Vuonna 2006 vasemmistolainen yhdysvaltalaistutkija ja kirjailija Mike Davis julkaisi kirjan Planet of Slums, jossa hän kuvasi apokalyptisin sävyin suurkaupunkien taantumista ahtauden, köyhyyden, tautien ja paheiden röykkiöiksi. Davis puhui kaupunkiköyhyydestä ja liikaväestöstä ja toivoi ihmisten palaavan maaseudun idylliin.

Brittiläis-kanadalainen tietokirjailija ja toimittaja Doug Saunders taas väittää palkitussa kirjassaan Arrival City – How the Largest Migration in History is Reshaping our World, että slummit ovat ihmiskunnan tulevaisuuden ja toivon näyttämö.

5 000 viime vuoden aikana kaupungit ovat imeneet ihmisiä maaseudulta. Nyt yli puolet maailman ihmisistä asuu kaupungeissa. Seuraavien 40 vuoden aikana yksin Afrikan kaupungit kasvavat Yhdysvaltojen asukasluvun verran. Noin puolet kasvusta tapahtuu yli miljoonan ihmisen kaupungeissa.

Saunders kiinnittää huomionsa suurkaupunkien reuna-alueisiin, joita hän kutsuu ”tulokaupungeiksi”. Yleisen käsityksen mukaan kyse on rappeutuneista ja huonolaatuisista alueista, joilla asuu erittäin köyhiä ihmisiä lähes elinkelvottomissa olosuhteissa.

Arrival City kuvaa lähietäisyydeltä 23:n eri puolilla maailmaa sijaitsevan slummin arkea. Pahvista, kankaasta ja pellistä kyhättyjä hökkeleitä kutsutaan Brasiliassa nimellä favela, Turkissa nimellä gecekondular ja Egyptissä nimellä ashwaiyyat.

Ahtaasti eläviltä asukkailta puuttuvat puhdas vesi, käymälät, viemärit ja turva. Viranomaiset voivat milloin tahansa lähettää purkutraktorit jyräämään huterat asumukset maan tasalle. Ulkopuolisille slummit näyttäytyvät epätoivoisten ihmisten helvetillisenä pakopaikkana.

Saundersin mukaan slummit ovat niin köyhien kuin rikkaidenkin maiden kaikkein menestyksellisimpiä osia. Ne eivät ole vain konfliktien ja väkivallan pesiä, vaan paikkoja, joissa noustaan köyhyydestä ja joissa uusi keskiluokka taotaan. Niissä syntyvät seuraavan sukupolven unelmat, kansanliikkeet ja hallitukset.

Väliasema matkalla kaupunkiin

Slummien tehtävä on kuitenkin kaikkialla sama: tarjota väliasema matkalla maaseudulta suurkaupunkiin. Väliasemat ovat välttämättömiä, sillä maaseudun köyhillä ei ole mitään mahdollisuuksia paeta kurjuutta asettumalla suoraan suurkaupunkeihin.

Lounais-Kiinan Liu Gong Li on yksi Saundersin kuvaamista slummeista. Vain 70 asukkaan kylä kasvoi kymmenessä vuodessa 10 000 asukkaan lähiöksi. Kahden seuraavan vuoden aikana pääosin epävirallisten asukkaiden luku nousi 120 000:een. Siitä tuli portti yli 10 miljoonan asukkaan Chongqingiin, joka on yksi maailman nopeimmin kasvavista kaupungeista.

Joka vuosi 40 miljoonaa kiinalaista muuttaa tällaisiin kaupunkikyliin, jotka myöhemmin liitetään osaksi suurkaupunkeja.

Saunders antaa ymmärtää, että muuttoliikkeellä on aina sama rakenne: paremman elämän toivossa muutetaan pois sieltä, missä olot ovat ankeimmat. Muuttoliike on vuorovettä, johon vaikuttavat maatalous, teollistuminen, ilmasto ja politiikka. Joillakin alueilla ihmiset liikkuvat sukupolvien ajan maaseudun ja kaupungin välillä – kunnes eräänä päivänä koko suku päättää hylätä maanviljelyksen.

Puola on harvinainen esimerkki eurooppalaisesta maasta, joka on yrittänyt estää slummien muodostumisen tukemalla neljää miljoonaa pienviljelijää. Kyläpahasten viivytystaistelu on äärimmäisen kallis: muualla Euroopassa tilat tuottavat keskimäärin viisi kertaa enemmän kuin Puolassa.

