Osallistuimme 11.-18.6. Rauma Biennale Balticumin yhteydessä järjestettyyn työpajaan. Migrating Art Academies Laboratory kokosi biennaalin avajaisviikolla Raumalle viisitoista kansainvälistä kuvataiteilijaa ja kuraattoria. Työpajan tarkoituksena oli pohtia ja kehittää työkaluja ja strategioita, joilla taide ja aktivismi voivat toimia osana yhteiskunnallista muutosta.

Ryhmämme huomio kiinnittyi välittömästi biennaalia mainostaviin julisteisiin. Yhdessä julisteessa mustan naishahmon kasvoja peitti valkoinen nauha, jossa oli teksti Crime Scene (rikospaikka). Yksi silmä oli paljaana ja katsoi suoraan katsojaan.

Toisessa mainosjulisteessa musta nainen tai tyttö katsoi niin ikään suoraan katsojaan. Myös hänen kasvojaan peitti valkoinen nauha ja Crime Scene -teksti. Hahmon silmät olivat näkyvissä ja katsoivat kohti.

Kuvat herättivät vahvoja mielikuvia. Ne viittasivat tiettyyn epäilyttävyyden ja uhrihahmojen kuvastoon. Miksi kuvan tekijät halusivat vihjata epämääräisesti rikoksesta, ihmissalakuljetuksesta, raiskauksesta tai prostituutiosta? Millaista identifikaatiota katsojalle tarjottiin? Meitä kiusasi, että eltaantuneet mielikuvat herätettiin vailla minkäänlaista murtumaa tai uutta näkökulmaa.

Kaiken huipuksi nämä stereotyyppisesti esitetyt mustat naishahmot mainostivat näyttelyä, jonka teemoja olivat ”rakenteellinen ja erityisesti lapsiin kohdistuva väkivalta, pakolaisten ja siirtotyöläisten asema ja sanomisen ja ilmaisun vapaus” ja joka nosti esiin ”asioita, joita pitäisikin kohdella rikoksina ihmisten itsemääräämisoikeutta, tasa-arvoa, sananvapautta ja ympäristön tuhoamista vastaan”, kuten näyttelyn suojelija Paavo Arhinmäki biennaalin mainoslehtisessä totesi.

Jatkoimme asian pohtimista työpajassa siitä huolimatta, että olimme leimautumassa ilonpilaajiksi. Museo tai suunnittelijat eivät nähneet asiassa mitään ongelmaa. Meidän oli sitä vastoin vaikea nähdä kuvia pelkkinä viattomina mainoksina.

Anakronismi?

”Naamio herättää monia kysymyksiä: Miksi mustan subjektin suu täytyy tukkia? Miksi hänen täytyy vaieta? Mitä musta subjekti saattaisi sanoa, ellei hänen suutaan olisi suljettu? Ja mitä valkoisen subjektin pitäisi kuunnella? Ahdistuneesti pelätään, että mikäli kolonisoitu subjekti puhuisi, kolonistin pitäisi kuunnella. Tämä pakotettaisiin epämukavaan kohtaamiseen ’Toisten’ totuuksien kanssa”, kirjoittaa sukupuolentutkija Grada Kilomba esseessään The Mask.

Brasilian valkoisilla plantaasinomistajilla oli tapana rankaista Afrikasta tuotuja orjia sulkemalla näiden suut rautanaamioilla. Niiden virallinen tarkoitus oli estää orjia syömästä sokeriruokoa tai kaakaopapuja työskentelyn aikana. Kilomban mukaan naamion olennainen funktio oli kuitenkin vaientaa ja herättää pelkoa.

Kilomba kertoo Brasiliaan orjaksi tuodun Bantu-naisen Anastácian legendasta. Anastácia kieltäytyi seksuaalisista palveluksista, joita valkoiset omistajat odottivat orjanaisilta, ja hänet pakotettiin käyttämään rautanaamiota. Nykyään Anástaciaa, jolla tarinan mukaan oli siniset silmät, palvotaan laajasti afrobrasilialaisena pyhimyksenä.

