Artikkeli on aiemmin julkaistu Voimassa 1/2015.

Vuonna 1977 Geologian tutkimuskeskus teki ikiköyhäksi tuomitusta Kainuusta merkittävän löydön: askeettinen kansallismaisema kätki uumeniinsa mittaamattoman mahdollisuuden. Pääasiassa nikkeliä ja sinkkiä sisältäneestä monimetallimalmiosta muodostui ainutkertainen toivonkipinä syrjäiselle maakunnalle, joka hallitsi valtakunnallisia kärkisijoja lähinnä vain työttömyys- ja muuttotappiotilastoissa.

Malmilöydöksen ansiostakaan nopeita voittoja ei ollut luvassa.

Kaivostoiminta aloitettiin vasta kolme vuosikymmentä myöhemmin, 1. lokakuuta vuonna 2008, suurten toiveiden ja sanojen saattelemana. Jo muutamassa vuodessa siitä muodostui kategoriassaan Suomen historian tunnetuin. Vuosikymmenten odotus paljastui pian painajaiseksi: moniongelmaisesta Talvivaarasta tuli taloudellinen tragedia ja maamme tähänastisen taipaleen vakavin ympäristökatastrofi.

Markku Heikkisen käsikirjoittama ja ohjaama dokumenttielokuva Talvivaaran miehet saa ensi-iltansa 20. helmikuuta. Dokumenttielokuva on kaivosyhtiön työntekijöiden kertoma, suuria tunteita sisältävä kuvaus Talvivaaran varaan laskettujen toiveiden romuttumisesta ja paikkakunnan putoamisesta yhtäkkiseen ahdinkoon, jonka syvyistä se ei ollut kohdannut koskaan aiemmin. Usko Talvivaaran nousuun ja kymmeniä vuosia kestävään vakaaseen työllisyyteen oli saanut työntekijät sijoittamaan paikkakuntaan ja tulevaisuuteen. Monella oli harteillaan perhe, uusi asunto ja velka, mutta päällimmäisenä mielessään täysi tietämättömyys tulevasta.

Haastateltujen työntekijöiden puheenvuorot tuovat esiin karun todellisuuden Talvivaara-illuusion takana. Dokumenttielokuva palaa jo aiemmin esitettyyn kritiikkiin siitä, miten kaivosyhtiön vaikeudet ja erityisesti malmin rikastamiseen liittyvät ongelmat kävivät ilmi jo kaivoksen alkuvaiheessa mutta miten julkisuudessa niistä vaiettiin. Olisivatko kaivoksen ongelmat olleet ratkaistavissa, jos epäonnistumiset olisi myönnetty ajoissa ja niihin olisi puututtu välittömästi? Työntekijöiden tunteet omasta työpanoksensa riittävyydestä olivat ristiriitaisia: vaikeudet jatkuivat, vaikka jokainen teki parhaansa uusien vastoinkäymisten estämiseksi.

Ongelmien pimittäminen ja epävarmat tulevaisuudennäkymät eivät olleet ainoita kaivosyhtiön työntekijöiden paineita. Työpaikkojen hinnalla työntekijät joutuivat käymään kauppaa paitsi tulevaisuutensa, myös maineensa, arvojensa ja jopa terveytensä kustannuksella.

Talvivaarassa prosessioperaattorina työskentelevän ja dokumentissa puhuvan Juha Korhosen mukaan kaivoksen toiminnan päästyä käyntiin työntekijöille tehtävien kemikaalialtistumisten selvityksissä eli biomonitoroinneissa työntekijöiden elimistöstä löytyi raskasmetalleja yli sallittujen määrien. ”Kyllähän se aina siinä vaiheessa pyörii mielessä, mutta sitten se tahtoo unohtua”, Korhonen huokaa.

Kaivoksella työskenteleviä leimattiin myös vastuullisiksi yhtiön vahingoista, mikä johti paikkakunnalla yleisen sylkykupin asemaan – jopa suoranaisiin syytöksiin.

”Niinkin rankkaa se on ollut, että lapsia kiusataan koulussa, jos iskä tai äiskä sattuu olemaan Talvivaarassa töissä. Parempi, kun ei sano, missä on töissä”, prosessioperaattori Veikko Sinkkonen toteaa.

Dokumenttielokuva ravistelee katsojan pohtimaan työpaikan hintaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Onko työnteon arvo elämässämme niin ensisijainen, että olemme valmiit riskeeraamaan paitsi miljardeja euroja, myös kotiseutumme puhtaan luonnon ja pahimmillaan jopa oman terveytemme?