Saundersin mukaan Puola on vanginnut neljä miljoonaa ihmistä agraariseen menneisyyteen sen sijaan, että heidän olisi sallittu muodostaa slummeja Varsovan, Vroclavin tai Gdanskin liepeille. Maanviljelijöiden sosiaaliturvarahaston eläkejärjestämä perustuu poliittisesti romantisoituun kuvaan idyllisestä maaseudusta, mutta todellisuudessa se korvaa laajemman vision sosiaalisesta kehityksestä.

Takaperoisen politiikan avulla Puola on kasvattanut maaseudulleen arvokkaan työvoimareservin, joka alkoi purkautua muihin maihin – kuten Suomen ydinvoimatyömaille – Puolan liityttyä Euroopan unioniin.

Ennen vuotta 2008 siirtotyöläiset lähettivät Puolaan vuosittain noin miljardi dollaria, mikä oli enemmän kuin tulot teollisuudesta. Talousromahduksen jälkeen siirtotyöläiset palasivat, mikä takasi sen, että Puolan kaupungit saivat uutta eloa ja Puolan talous selvisi talouskriisistä ilman kasvun pysähtymistä.

Puolan tarina kertoo siitä, et-teivät köyhät ole aina riistokapitalismin uhreja, vaan yritteliäitä ja kekseliäitä ihmisiä.

Ketjumuutto

Slummien tarkoitus on tuoda ihmiset lähemmäksi urbaania elämää. Slummeja tarvitaan, koska muutoin köyhät tulijat joutuisivat asumaan kaupunkien puistoissa, porttikongeissa tai roska-astioissa. Slummeja tarvitaan myös siksi, että monenkaan maan koulutus-, lastenhoito- ja toimeentuloturvajärjestelmät eivät kykene kannattelemaan kaupunkeihin muuttajia.

Slummi tarjoaa mahdollisuuden asettua aloilleen ja kasvattaa ohuita juuria. Tarjolla on edullinen asunto ja toimeentuloa yrittäjänä tai silpputyöläisenä. Slummit eivät ole ihmisten kaatopaikkoja, joissa elää vain säälittäviä uhreja.

Ihmiset, raha ja tiedot kulkevat lakkaamatta slummien ja kylien välillä. Niiden avulla valmistetaan seuraavaa sukupolvea lähtöön, huolehditaan vanhuksista ja koulutetaan lapsia. Tätä on globalisaatio ihmisten tasolla.

Siirtolaiset tietystä kylästä tai tietyltä alueelta muuttavat tietyille kaduille tai alueille ja ottavat käyttöönsä väheksyttyjä asuntoja, rakentavat apua tarjoavia naapurustoverkostoja, perustavat kaupparivistöjä. He avaavat pieniä tehtaita, rakentavat ja kohentavat asuntokantaa, käyttävät kiinteistöjä ja asuntolainoja rahoituksen lähteenä, ja lopulta muuttavat paremmille asuinalueille ja palvelevat sieltä uusia tulijoita vuokranantajina ja työnantajina.

Saundersin kuvaaman ketjumuuton malli toimi myös suomalaisten massamuutossa Ruotsiin 1960- ja 1970-luvuilla. Sama malli näkyy edelleen kehitysmaista tulevien maahanmuuttajien sijoittumisessa Euroopan suurien kaupunkien liepeille.

Perheiden ja sukujen roolia korostavaa näkökulmaa voi arvostella likinäköiseksi, jopa uusliberalistiseksi, koska se häivyttää osin instituutioiden – työmarkkinoiden, sosiaalipolitiikan ja poliisin – toiminnan. Saundersin ansio on kuitenkin siinä, että hän tuo esille ihmiset sosiaalisina toimijoina, joiden käyttäytymiseen vaikuttavat yhteiskunnan lisäksi perhe, suku ja ystävät.

Rahavirta maaseudulle

Suurkaupunkilaisten ja rikkaiden länsimaalaisten silmissä muuttajia pidetään usein itsekkäinä elintasopakolaisina. Todellisuudessa muuttajat tulevat hankkimaan elantoa lähtömaassa olevalle perheelleen ja suvulleen. Muuttajien takaisin lähettämät rahavirrat muodostavat verrattomasti kehitysapua suuremman tulonsiirron ja pitävät hengissä kokonaisia seutuja ja kyliä.

Slummien kehittäminen onkin Saundersin mukaan yksi harvoista todella tehokkaista, kestävistä ja elämää uudistavista kansainvälisen avun kanavista.

