”Feministit raivostuivat”, kerrottiin pari viikkoa sitten lehtiotsikoissa. Minä riemastuin. Vihdoinkin feministit raivostuvat! Olen feministi ilman muttia ja olen ollut aika ärtyisä jo pitkään.

Niinpä feministien raivostuminen on minusta kiihkeä ja kunnioitettava askel eteenpäin – kohti muutosta: vaaditaan kunnolla samanpalkkaisuutta, kasvatetaan naisvaltaisten alojen arvostusta, suojellaan tyttöjen ja naisten seksuaalisuutta, estetään naisten sukuelinten silpominen täällä ja saman tien kaikkialla muuallakin, lopetetaan orjuus, kidutukset, häpäisyt ja epäoikeudenmukaiset rangaistukset.

Ai syy raivoon olikin Suomen euroviisu. Tsekkasin sen netistä. Outo ja aika typerä renkutushan se on, eikä marry me -anelu todellakaan ole itsenäisen naisen käytöstä, puhumattakaan laulajan vakuutteluista ruveta orjattareksi, mies saa olla herra.

Vasta luettuani ne muutamat harvat nettijutut feministien väitetystä raivostumisesta minäkin aloin raivostua: Missä ovat kansanjoukot? Barrikadit? Onko vallankumous taas siirretty huonon sään takia?

Facebookissa levitettiin eniten Helsingin Sanomien juttua, jossa puolestaan viitattiin suomenruotsalaisen Linnea Portinin Häxbrygdt-blogiin. Portin perusteli rauhallisesti ja selkeästi, miksi pitää laulua typeränä huutosakkibiisinä.

Bloggaus on tähän mennessä saanut 132 kommenttia, joista huomaa, miten jotkut käyvät aika kuumana. Silti voi olla vaikeaa vielä keksiä miten ”feministit raivostuivat”. Tai edes seuloa, ketkä kommentoijista olisivat feministejä.

Bloggaus ja sen kommentointi herätti toimittajat Pohjanlahden molemmin puolin. Ruotsalaiset ja suomalaiset toimittajat tekivät muutaman jutun, joissa päälähteenä oli Häxbrygdt-blogi. Tottahan toki näiden tiedotusvälineiden palstoille alkoi virrata kommentteja, mutta en niistäkään vetäisi johtopäätöstä laajasta feministien raivostumisesta.

Kuten totuttua, apajille ryntäsivät myös ne, jotka raivostuivat väitetystä feminismistä. Näiden mielestä mikään ei ole yhtä ärsyttävää kuin ääntään korottava nainen, ja niinpä oletettuja feministejä alettiin näillä samoilla kommenttipalstoilla kiireesti leimata huumorintajuttomiksi nirppanokiksi tai kateellisiksi eukoiksi.

Minä aloin raivostua lähinnä siitä, että feministisen vallankumouksen kaipuussani minut oli jymäytetty lukemaan näitä kommenttiketjuja.

* * *

Marry me -viisun pohtiminen on silti kiinnostavaa. Voiko kevyt poppi olla osoitus sortamisesta? Suosikkitutkijani Susan Faludi kirjoitti jo yli kaksi vuosikymmentä sitten kirjan Takaisku – Julistamaton sota naisia vastaan. Siinä Faludi purkaa kerros kerrokselta amerikkalaisessa politiikassa ja populaarikulttuurissa 1970- ja 1980-luvulla tapahtuneita muutoksia todistaen, miten naisten vapautta kavennettiin.

Osaksi kaventajina ovat olleet valtaapitävät miehet – patriarkaatti, kuten me feministit tapaamme sanoa. Kuitenkin myös naiset itse osallistuivat valtansa pienentämiseen, ja tämä tapahtui hyvin ovelasti: naiset alkoivat muuttaa omaa arvomaailmaansa laajojen yhteiskunnallisten ja kulttuurillisten keppi ja porkkana -menetelmien sekä ivaa ja imartele -taktiikoiden jälkeen.

Faludin mukaan miehet pelästyvät aina naisten saadessa valtaa, ja miehet kokevat aina naisten aseman parantumisen olevan miehiltä pois. 1970-luvun lopussa työssäkäyvä älykäs nainen oli noussut jo leffoissa ja teeveessä naisihanteeksi, ja naiset alkoivat valloittaa työmarkkinoiden lisäksi yliopistoja ja korkeakouluja.