Kilomballe Anastácian hahmossa kiteytyy kolonialismin projekti, johon aina sisältyy myös projektio. Kun Anastácia vastustaa kolonisoijan väkivaltaa, hänestä itsestään tehdään ”rikollinen”, jota tulee rangaista.

Kolonisoija kieltää siirtomaavallan brutaaliuden ja projisoi pahuuden kolonisoituun subjektiin. Anastácia, jonka suun eteen on kiinnitetty naamio, on valkoisen miehen väkivaltaisen halun kuva.

Anastácian ja mainosjulisteen hahmon yhdennäköisyys on hätkähdyttävä. Jopa julisteen silmät sinertävät, luultavimmin värinmäärittelyn ansiosta.

Samankaltaisuus ei ole sattumaa. Median kansainvälinen tai ainakin transatlanttinen kuvavirta monistaa Anastáciaa loputtomiin. Mediassa mustat naiset yhdistetään tiettyihin stereotypioihin, mustat miehet toisiin. Nämä eivät ole pelkkiä mainoksia, eivät edes pelkkiä kuvia.

Ei ole sattuma, etteivät naiset yleensä puhu median kuvissa ja jutuissa politiikasta, taloudesta tai yhteiskunnasta, varsinkaan mustat naiset. Heidät esitetään mediassa vaiennettuina objekteina. Kuvat ilmentävät ja uusintavat valtasuhteita. Niillä on tehtävä.

Franz Fanonin Black skin, white masks ilmestyi vuonna 1952. Fanonin analyysi mustista hahmoista valkoisten miesten halujen ja pelkojen heijastuksina ei ikävä kyllä ole vanhentunut lainkaan. Anastácian kaksoiskuvat eivät ole menneisyyden jäänne, sillä suhteet, joita ne ilmentävät ja ylläpitävät, eivät ole kadonneet.

Kuten Kilomba toteaa, Anastácian naamio on vaientamisen ja väkivallan väline jokapäiväisessä elämässä. Tämä pätee myös Suomessa, jossa Linnake-Eurooppa ja ”maahanmuuttokritiikiksi” itsensä verhoava rasismi ovat hiljaisesti hyväksyttyä arkitodellisuutta.

Poliisin harjoittama etninen profilointi on ajankohtainen muistutus kuvien tehtävästä. Kun poliisit tai vartijat ampuvat aseettoman mustan nuoren Yhdysvalloissa tai suorittavat henkilöpaperitarkastuksia eurooppalaisessa kaupungissa, ”epäilyttävyydelle” annetaan tietty hahmo. Kuvat määrittävät ihmisryhmiä ja asettavat ihmisiä erilaisiin kehyksiin.

”Se on vain mainos”

Rauma Biennale Balticumiin ei ollut kutsuttu yhtään mustaa taiteilijaa, mutta musta nainen oli vaiennettu mainoksessa. Biennaalin teemoja olivat sananvapaus ja siirtolaisten oikeudet, mutta julisteet loivat mielikuvia epäilyttävistä henkilöistä ja uhreista. Näyttelylle oli siis julistekampanjan avulla rakennettu julkisuuskuva, joka oli selvästi ristiriidassa temaattisten tavoitteiden kanssa.

Kyynikko väittäisi, että julkilausutut tavoitteet olivat vain korulauseita ja tyhjää puhetta, kun julistekampanja kertoi totuuden. Hän vertaisi tapausta uudistettuihin etnografisiin museoihin. Niissä näyttelytekstit julistavat suvaitsevaisuuden sanomaa, kun siirtomaista tuodut näyttelyesineet on pantu esille vanhaan siirtomaa-ajan tapaan.

Me halusimme kuitenkin selvittää, miten tilanteeseen oli päädytty.

