukset on kuvattu kiinteällä kameralla pitkien automatkojen aikana.
Äärimmäisen intiimillä tasolla kulkeva selviytymistarina laajenee yleiskuvaksi suomalaisten 1970-luvun massamuutosta Ruotsiin. Samalla se kertoo ylipäänsä siirtolaisuuteen liittyvistä traumoista.
Lähtökohtana oleva yhden ihmisen elämänahdistus tulee terapoiduksi kokemuksistaan avautuvien ihmisten vilpittömyydessä ja sympaattisessa tilannekomiikassa tavalla, mikä syventää myös katsojan ymmärrystä.
Ei ole ihme, että tämä Mika Ronkaisen vuonna 2013 valmistunut Laulu koti-ikävästä voitti parhaan pohjoismaisen dokumenttielokuvan palkinnon Göteborgin kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla. Se palkittiin myös kolmella palkinnolla Tampereen elokuvajuhlilla ja kahdella Jussilla seuraavana vuonna.
Ronkainen tunnetaan myös dokumenteistaan Oulu palaa – kaupunki joka katosi (1988), Huutajat – the Screaming Men (2003) ja Freetime Machos (2010).
Kesäkuussa 2013 yhdysvaltalainen viihdealan lehti Variety valitsi Ronkaisen yhdeksi kymmenestä kiinnostavimmasta eurooppalaisesta elokuvaohjaajasta. Ronkaisen töistä huokuukin omaleimaisen artistinen kyky löytää yhteiskunnallisiin teemoihin arkikokemuksellinen näkökulma.
Ronkainen näyttää myös pääsevän koskettavan syvälle kuvaamiensa henkilöiden aralle yksityisalueelle.
”Äitini on opettanut minulle empatiaa, sen avulla pääsee ihmisten lähelle. Jos itse antaa jotain, silloin aina saa myös jotain”, kuvaa Ronkainen henkilöohjauksen metodiaan ja siemaisee kahvikupistaan kalliolaisessa kulttuuribaarissa.
”Jouko Turkka on sanonut joskus, että ihan sama mitä keksii, todellisuus lyö sen aina laudalta. Hommaa tehdessä pitää olla avoin sille, että aina tulee vastaan jotain, mitä ei ole voinut etukäteen kuvitellakaan.”
Oululaisen elokuvantekijän Helsingin-työmatkan bongauskohteita ovat olleet Juha Hurmeen KOM-teatterille ohjaama Muuttomiehet ja Susanna Kuparisen politiikkakollektiivin Ryhmä-teatteriin tekemä Eduskunta III.
”Teatteri on kiinnostanut aina”, toteaa Ronkainen ja viittaa samalla valmisteilla olevaan näytelmäänsä, joka perustuu juuri Laulu koti-ikävästä -elokuvan materiaalin. Sen ensi-ilta on Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä helmikuun lopulla.
Ronkainen itse ei pidä siirtymää dokumentin puolelta teatteriin mitenkään outona liikkeenä.
”Dokumenttiteatteri on yhtä vanha kuin dokumenttielokuva”, alleviivaa Ronkainen ja kertoo, ettei elokuva ole ollut mikään itsestään selvä ilmaisulaji hänelle alun perinkään.
”Tulin elokuva-alalle vähän sattumalta, musiikin kautta. Pyörin 11–27-vuotiaana bändikuviossa. Kun 90-luvun alussa musavideot rantautuivat Suomeen, kukaan bändin lähellä ei osannut tehdä niitä. Siksi hakeuduin itse alan koulutukseen. Tosin bändi tietenkin hyytyi sillä aikaa, kun itse innostuin leffojen teosta. Oppilastyönä tekemäni dokumentit saivat kuitenkin palkintoja ja valinta tuntui järkevältä.”
Ronkainen vihjailee ilkikurisesti, että vireillä olevan teatterihankkeen yksi syypää on juuri Susanna Kuparinen, jonka vierailu hänen Oulun kämpillään saattoi jotenkin jättää sinne leijumaan vahvan dokumenttiteatterin tuoksun.
”Minulle Eduskunta II kolahti lujaa. Sitten kun Oulun kaupunginteatterin johtaja Mikko Kouki kysyi, mikä olisi paikallinen aihe, mistä voisi tehdä teatteriesityksen. Minulle ei tullut ensin mitään mieleen. Mutta sitten tuumin, että tässä dokumentin materiaalissa on sopivan paikallinen, kansallinen ja kansainvälinen aihe kerralla paketissa.”
