Näetkö punaista, näetkö unta? Hanna Rytin ohjaamassa Punainen uni -esityksessä sukupuoli näyttäytyy arkisessa absurdiudessaan: lähellä omaa kokemusta ja kummallisissa tilanteissa. Versus Circuksen ja Reunaryhmän tuottamaa esitystä pääsi makustelemaan Höyhentämön intiimillä, pienellä lavalla.

Punaisessa unessa vilahtavat inhimillisten kokemusten lisäksi niin värematojen sukupuolen määräytyminen kuin bonobo-simpanssien seksikäyttäytyminenkin. Nykysirkusta hyödyntävä teos on kollaasi kohtauksista, jotka avautuvat pyörryttävän moniin suuntiin.

Kun sukupuolten valtasuhteista puhutaan arkisesti, vedotaan usein biologiaan. Ihmisten käytökselle haetaan oikeutusta eläinkunnan esimerkeistä: jos kerran simpanssiurokset haalivat mahdollisimman paljon naaraita ympärilleen, mikseivät ihmismiehetkin. Mutta lähisukulaisistammekin löytyy monenlaisia esimerkkejä.

”Esimerkiksi lähisukulaisemme bonobot harrastavat paljon seksiä keskenään ja laumoja hallitsevat matriarkat. Miksi ei argumentoida, että se olisi ihmiselle luontainen tapa elää?” kysyy ohjaaja Hanna Ryti.

Punainen uni on hyvä tilaisuus testata omia käsityksiä sukupuolesta. Teos vilisee keskenään ristiriitaisia, erilaisia väitteitä naisista ja naiseudesta. Katsomon hämärässä voi kuulostella, miten ne omalla kohdalla kolahtavat.

Kohtaukset eivät rakennu vain subjektiivisten kokemusten ympärille. Tärkeä osa on sillä, miten toiset naiset puhuttelevat ja ajattelevat ääneen sukupuoltaan.

Eräs hieman hyytävä, toistuva hahmo on äiti. Äiti siivoaa, on totinen ja ronski, puhuu karmeita juttuja ja sanoo, että maailma on kova paikka.

”Jonkinlaista isän- ja äidinmurhaahan tässä tehdään. Se on tie emansipaatioon”, Ryti sanoo.

Synkkiä juttuja puhuva äitihahmo tuo mieleen kovan raatajäidin, jonkinlaisen Suomi-ikonin. On hätkähdyttävää huomata, miten äitiys ja kansallisuus limittyvät toisiinsa.

Esityksessä kansallisesta äitimyytistä yritetään päästä ulos dokumentaarisin keinoin: seinälle heijastuva videoklippi vie pois teatterista haastattelemaan Suomeen muuttanutta naista. Nainen kertoo työnsä nautinnoista ja arjestaan lasten kanssa. Ja hän toivoo, ettei muslimeista tehtäisi yleistyksiä.

”Olen havahtunut naiseuden normeihin eri tilanteissa, aina kun niihin on jotenkin törmännyt, esimerkiksi työelämässä. Äitiyden kohdalla olen havainnut normien olevan vielä tiukempia”, Ryti kertoo.

Kaikilla on käsityksiä siitä, mitä äitiys on ja minkälainen on äiti. Oma kokemus sovitetaan siihen, mitä on sopivaa sanoa.

”Julkisuudessa on vain tietynlaisia tarinoita äitiydestä, vaikka oikeasti kaikkien tarinat äideistä ja äitinä olemista ovat henkilökohtaisia ja tosia.”

Kun heikkouden kokemuksista ei puhuta ja media tarjoaa vain menestystarinoita, yksilön ahdistus ja yksinäisyys kasvavat. Siksi on vapauttavaa ja parantavaa, kun toisenlaiset tarinat pääsevät ääneen.

Niihin voi reflektoida omia kokemuksiaan, ja hyvässä tapauksessa voi löytää näkökulman omiin kipeisiin kohtiin, jolloin ne helpottuvat. Sellainen on tunne-elämää emansipoivaa taidetta.

Äitiyden alku on Punaisessa unessa sangen karu – ja ajankohtainen synnytyssairaaloiden karsimisen vuoksi. Ensi vuonna on tulossa voimaan päivystysasetus, jonka seurauksena pienet synnytyssairaalat todennäköisesti lopetetaan.

Punaisessa unessa sairaanhoitaja-kätilö puhuu synnyttäjälle vain lääkkeistä ja reippaudesta hoputtaessaan tätä eteenpäin. Tuore äiti hämmästelee ruumiin repeytymistä ja kipua ja on täynnä kysymyksiä. Kipu on aina henkilökohtaista, ja henkilökohtainen kokemus unohtuu helposti medikalisoivan synnytystehtaan käytännöissä.

Punainen uni näyttää suuntaviittoja monille erilaisille emansipaation reiteille. Ja vähintään mylläyttää ajatuksia sukupuolesta.

Kirjoittaja on feministi ja vapaa toimittaja.

Versus Circus ja Reunaryhmä: Punainen uni. Esitykset Helsingin Teatteri Höyhentämöllä 28.9-5.10.2014.