Lontoossa ja Dhakassa asuvat bangladeshilaiset ovat tuoneet kulutusyhteiskunnan kotikyliinsä maaseudun keskelle. Suurkaupungeissa he asuvat vuokra-asunnoissa ja tulevat toimeen minimipalkalla, mutta entisellä kotiseudullaan he ovat feodaaliherroja. Maaseudulle lähetettyjä rahoja käytetään teiden ja koulujen rakentamiseen, mutta myös suuriin taloihin, joilla nostetaan maaseudulle jääneiden sukulaisten statusta ja parannetaan heidän asemaansa avioliittomarkkinoilla.

Slummit urbanisoivat kulttuurisesti ja taloudellisesti maaseutua. Kaupunkiin muuttaneiden lähettämät rahat menevät etenkin isovanhempien luo jääneiden lasten kouluttamiseen. Suuren murroksen hinta on vanhempien ja lasten tuntema ikävä. Eri puolille maaseutua jää onttoja kyliä, joissa isovanhemmat huolehtivat lapsista. Monet lapset joutuvat kokemaan pääasiallisten hoivaajiensa kuoleman. Heikoimmilla ovat ne maaseutujen vanhukset, joilla ei ole omia lapsia kaupungissa.

Rahavirroissa on kuitenkin kyse ainutkertaisesta ilmiöstä. Slummeissa syntyneet toisen sukupolven entiset kyläläiset eivät enää lähetä samalla tavalla rahaa kotikyliin. Slummien menestys ratkaisee myös maaseudun kohtalon.

Sosiaalinen kohoaminen

Charles Dickensin ja Friedrich Engelsin kaltaiset 1800-luvun kaupunkikurjaliston kuvaajat ummistivat silmänsä siltä, että teollistumisen aikana kaupungit eivät olleet vain tauteja, likaa ja riistotyötä, vaan myös mahtava sosiaalisen kohoamisen väylä.

Tämän kokivat tuhannet maaseudulta kaupunkiin työn perässä muuttaneet suurten ikäluokkien edustajat Suomessa. Sama pätee edelleen.

Kyseessä on raju kamppailu: kaupunkielämän valintapaineessa selviytyvät jäävät slummeihin, epäonnistujat palaavat maaseudulle. Saunders jättää häviäjien kertomukset syrjään.

Saundersin mukaan slummiasukkaat eivät suinkaan ole kapitalistisen yhteiskunnan luusereita, onnenonkijoita tai maaseudun hylkiöitä vaan maaseutu–kaupunki-loton voittajia: parhaista parhaimpia kyläläisiä.

Hän näkee urbaanin köyhyyden toistuvista nöyryytyksistä huolimatta siedettävämpänä kuin maaseudun köyhyyden. Tulokaupungin asukkaat eivät pidä itseään köyhinä vaan menestyvinä kaupunkilaisina, joille köyhyys on vain ohimenevä, ehkä sukupolven kestävä välttämätön välivaihe.

Jääpato

Slummi on parhaimmillaan kuin jääpadosta vapautettu joki. Jos yrittäminen estetään, slummi kehittää oman puolustuskeinonsa ja tuhon logiikkansa.

Lähes miljoonan asukkaan Kibera Kenian pääkaupungin Nairobin kainalossa on yksi Saharan eteläpuolisen Afrikan pahamaineisimmista slummeista. Kiberassa ei ole mahdollisuutta avata pieniä yrityksiä. Koulupaikoista on pulaa, ja ne maksavat liikaa. Työmahdollisuuksia on vähän. Rehellisen työn puutteessa miehet ja pojat varastelevat ja myyvät huumeita, valmistavat ja myyvät paikallista viinaa, keräävät suojelurahaa ja kiristävät lahjuksia, parittavat naisia ja tyttöjä.

Jardim Angelan favela São Paulossa Brasiliassa tunnettiin maailman väkivaltaisimpana slummina 1990-luvun puolivälissä. Ongelmana ei ollut epämääräinen pahuus vaan kaupungin instituutioiden ja tehtävien puuttuminen.

Paikallisen talouden kehittyminen patosi väkivallan. Alueelle perustettiin kauppoja, kahviloita, pieniä tavarataloja, työpajoja ja luottotoimistoja. Keskiluokan hidas nousu synnytti vireän paikallishallinnon, joka otti tehtäväkseen väkivallan kitkemisen.

