Suomi on kylmä maa, joka on voittanut maantieteelliset erityishaasteensa nojaamalla sivistykseen. Silti kansallisluonteessa pesii epäluulo kaikkea sellaista kohtaan, jolla ei voi lyödä karhua hengiltä tai ainakaan lingota lunta pakettitalon edestä.

Filosofia, viisauden rakastaminen, on tästä mahdollisimman kaukana. Käsitteellisellä analyysilla ei tapeta karhua. Oleellinen nykypelko on, ettei sillä kasvateta kansantuotettakaan. On siksi luonnollista halveksua pehmeäkätistä käsitetyöläistä, joka viettää työelämästään valtaosan lämpimässä, huoltosuhteen saamapuolella.

Niin & näin tarttuu juhlanumerossaan kysymykseen ”Miksi filosofiaa?” Kysymys on olennaisella tavalla itsestään selvä: viisautta tarvitaan sekä sen itsensä että siitä saavutettavan hyödyn vuoksi. Itsereflektio on tervettä ja kriisi usein itsereflektion alulle panija. On kuitenkin syytä kysyä, onko juhlanumeron sivuilta välittyvää kriisiä olemassa ja ovatko itsereflektion suunta ja syyt oikeat.

Kriisissä on pikemminkin yhteiskunta, joka kääntyy pois perustavista kysymyksistä: mitä on totuus (epistemologia) ja mitä on hyvä elämä (moraalifilosofia). Näin toimii traumatisoitunut ja pelokas henki, ja kuten katastrofi- ja onnettomuustilanteissa, traumapotilaan paniikkiin ei pidä lähteä mukaan. Filosofialla ei voi olla ennalta annettua vastuuta löytää näihin kysymyksiin kiistaton ja miellyttävä vastaus. Se voi vain toimia kuin suomalaisurheilija: yrittää parhaansa ja katsoa, kuinka pitkälle se riittää. Se, missä filosofian kannattaa oman mielekkyytensä vuoksi kehittyä, on keskustelu muiden kanssa ja ennen kaikkea sen ideoiden keskusteltavuus.

Paradoksaalisesti filosofian on siis oltava mahdollisimman itsenäistä ja mahdollisimman keskustelevaa, keskusteltavaa, ja siten se tosiaan on keskustelukumppaneistaan riippuvaista. Tähän ristiriitaan niin & näin on historiansa ajan ansiokkaasti paneutunut. Juhlanumerossa entinen päätoimittaja (1994–2006) Mikko Lahtinen mainitsee lehden inspiraatioksi Gramscin ja Sartren halun ”viedä kriittinen järki ulos maailmaan”.

Tienä maailmaan on ollut nostaa esiin rohkeasti filosofian valtavirtaa suomivia ajattelijoita ja aiheita, jotka silloittavat filosofiaa paitsi muihin tieteisiin myös tähän koettuun maailmaan. Tässä näkyy ja tuntuu maailmassa olemisen eetos, jonka alkusyy lienee lehden taustavoimien fenomenaalifilosofinen innostus.

Siksi juhlanumeron kriisitietoisuus tuntuu kahdella tapaa teennäiseltä: se on pohjimmiltaan reaktiota filosofialle vieraalle itsensä oikeuttamisen paineelle, ja kriittisenä manööverinä se onnistuu vain hypnotisoitumaan omasta navastaan.

Erityisen havainnollistava on Philip Kitcherin artikkeli ”Filosofia nurin niskoin”, jossa nykyfilosofian väitetään olevan pragmatisti John Deweyn halveksumaa sisäpiirin harrastelua. Filosofialle tekisi oikeutta itseymmärrys ”synteettisenä tieteenalana”, jollaisena se tarkasteli kriittisesti tieteellisen tiedon edellytyksiä ja välittäisi tiedeyhteisön ja yhteiskunnan välillä. Kitcherin kriittisellä katsauksella on ansionsa, mutta mitä se kertoo lukijastaan? Tällä on oltava (mielellään humanistis-filosofinen) tieteellinen peruskoulutus. Tieteen pragmatistinen reformi ei siis käytännössä ala ainakaan tästä artikkelista.