Aborttikin yleistyi vapaan seksin myötä. Talous alkoi vajota alaspäin, ja valtaapitävät keksivät alkaa syyttää kansankunnan ahdistuksesta naisliikettä. Nyt näistä naisten vapauksista piti päästä kiireen vilkkaa eroon. Poliittista valtaa USA:ssa käyttivät tuolloin republikaanit Ronald Reaganin vetäminä, ja Britanniassa vallalla olivat konservatiivit Margaret Thatcherin – ei todellakaan minkään naisemansipaattorin – johdolla.

Perhearvoja ja lasten etua alettiin korostaa kertoen samalla että naimattomuus ja kaipuu itsenäisyyteen ovat epänormaalin ja ahdistuneen naisen merkkejä. Yhteiskuntaa alettiin rakentaa hippiaikojen jäljiltä uudestaan niin, että ylimmäksi ihmissuhdehierarkiassa nousi heteroseksuaalinen ydinperhe ja alimmaksi vajosi pelottava hullu: sinkkunainen.

Faludin nerous piilee juuri siinä, miten hän havaitsi, kuinka populaarikulttuurin muodot kuten musiikki, elokuvat ja teeveesarjat muuttivat kansakunnan arvoja alkaen ylistää perheelleen uhrautuvaa kilttiä kotiäitiä. Samalla itsenäinen uraa tekevä nainen leimattiin pelottavaksi ja ilkeäksi, tai vähintään säälittäväksi olennoksi, jonka on pakko hoitaa itsensä kuntoon, yleensä pääsemällä naimisiin.

Kirjan esimerkit perhettä ja pikkulasten hoitoa rakastavasta Kolkyt ja risat -sarjan perheistä Kateen ja Allieen, yhteenmuuttaviin katkerasti eronneisiin sinkkunaisiin, ovat riemastuttavia. En muistanutkaan, että sarjan loppupuolella takaiskun ulotuttua heihinkin, Allie joutui naimisiin lähes vasten tahtoaan, kun oikea mies vain sattui tulemaan kuvioihin. Ydinperhe palasi rajusti.

Takaisku onnistui hyvin etenkin Yhdysvalloissa, jossa naiset palasivat joukoittain kotiin. Jopa niin innokkaasti, että siellä vielä nykyään 2010-luvulla keskiluokalle on lähes itsestään selvää lapsen hoito kotona kouluikään asti.

Pariisissa asuva amerikkalainen Pamela Druckerman hehkuttaa kirjassaan Kuinka kasvattaa bébé (Siltala 2012) miten hän ihailee ranskalaista päivähoitojärjestelmää. Kotona New Yorkissa sukulaiset ja ystävät luulivat, että onnellisessa avioliitossa elävä toimittaja ja kirjailija Druckerman jäisi kotiin hoitamaan esikoistaan. Nämä olivat vihaisia ja jopa järkyttyneitä, kun Druckerman panikin vain muutaman kuukauden ikäisen lapsensa päivähoitoon. Druckerman oli vakuutellut maanmiehilleen, miten Ranskassa on ihan yleinen tapa luottaa sellaiseen ihmeeseen kuin lastentarhaan, ja miten pienet ruokitaan siellä jopa terveellisesti.

* * *

Mutta hetkinen. Entä se Suomen euroviisu? Biisin naisella on voimakas halu päästä vihille, ja sen saadakseen hän on valmis epätoivoisiin tekoihin kuten laihduttamaan. Hän lupaa miehelle myös tottelevansa tätä, ”I’m you slave and you’re my master”.

Kuulostaa kovin tutulta, jos on lukenut E. L. Jamesin maailmanlaajuiseen huippusuosioon noussutta Sidottu, Satutettu ja Vapautettu -viihdekirjasarjaa. Niiden suosio pohjautunee vähän totuttua rajumpiin seksikuvauksiin, joissa ujo ja viaton päähenkilötyttö antautuu eksentrisen miljardööripoikakaverinsa sitomis- ja alistamisleikkeihin.

Pääparin orgasmit ovat moninkertaisia, ja ne ovat ravisuttaneet koko maailmaa: muun muassa USA:ssa ja Britanniassa on väitetty, että syntyvyys kääntyi nousuun yhdeksän kuukauden kuluttua kirjojen tuosta markkinoille. Seksivälinekauppa tietysti kukoistaa, ja suurin osa uusista asiakkaista on naisia.