Les Pyramidesissa Pariisin lähellä pienten kauppojen ja pienyritysten perustaminen taas on äärimmäisen vaikeaa. Asuntoja ei voi omistaa, eikä yhteyksiä kaupunkiin ole. Vuonna 2005 koko maahan levinneissä mellakoissa alueen vihaiset nuoret miehet polttivat lähes 10 000 autoa, ja hallitus julisti poikkeustilan tilanteen rauhoittamiseksi.

Les Pydamidesin kaltaisia alueita suurkaupunkien liepeillä on tapana kutsua etnisiksi ghetoiksi. Alueen levottomuudesta ja ongelmista syytetään usein tietyn väestöryhmän pakkautumista alueelle. Suomessakin pelätään maahanmuuttajien keskittymiä ja ”valkoisten pakoa”.

Todellisuudessa alueiden ongelma on päinvastainen: ne ovat äärimmäisen heterogeenisiä, eikä asukkailla ole mahdollisuutta muodostaa minkäänlaisia identiteettejä – etnisiä tai muita. Afrikan köyhiltä seuduilta muuttaneet sanovat Saundersin mukaan, etteivät he ole afrikkalaisia, eivätkä eurooppalaisiakaan.

Saundersin mukaan samasta maasta tulevien maahanmuuttajien keskittäminen samoille alueille taas on voimavara, ei uhka. Päinvastoin kuin uskotaan, etniset verkostot torjuvat ääriliikkeitä ja terrorismia.

Kuten Saunders toteaa: ”Kun siirtolaisia tuodaan ilman sukulaisten ja kylänaapureiden verkostoja, heistä tulee todennäköisimmin eristäytyneitä ja epäsosiaalisia sekä rikollisuuteen ja sosiaaliseen konservatismiin taipuvia.”

Slummit eivät menesty itsestään

Saunders korostaa, etteivät slummit menesty itsestään. Varoittava esimerkki on Berliinin Kreuzberg, jonka eräät osat kehittyivät muurin murtumisen jälkeen eristäytyneeksi turkkilaislähiöksi. Asukkaat muuttuivat takaperoisemmiksi kuin lähtöpaikoillaan Turkin maaseudulla. Julkisuudessa Kreuzberg leimattiin rinnakkaisyhteiskunnaksi, jonka asukkaat uhraavat lampaita kylpyammeissa, peittävät päänsä huiveilla, järjestävät pakkoavioliittoja ja tekevät kunniamurhia.

Pulmana ei ollut turkkilaisten kulttuuri vaan se, että turkkilaisten haluttiin pysyvän vierastyöläisinä (Gastarbeiter) eikä heille annettu kansalaisuutta. Ilman kansalaisuutta turkkilaiset eivät voineet perustaa yrityksiä. Vasta syntyvyyden romahdus ja eläkepommi saivat Saksan muuttamaan politiikkaansa.

Parla Madridin liepeillä taas vilisee marokkolaisia kauppoja ja kahviloita. Saundersin mukaan Espanja on onnistunut erinomaisesti tukemaan siirtolaisten asettumista kohdennetulla sosiaaliturvalla, terveyspalveluilla, naisten tukemisella, tasa-arvoisen kohtelun turvaamisella ja yhteisöjen rakentamisella.

Espanjassa on ymmärretty, että siirtolaiset ovat maan sosiaaliturvan taloudellinen perusta. Työttömyyden yleistyessä siirtolaisille maksettiin paluumatka ja taattiin oikeus palata työllisyyden kohentuessa. Sittemmin maahanmuuttajien asema on toki saattanut muuttua Espanjan talouskriisin vuoksi.

Hyvän slummin resepti

Slummien onnistuminen on kiinni yksinkertaisista asioista. Kyse on alkeellisista julkisista investoinneista. Katuvalot ehkäisevät rikollisuutta. Viemärit ja jätehuolto parantavat hygieniaa. Puistot ja avoimet tilat lisäävät viihtyvyyttä, edistävät vuorovaikutusta ja synnyttävät sosiaalista luottamusta.

Muuttajien ongelmat eivät liity etniseen alkuperään vaan sosiaalisiin tarpeisiin. Maahanmuuttajat eivät halua erityiskohtelua vaan tasa-arvoa yhteyksissä poliisiin, kouluihin, terveydenhoitoon ja ennen muuta työmarkkinoihin. Kylissä oli apuna aina toisia ihmisiä, slummissa ollaan omillaan – ja eristäydytään, jos ympäristö on torjuva

Riittävän tiheä asutus on yllättävämpi edellytys hyvälle slummille: se sallii naapurustojen keskinäisen avun verkostojen syntymisen. Tiheä asutus luo mukavuutta, turvallisuutta ja sosiaalista koheesiota. Se synnyttää yritystoimintaa ja vaurautta.