Yksi biennaalin kolmesta kuraattorista, Laura Kokkonen, vastasi kysymykseemme ja kritiikkiimme julistekampanjan ideasta omalla Facebook-seinällään. Hän kertoi, että julisteet olivat itsessään taideteoksia, ja suunnittelijoille oli annettu vapaat kädet toteuttaa mainoskampanja. Kokkonen myönsi, että vaikka kuvat olivatkin taideteoksia, museolla oli viime kädessä vastuu niistä.

Rauman taidemuseolle työskentelevä freelancer kertoi meille, että suunnittelijat olivat saaneet täyden vapauden, koska museolla ei ollut varaa maksaa työstä mainostoimiston pyytämää summaa, vaan hinnasta oli jouduttu tinkimään. Julisteen suunnittelija vastasi kysymykseemme julisteen tarkoituksesta: ”sehän on vain mainos”, ja ihmetteli, miksi taiteilijat aina tekevät asioista ongelmallisia.

Oli kyse sitten kustannustehokkuudesta tai taiteellisesta autonomiasta, vastuu tuntui pakenevan, ongelma katoavan.

Museon taholta tähän mennessä viimeiseksi julkiseksi reaktioksi näyttelyjulisteisiin kohdistuvaan kritiikkiiin jäi Kokkosen Facebook keskusteluketjussa esittämä kiitos julisteiden suunnittelijoille keskustelun herättämisestä.

Kuraattoriryhmän muut jäsenet, Rauman taidemuseon intendentti Janne Koski ja amanuenssi Henna Paunu, eivät reagoineet kritiikkiin. He eivät keskustelleet asiasta kanssamme työpajan aikana eivätkä osallistuneet museossa järjestettyihin avajaisiin, joissa ryhmämme käsitteli näyttelyjulistetta interventioiden ja keskustelun kautta.

Saattaa olla, että kysymys oli vain puutteellisesta ammattitaidosta eli kuvien lukemisen taidosta. Taitojen päivittäminen on arkipäivää taidealalla, ja tarjosimme kuraattoriryhmälle tilaisuutta siihen työpajan aikana. Siihen ei kuitenkaan tartuttu, vaan ongelma kiellettiin.

Kieltäminen on olennainen keino normalisoida rasismi ja seksismi ja nitistää kritiikki. Asiasta vaietaan tai sitä vähätellään. Todetaan, että ”se on vain mainos”, tai ”taide saakin provosoida”. Suosittua on myös väittää rasismia ja seksismiä menneisyyden ilmiöiksi, joista ollaan nyt päästy eroon. Meillä ei siis voi olla ongelmaa. Kun ongelmaa ei ylipäätään nähdä, kritiikin esittäjä on varmasti itse ongelma. Feministi Sarah Ahmed on kutsunut tätä ”ilonpilaajan” positioksi.

Kapitalistinen realismi

Otamme kuvat vakavasti, koska ne osallistuvat yhteiskunnallisten valtasuhteiden ylläpitämiseen. Toisaalta rasismi ja seksismi yhteiskunnallisina suhteina mahdollistuvat vain yksittäisten, erityisten käytäntöjen kautta.

Siispä jatkamme vielä hiukan ”ilonpilaajan” analyysia tästä yksittäistapauksesta. Väitämme tosin, ettei tapaus ole kovin ainutkertainen.

On kiinnostavaa huomata, että Rauman taidemuseon piirissä toimi ikään kuin kaksi koneistoa tai osajärjestelmää. Yksi koneisto huolehti yleisön valistamisesta ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden toteutumisesta. Toinen pyrki saamaan näyttelylle mahdollisimman paljon yleisöä raflaavalla mainoskampanjalla. Jälkimmäinen järjestelmä oli erotettu edellisestä ulkoistamalla sen tehtävä mainostoimistolle. Se toimi kapitalistisen logiikan mukaan kustannustehokkaasti ja voitontavoittelun ohjaamana.

Kahden järjestelmän välillä ei näyttänyt olevan minkäänlaista kommunikaatiota tai välitystä. Kun niiden tavoitteet ja arvot ajautuivat ristiriitaan, voitontavoittelu voitti.