Vuonna 2003 Talvivaaran muodollisella yhden euron kauppahinnalla ostaneen Pekka Perän onnistui luoda liikeideansa ympärille tarina, joka sisälsi suomalaiseen mielenmaisemaan uppoavat elementit: lupauksen useista sadoista työpaikoista seudulle, joka niitä kaikista kipeimmin kaipasi. Kaivoksen avaamista edeltäneet vuodet olivat ­yhtiölle silkkaa voittokulkua. Talvivaaraa ja sen hyödyntämää bioliuotusmenetelmää povattiin näyttävästi teollisuustaipaleemme mahtavimmaksi menestystarinaksi.

Suuret puheet, positiivisen imagon ylläpitäminen ja niiden taustalla oleva rahoituksen tarve muodostivat vaikean kierteen kaivoksen todellisen tilanteen tunnustamiselle. Vielä syksyllä 2014, kun operatiivinen yhtiö Talvivaara Sotkamo oli jo konkurssin partaalla, toimitusjohtaja Perä yritti valaa uskoa ja vakuutella ihmisiä yhtiön valoisasta huomisesta.

Vahinkojen kaunistelemisella oli kuitenkin päinvastaiset seuraukset. Talvivaara menetti luottamuksen niin työntekijöidensä, paikallisten asukkaiden kuin laajemmin suomalaisten silmissä.

Dokumentissa tuntemattomaksi jäänyt paikallinen tiivistää monen Talvivaaraa kritisoineen tuntemukset:

”Vaikka se olisi kuinka paha se tilanne, niin kertokaa, miten se on.”

Dokumenttielokuva nostaa esiin myös sen, miten Talvivaara ei tahrannut toimillaan pelkästään omaa mainettaan, vaan asetti koko kaivosteollisuuden – ja myös viranomaistoiminnan – luotettavuuden yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen. Kaivosta vastaan nousi ennennäkemättömän suuri ja taustoiltaan monipuolinen kansanosa. Ilmiö oli Suomessa uusi. Kaivoskriittisyys yhdisti niin ympäristö-, talous- kuin työllisyyskysymyksistä kiinnostuneet kansalaiset, eikä kaivoksen toimintaa kyseenalaistamalla leimautunut minkään yksittäisen puolueen tai ryhmittymän edustajaksi. Ilmiö kertoo osaltaan siitä, miten vaikuttavuudeltaan laaja-alaisesta toiminnasta kaivosteollisuudessa on kysymys.

Dokumentin vahvimmaksi ominaisuudeksi nousee sen aitous. Dokumentissa edes jurot suomalaismiehet eivät pelkää puhua tunteistaan. Aitous viestii katsojalle myös siitä, kuinka tapahtumat ovat koskettaneet haastateltavia: kun kyse on tarpeeksi henkilökohtaisista asioista, tunteiden kontrolloiminen televisiokamerankin edessä on miltei mahdotonta. Juuri niin tärkeistä asioista Talvivaarassa on kysymys – perheistä, kodeista, kotiseudusta ja toimeen­tulosta.

Elokuva herättää katsojan pohtimaan tilannetta myös kaivosviranomaisten näkökulmasta. Kuinka itselleen pystyy selittämään ja oikeuttamaan toiminnan, joka aiheuttaa korvaamattomia vahinkoja niin ympäristölle, taloudelle kuin yhtiön palveluksessa työskenteleville ihmisille ja heidän perheilleenkin?

Suurimmat tunnepurkaukset kulminoituvat kuitenkin tilanteen kokonaisvaltaiseen mahdottomuuteen. Työntekijät ovat tilanteessa, jossa kaikkensa antaminenkaan ei riitä korjaamaan toimimatonta prosessia. Kaivosyhtiö on tilanteessa, jossa varat, olosuhteet ja vähiin käyvä aika tekevät ongelmien ratkaisemisesta miltei mahdotonta. Paikalliset asukkaat puolestaan käyvät taistelua oikeuksiensa, oman kotiseutunsa ja sen säilymisen puolesta niin kaivosyhtiötä kuin viranomaisia vastaan. Vastauksiksi kysymyksiinsä he saavat vain katteettomia lupauk­sia, vakuuttelua, vähättelyä sekä tunteen siitä, ettei heidän huoltaan oteta todesta.

Kaivosteollisuudesta povataan 2000-luvun pelastajaa Lapin ja Itä-Suomen kunnille. Mikäli kaivoksilla päädytään ratkaisemaan maamme syrjäisten kuntien tulevaisuus, olisi ajankohtaista kysyä: mikä pelastaa meidät Talvivaaran osoittamalta, kokonaisvaltaiselta katastrofilta kaivostoiminnan jälkeen?

Talvivaaran miehet -elokuvasta on näytös perjantaina 30.1. Docpoint-festivaalilla Helsingissä.

Talvivaaran miehet -elokuva ensi-illassa 20.2. Voimaa julkaiseva Voima Kustannus on markkinointiyhteistyössä tuotantoyhtiön kanssa.