Saunders esittää hämmästyttävän yksinkertaisen reseptin toimivalle tulokaupungille: on rakennettava vähintään viisikerroksisia taloja, joista on suora uloskäynti kadulle ja joiden katutasossa on varattu tiloja kaupoille ja palveluille. Mahdollisuus rakentaa uusia huoneita on myös tarpeellinen lisä.

Nämä edellytykset puuttuvat suomalaisista lähiöistä, joissa talot on siroteltu kauas toisistaan eikä kauppoja tai palveluita löydy muualta kuin ostoskeskuksista. Tarvitsemme enemmän maahanmuuttajien puoteja, pesuloita, partureita, ravintoloita ja kirpputoreja!

Jos yhteiskuntapolitiikka ei tue slummeja, seuraukset voivat olla vallanpitäjille vaikeita. Kairon Boulaq El Dakrourin slummin erottaa vauraimmista alueista 50 metrin levyinen kanaalien, rautatiekiskojen, aitojen ja jätevuorien rajavyöhyke. Puolen miljoonan asukkaan alueella ei ole ainuttakaan yläastetta, eikä juuri lainkaan terveyspalveluita. Juuri täällä Egyptin arabikevät otti tulta.

Saundersin mukaan väkivaltainen tai uhkaava etninen kulttuuri ei ole mitään muuta kuin väliaikainen kehnon urbaaninen suunnittelun tai taloudellisen rakenteen tuote. Saundersin uusin kirja The Myth of the Muslim Tide: Do Immigrants Threaten the West? käsittelee Anders Breivikiä ja osoittaa, etteivät muslimit ole uhka lännelle.

Luopuminen jäykästä kaupunkisuunnittelusta on Saundersin mukaan vaikeaa, mutta pelissä on paljon. Urbaani suunnittelu ratkaisee, syntyykö slummeissa uusi upea keskiluokka vai vihainen uloslyötyjen joukko.

Toimiva slummi pysyy köyhänä

Brasilian favelat ovat onnistuneet tekemään miljoonista maaseudun köyhistä työssä käyviä kaupunkilaisia.

Slummit laskevat syntyvyyttä, kouluttavat tytöt ja naiset, parantavat terveyttä, luovat fyysistä ja taloudellista turvallisuutta ja edistävät tasa-arvoa. Slummien ansiosta naiset pääsevät palkkatyöhön vaatetusteollisuuteen. Kiinan, Intian ja Bangladeshin hikipajoissa murtuu vuosituhantinen työnjako sukupuolten välillä.

Slummien tehtävä onkin keskiluokan synnyttäminen. Keskiluokan nousu tuo sosiaalista ja poliittista vakautta. Harvalukuinenkin keskiluokka parantaa lähellä asuvien köyhien elintasoa.

Keskiluokan syntymisen edellytyksenä on, että perheillä on riittävästi tuloja yritystoiminnan aloittamiseen, asunnon omistamiseen ja kunnostamiseen sekä lasten kouluttamiseen. Saunders kuvaa eräänlaista köyhyyden paradoksia. Kanadan Thorncliffin kaltaisilla alueilla voi kysyä, miksi julkisia varoja syydetään paikkoihin, jotka pysyvät köyhinä ja etnisesti eristyneinä?

Toimiva slummi pysyy köyhänä, koska sen tehtävänä on ottaa vastaan köyhiä ihmisiä ja auttaa heitä nousemaan seuraavalle askelmalle. Mitä onnistuneempi slummi on, sitä köyhemmältä se näyttää. Olennaista on kiinnittää huomiota dynamiikkaan ja sosiaaliseen liikkuvuuteen. Alueellinen köyhyys ei ole ongelma, jos alueen väestö vaihtuu.

Los Angeles edustaa Saundersin ihailemaa mallia, jossa asukkaat kiertävät lähiöstä toiseen. Vaurastuvat muuttavat paremmalle alueelle ja tekevät tilaa uusille tulijoille. Kiertokulkua kuvaa köyhien saapuminen, sosiaalinen kohoaminen ja uusi siirtolaisaalto.