Museon edustajat voivat siis vedota siihen, että heillä ei ollut pahoja aikeita. Julistekampanja oli annettu mainostoimiston suunniteltavaksi, mikä on nykyään niin sanottu normaali käytäntö.

Julistesuunnittelun lisäksi myös monet muut biennaalin tuotantokoneiston tehtävät oli ulkoistettu. Ainoa kysymyksiimme reagoinut kuraattoriryhmän jäsen oli freelancer, kuten myös työpajamme vetäjä. Kuten nykyisessä työpajataloudessa usein tapahtuu, kriitiikin tehtävä lankesi nimellisellä palkkiolla työskenteleville taiteilijoille ja palkattomille työpajaosallistujille.

Hyvää tarkoittavan valistuksen puolella taitelijan tehtäväksi määrittyi kysyä ja kyseenalaistaa. ”Taiteilija voi olla toisinnäkijä”, kuten Paavo Arhinmäki biennaalin mainoslehtisessä kirjoittaa. Työpajan kuraattorin muotoilun mukaan työskentelimme ”yhteiskunnallisen toimijuuden ja osallistumisen lisäämiseksi kulttuurisen ja kognitiivisen kapitalismin alaisuudessa.”

Kuraattorin ilmaus kuvaa asetelmaa osuvasti. Tilannetta, jossa voitontavoittelu selätti hyväätarkoittavan valistuksen voisi kutsua kapitalistiseksi realismiksi.

Ristiinmenevät puheet ”mainoksesta” ja toisaalta ”taiteellisesta autonomiasta” kuuluvat tämän realismin piiriin. Niin sanotun poliittisen tai aktivistisen taiteen impotenssi voidaan niin ikään lukea kapitalistisen realismin ”tyylisuuntaan”. On valitettavaa eikä siis lainkaan sattumaa, että tämä nimenomainen kapitalistisen realismin episodi kaatui ”mustan naisen”, ”uhrin” ja ”epäilyttävän henkilön” niskaan. Luovan prosessin lopputulos oli stereotyypin uusintaminen.

Riko kehys!

Olemme käsitelleet rasistisia ja seksistisiä kuvia ihmisryhmien kehystyksinä, joihin emme halua osallistua, ja yhteiskunnallisina valtasuhteina, joista sanoudumme irti. Samalla olemme penänneet instituutioissa toimivien yksilöiden vastuuta tässä erityistapauksessa. Suunnittelijoille lausuttu kiitos ”provokaatiosta” ei riitä.

Tällä puheenvuorolla haluamme kuitenkin lopulta viedä kysymyksen museon seinien ulkopuolelle, sillä sieltä se on tullutkin: miten on mahdollista päästä eroon ”uhrien” ja ”epäilyttävien henkilöiden” tyypittelystä, identifikaation logiikasta, joka luokittelee ihmiset värin ja sukupuolen mukaan?

Tyhjentävän vastauksen sijaan palaamme vielä Grada Kilomban esittämään kysymykseen: Miksi mustan subjektin suu pitää sulkea? Onko nyky-Suomessa yhä niin traumaattista, että tietyt yksilöt avaavat suunsa? Millaisia totuuksia sieltä voisi päästä? Miksi emme voi kuunnella ilman, että lätkäisemme päälle stereotyyppisen kehikon? Mitä vaarallista ”maahanmuuttajanainen” tai ”islamisti” saattaisi sanoa, jos nämä leimat poistettaisiin?

Ahmed Al-Nawas on taidekuraattori. Aino Korvensyrjä on kuvataiteilija.

Rauma Biennale Balticum 2014. Rikospaikka – Crime Scene 14.9. asti Rauman taidemuseossa.

Muumio rikospaikalla, Voima 7/2014

Lähteet:

Ahmed, Sara: Feminist Killjoys (And Other Willful Subjects), The Scholar and Feminist Online, Issue 8.3: Summer 2010.

Fanon, Frantz: Black Skins, White Masks, Pluto Press: London, 1986/2008 (alkuteos 1952).

Kilomba, Grada: The Mask.