Toisessa kriittisessä katsauksessa (alun perin vuodelta 1930) loogisen positivismin johtohahmo Moritz Schlick huomauttaa, miten ”[…] lähes kaikki suuret ajattelijat ovat pitäneet filosofian radikaalia uudistusta välttämättömänä ja yrittäneet itse toteuttaa sen”, ja esittää heti seuraavaksi oman reforminsa.

84 vuotta myöhemmin Moritzin varmuus omasta asiastaan, suoranainen usko filosofian päättymiseen, on hellyttävä muistutus siitä, että historia tulee aina alentamaan kategoriset uskomukset ihmisen ajattelusta ja sen kehityksestä.

Ehkä jokainen keskinkertainenkin ammattiajattelija etsii olemassaolonsa oikeutusta radikaalista uudistuksesta. Ehkä tämän akateemisen itseoikeutuksen on vain luonnollista tunkea myös filosofian pr-puolelle. Ehkä tässä on filosofian (ja filosofisen aikakauslehden) itsereflektion tärkeä paikka.

Tässä juhlanumerossa filosofit keskustelevat toisten filosofien kanssa filosofian kielellä filosofiasta sivuilla, joita todennäköisimmin lukevat toiset filosofit tai ainakin filosofiasta jo lähtökohtaisesti kiinnostuneet.

Miksi filosofinen aikakauslehti, voisi siis kysyä.

Niin & näin suuntaa sisältönsä sekä ammattilaisille että kiinnostuneelle laajemmalle yleisölle. Tämä on vaikea yhtälö, mutta samalla äärimmäisen mielenkiintoinen areena kokeilla tiedejournalismin rajoja – vaikkapa kohti yhä parempaa ymmärrettävyyttä ja laajempaa yleisöä.

Tämän ei tarvitse tarkoittaa sen enempää filosofian popularisoimista (à la Tieteen Kuvalehti jne.) tai perustaltaan hämärrettyä konsulttiliturgiaa (à la Himanen) vaan esimerkiksi artikkeleita, jotka pureutuvat filosofian itseilmaisuun. Tai paikkaan maailmassa, kuten useissa niin & näin -lehden teemanumeroissa on konkreettisesti tehty, mutta tavalla, joka puhuttelee muitakin kuin ammattilaisia ja diletantteja.

Parhaassa tapauksessa filosofit käyttäisivät ymmärrettävää kieltä, tekstuaalisuuden kaikki vivahteet mukaan lukien, joka sitoisi sen mahdollisimman tiukkaan tähän elämäämme maailmaan. Tietenkin tästä on esimerkkejä – jokunen muutama antiikin kreikkalainenkin, joiden dialogeissa arjen tapahtumat tai niihin perustuvat ajatuskokeet olivat filosofisen metodin ytimessä.

Tämä puheen tavan muutos, luulen, paljastaisi, että teoreettiset murrokset, kriisit ja polemiikit ovat usein tylsällä tavalla itse aiheutettuja vesilasimyrskyjä (vrt. esim. Susanna Lindbergin ansiokas kommentti Mulliganin, Simonsin ja Smithin artikkeliin). Energiaa vapautuisi, ja suuntana olisi muu maailma.

Tätäkin teemaa on niin & näin aikaisemmin sivunnut. Olen itse käyttänyt huomattavasti palstatilaa kritisoidakseni yhtä tendenssiä suomalaisen tieteellisen aikakauslehden juhlanumerossa. Vesi väreilee vesilasissa, ja äkkinäinen saattaisi erehtyä luulemaan, että jotain pahaa on pian sattumassa.

Ei huolta, kaikki on hyvin. Toivon niin & näin -lehdelle menestyksekkäitä seuraavaa 20 vuotta.