Yhdysvaltojen osalta kuvaus tuntuu epäuskottavalta, kun otetaan huomioon, että maan 314 miljoonasta asukkaasta peräti 47 miljoonaa on ruoka-avun piirissä. Sosiaalisessa kierrossa pitäisi tapahtua ihmeitä, jotta se ratkaisisi köyhyysongelman.

Slummista tuleekin ennemmin tai myöhemmin osa suurkaupunkia. Eilisen outo siirtolainen on tämän päivän suurkaupunkilainen kauppias, huomisen ammattilainen ja poliittinen päättäjä. Ilman slummien dynaamista voimaa suurkaupungit jäävät polkemaan paikalleen ja kuolevat.

Muutoksen suunta voi kuitenkin olla uhkaava. Saundersin mielestä Venezuelan Hugo Chavez ja Intiassa vaikuttava hindunationalistinen Shiv Sena -liike ovat esimerkkejä tapauksista, joissa poliittiset toimijat kaappaavat slummien voiman itselleen ja käyttävät sitä muuta väestöä vastaan.

Luonnonvoima

Arrival Citya voi arvostella siitä, että se vetää mutkat turhan suoriksi. Slummien dynamiikka ja rakenne ovat monimutkaisempia kuin Saunders esittää. Slummit eivät välttämättä synny spontaanisti, vaan niitä käytetään myös taloudellisen riiston ja rasismin työkaluina.

Saundersin näkökulma on myös ylioptimistinen. Köyhien omien mahdollisuuksien korostaminen on virkistävää, mutta köyhyyden suosta ei päästä sillä, että köyhät nostavat itsensä ja toisensa hiuksista kuiville.

Mike Davisin kapitalismikritiikki herättää uskottavamman ja erittäin ajankohtaisen huolen siitä, miten maapallo voi riittää, jos kaikki ihmiset pakotetaan samaan kuluttaja-palkansaajan malliin. Pahimmassa tapauksessa globalisaatio on kuin suuri pyramidihuijaus, johon maaseudun köyhät liittyvät muuttamalla paremman toivossa slummeihin. Eriarvoisuus kasvaa räjähdysmäisesti – kunnes kaikki romahtaa.

Saunders on kuitenkin oikeassa siinä, että ihmiskunnan viimeinen kaupungistumisen aalto on väistämätön mutta sen kulkuun on mahdollista vaikuttaa. Saunders näkee, että viimeinen suuri muuttoliike voidaan kääntää edistyksen voimaksi, jos slummeja ei väheksytä.

Saunders onnistuu kuvaamaan maaseudun ja kaupunkien aineenvaihduntaa tavalla, joka pakottaa tarkastelemaan uudelleen suhtautumista paitsi slummien asukkaisiin myös yleensä maan sisällä muuttaviin ja maahanmuuttajiin. Saundersin mukaan Euroopassa tarvitaan slummeja muodostavia kouluttamattomia siirtolaisia. Tarvitsemme ”elintasopakolaisia” eli yritteliäitä ihmisiä, jotka haluavat rakentaa parempaa tulevaisuutta itselleen, sukulaisilleen – ja myös meille kanta-asukkaille.

Ikääntymisen aiheuttamat kustannukset voidaan rahoittaa ottamalla vastaan siirtolaisia, jotka tuovat työn ja verotulot tullessaan. Toinen vaihtoehto – verojen kiristäminen entisestään, palvelujen vielä rajumpi leikkaaminen ja eläkeiän nostaminen – on velkakriisin aikana käytännössä mahdoton. Kyse on siitä, rakennetaanko yhteisölle tulevaisuutta vai luodaanko näyttämö sen tuhoutumiselle.

Saunders tulkitsee muuttoliikkeen eräänlaiseksi luonnonvoimaksi, jota ei voi pysäyttää, mutta jonka voi käyttää hyväkseen – tai kärsiä seurauksista. Euroopassa yritykset estää slummien muodostuminen ovat itse asiassa syynä maahanmuuttajien uskonnolliseen konservatismiin, seksuaaliseen alistamiseen ja organisoituun rikollisuuteen.

Olennaista on se, että kaupungit antavat kaikille ihmisille mahdollisuuden toteuttaa pyrkimyksiään.

Doug Saunders: Arrival City. How the Largest Migration in History is Reshaping our World. Windmill Books 2011. 364 sivua.

Mike Davis: Planet of Slums. Verso 2006. 288 sivua.

Kirjoittaja on Kelan tutkimusprofessori & Voima Kustannus Oy:n osaomistaja.