Teatteriesityksen tavoitteena ei ole toistaa elokuvaa uudessa muodossa. Ronkainen kertoo käyneensä läpi elokuvan koko 40 tuntia käsittävän materiaalin ja litteroineensa sieltä talteen parhaat palat. Itse käsikirjoitus on koostettu nimenomaan dokumenttiteatterin metodein.
Lavalle on tulossa toistakymmentä näyttelijää ja tärkeässä roolissa oleva livebändi.
”Leffassa oli hyvin selkeästi teemana, että suomalaiset ovat olleet siirtolaisena ja elintasopakolaisena ulkomailla. Siis hyvin samassa asemassa kuin nyt on uusia väestöryhmiä täällä esillä. Kymmenen vuoden sisällä Ruotsiin muuttajia oli jopa 300 000, enimmäkseen Pohjois-Suomen ja Itä-Suomen maaseuduilta. Tänä vuonna Suomeen on tullut tähän nähden hyvin vähän ulkomaalaisia”, Ronkainen tuumii.
”Koen, että minulla on tekijänä velvollisuus tuoda tätä teemaa nyt vielä enemmän tähän aikaan kiinni. Teatteriesitys ei todellakaan ole mikään nostalgiakeikka, kuten ei ollut dokkarikaan. Teatteri on parhaimmillaan, kun se kommentoi nykyhetkeä.”
Elokuvan ja teatterin esitystapojen erot vaativat kuitenkin työstöä.
”En ole koskaan ennen tehnyt itse teatteria, se on todella kiinnostava prosessi oppia. Elokuvaversiossa draama tapahtuu päähenkilön päässä sekä isän ja pojan välisissä keskusteluissa. Suurin haaste on se, kuinka lähikuvat tehdään teatterilavalla. Monologien käyttö on tietysti yksi ratkaisu tähän”, Ronkainen pohdiskelee.
Ronkainen kertoo myös kehittyneensä dokkareidenkin kanssa koko ajan tuotannollisesti ja esteettisesti kohti fiktiota. Hän on huomannut etsineensä enemmän ja enemmän sellaista ”puhdasta” elokuvaa, jossa puhutaan ja selitellään vähemmän. Tärkein on usein rivien välissä ja hiljaisissa hetkissä, syvenevissä tunnelmissa.
”Koen tekeväni enemmän taidetta kuin journalismia. Moni onkin luullut Laulu koti-ikävästä -leffaa fiktioksi. Lisäksi se onnistui niin monella tavalla helvetin hyvin, että en keksi, mikä dokkariaihe juuri nyt kiinnostaisi. Yksi kollega ehdotti, että samalla konseptilla voisi tehdä elokuvan amerikansuomalaisista siirtolaisista. Itse kuitenkin koen, että kuolisin siihen, jos joutuisin elämään sen saman tekemisen prosessin uudestaan. En usko teollisuuteen taiteessa, siihen, että sapluunalla voi kopioida menestysreseptin uudestaan.”
Tätä vasten ei ole yllättävä kuulla, että Ronkaisella on viimeisen parin vuoden aikana ollut työn alla myös draamaelokuva. Siinä seurataan kolmea erilaista perhettä yhden äitienpäiväviikon ajan. Keskustarinassa guatemalalainen nuori mies tulee Suomeen etsimään tänne adoptoitua pikkuveljeään.
Ronkainen paljastaa kirjoittavansa kaiken muun rinnalla televisioon tarkoitettua poliisisarjaa yhdessä Merja Aakon kanssa. Kyseessä on kahdeksanosainen sarja, joka on jonkinlaista mustaa draamaa, pohjoispohjalaiseen ilmapiiriin sijoitettua nordic noiria.
Viime syksynä tehty päätös jättäytyä pois tuotantoyhtiön päivätyöstä ja heittäytyä vapaaksi agentiksi näyttää todellakin tuoneen energiaa ja aikaa paneutua omaan tekemiseen täysillä.
”Joskus on pakko tehdä muutoksia elämässä. Jos jää paikalleen, oikeasti kuolee, jos ei ihan fyysisesti, niin henkisesti ainakin. Ihailen taitelijoita, jotka muuttuvat, esimerkiksi joku David Bowie on tässä mielessä uskomaton.”
Laulu koti-ikävästä esitetään Yle Teemalla 21.11.
Laulu koti-ikävästä -dokumenttiteatterinäytelmä saa ensi-iltansa Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 27.2. Kaikki Mika Ronkaisen dokumenttielokuvat ovat katsottavissa myös hänen kotisivuiltaan.
