Lahtelainen teatteri Vanha Juko ja helsinkiläinen Projektori-ryhmä ovat yhdistäneet rajalliset taloudelliset resurssinsa suurenmoiseksi yhteisproduktioksi, liki spektaakkeliksi, joka käsittelee sankaruutta, valtaa ja moraalisia valintoja. Rinnastukset ovat suuria ja jokainen kohtaus on vilpitön. Che – hän elää?! -näytelmän on ohjannut Juho Luukkonen ja yhdessä hänen kanssaan sen on kirjoittanut Ari-Pekka Lahti.

Che on yli kolmituntinen, moniosainen teos, joka vuorotellen rakentaa ja purkaa sankaruutta. Näytelmän materiaalina on etäinen eteläamerikkalainen vallankumouscomandante, vuoden 1918 kamppailujen jättämät arvet, tornionjokilaaksolaisen suvun runnottu tarina ja perussuomalaisten vaalivoitto. Materiaalina on myös tämä todellisuus, jossa ei enää ole eettisiä sankareja, jotka merkitsisivät toivoa paremmasta.

Näytelmässä on kaksi väliaikaa, jotka jakavat teoksen kolmeen osaan eräänlaiseksi triptyykiksi, jossa eri osien tarinat hyödyntävät hieman erilaista estetiikkaa, hieman erilaisia vaikutuskeinoja ja rakenteita.

Ensimmäinen puoliaika, Osa I: Konsertti eli historiallinen totuus hyödyntää taistolaisnäytelmien musiikkiteatteria, Agit-Propin tarinallisia kappaleita ja käsin ohjattujen valonheittimien epätarkkoja liikekaaria luodakseen näyttämölle nostalgisoivan kuvan Ernesto Guevarasta, sortovaltaa vastaan nousseesta lääkäristä, köyhien kiistattomasta sankarista, joka valtansa huipulla järjesti mielivaltaisia kenttäteloituksia ja joka kuolemansa jälkeen nousi pyhäinkuvaksi maanviljelijöiden aatteisiin ja länsimaiden nuorten seinille julisteina ja kuvina t-paidoissa.

Ensimmäisen osan voima on musiikissa, hyvin sovitetussa ja lujaa lauletussa kappaleiden juoksutuksessa. Musiikkia johtaa näyttelijä Minja Koski, joka on myös säveltänyt näytelmän alkuperäiskappaleet. Toinen puoliaika, Osa II: Kerrostalo eli meidän sukumme tarina kertoo Tornionjokilaakson lientyneellä murteella yhdestä suvusta yhdessä kerrostalossa. Kyse on VR:n vaihdemiesten sarjasta, joista ensimmäinen, Sakari Tuominen, loistaa jonkinlaisena kiroilevana aatteen majakkana niille lapsille ja lapsenlapsille, jotka muistavat papan.

Luukkosen ohjaus on varmaotteista ja toisen osan rytmi on hengästyttävä. Pahoinvoinnin, viinan ja kuoleman värittämä tarina on näytelmän upein osa, joka on asetettu yhden lyhyen monologiosan, perussuomalaismyytin ja musiikkinäytelmäosien väliin.

Neljännessä osassa ei mainita ainoatakaan poliitikkoa nimeltä, mutta Kristukseen tukeutuva monisanainen kansanmies, Jukka Peltola, ja räyhäävä foobinen nyrkkeilijä, Ilona Pukkila, ovat läpinäkyviä. Perussuomalaisten jytkyn rinnastaminen aatteiden, toivon ja arvojen katoamiseen yhteiskunnastamme on auttamatta yksiulotteisempi kuin kolmen osan jälkeen olisi odottanut.

Näytelmän suurikokoiset videoprojisoinnin tutut kasvot ja ylikansalliset tuotemerkit osoittavat, ettei näytelmän ihailun tai kritiikin kärki ole Ernesto Guevarassa. Taustakankaalla ikoniset kuvat seuraavat toisiaan: kuvavirrat kaikkialta maailmasta sotkeutuvat kertomaan inhimillisestä sodan ja sorron kauhusta. Moninainen kuvavirta on kuin muistutus, ettei kyse ole ihan vähästä. Samalla kuvien virta jää hieman suttuiseksi. Kuvia ei kiinnitetä nimiin tai vuosilukuihin eikä kuvakokoja tai tyylejä yhtenäistetä.

Viimeisessä osassa sankari ylösnousee. Projisoinnissa Ernersto Che Guevaran ruumis löydetään Bolivian joukkohaudoista 1990-luvun lopussa. Niissä valtiovallan järjestämissä hautajaisissa tunnistamme sen nykyvallan turmeltuneen spektaakkelin, joka Guevarasta on syntynyt. Siitä huolimatta näytelmä pakottaa katsojansa kohtaamaan ikonisaation ja myytinmuodostuksen kuin yhä vilpittömänä, vailla ivaa tai ironian väistöliikkeitä, aivan kuin saattaisimme nähdä yksiselitteisen sankarin, jollaisia on vain myyteissä.

Esitys vielä tänään 12.4. Espoon kaupunginteatterissa. Esitykset Lahden teatteri Vanhassa Jukossa 5.5. asti.