Ei raivostuta viisun orjuuttamiskohdasta vielä, sillä jotkut feministitkin haluavat antautumisleikkejä. Sosiologi Anna Kontula kirjoitti pamfletissaan Tästä äiti varoitti (Like ja Into 2009): ”On jollakin tavoin ymmärrettävää, että miehet nauttivat voiman kokemuksesta. Paljon vaikeampaa on ollut hyväksyä, että itsekin nautin siitä, ja ettei myöskään itselleni tasa-arvo ole seksikästä. […] Rakkaimmat fantasiani ja järisyttävimmät orgasmini ovat aina liittyneet tilanteisiin, joissa olen tavalla tai toisella objekti, mieluiten sidottu ja nöyrä, olemassa vain toisen haluja varten.”

On tärkeää ymmärtää, että omissa seksiakteissaan alistamista haluava ei suinkaan viittaa haluavansa eurooppalaiseen lähiöön vangitun nigerialaissyntyisen seksiorjan asemaan, eikä tämä halua itseään kiristettävän paperittomuudella, myytävän itseään bordelleihin tai haaremeihin eikä tämä halua pakolaisleirien raiskauskeskuksiin.

Kontula tekee selvän eron vapaaehtoisella alistumisella ja alistetuksi tulemisella, vaikka tämän kiteyttäminen tuntuu vaatineen häneltä ponnistuksia: ”Feministin tyttärenä olen kasvatettu ajatukseen, että ihmiset ovat tasa-arvoisia eikä yhden sovi alistaa toista – saati kaivata alistettavaksi. Siksi valtasuhteen tuominen vuoteeseen on niin vaikeaa. Alistuminen ja alistetuksi tuleminen ovat kuitenkin eri asioita. Alistumisessa on eri tavalla kyse toimijuudesta, sillä päätän itse asettua tiettyyn asemaan ja rohkaisen kumppaniani ohjastamaan. Kyse ei ole pakosta vaan vapaudesta.”

* * *

Löysinpä silti euroviisusta jotakin edes hieman raivostuttavaa: miksi ihmeessä nainen lupaa kertosäkeessä ottaa miehensä sukunimen? Kun sukunimilaki aikoinaan muuttui, olin varma ettei juuri kukaan enää ottaisi yhteistä nimeä, koska en käsittänyt mitä järkeä on vaihtaa nimeään. Yllättävän moni kuitenkin ottaa, monen kertoman mukaan lasten takia (minä en nuorena feministinä osannut ajatella mitään niin ihmeellistä kuin lapsia). Ja aika usein juuri nainen ottaa miehen sukunimen.

Sukunimien vaihtamisia, eurohumppaa tai ydinperhettä rakastavia TV-sarjoja voi pitää aika merkityksettöminä asioina. Eräässä feministiblogissa tämän väitetyn raivostumiskohun sanottiin olevan tyypillinen first world problem eli teollisuusmaissa asuvien hyvin toimeentulevien kermaperseiden turhaa vouhkaamista.

Mutta ei feminismi ole lainkaan turhaa, ja kyllä kaikkiin epätasa-arvoa korostaviin mekanismeihin kannattaa kiinnittää huomiota. Kannustan vielä kanssasisariani ja -veljiäni tajuamaan, että feminismillä on tärkeä sijansa edelleen hyvinvointivaltioissakin. Tasa-arvo on tavoiteltava tila, ja siihen on vielä paljon matkaa:

On järjetöntä, että meistä ja lapsistamme huolta pitävät ihmiset eli kasvattajat, opettajat ja hoitajat ovat alimmin palkattuja. Vieläkään ei näy niitä isoja ay-pomoja, jotka ottaisivat sairaanhoitajien ja opettajien työtaistelut vakavasti.

Koulussa hyviä arvosanoja saavaa ”kilttiä tyttöä” pidetään vain ulkoa oppimisen mestarina. Vilkkaat pojat ovat jännempiä jo alaluokilla. Tytön käytyä korkeakoulut työmarkkinat valloittaa vähemmän koulutetut mutta luovemmiksi väitetyt nuoret miehet.

Väkivallanteot perheessä tai sen ulkopuolella eivät saa olla muka uhrien omaa syytä. Kulttuuririennoissa, vapaaehtoistöissä ja järjestöelämässä viihtyvät aktiiviset naiset ovat arvokas voimavara, eivät kukkahattutädeiksi pilkattuina halveksunnan kohde. Eihän minun tarvitse enää jatkaa? En halua tästä masentavaa juttua, vaan herättävän kannustavan.

Lopuksi tarvitaan muutama sana Faludilta, edelleen 1990-luvulta. Tässäkin yhteydessä feminismin vastustaja voi olla, ja usein onkin, nainen:

”On erityisen vaikeaa paljastaa feminisminvastaisia käsityksiä, jotka on puettu feminismin valepukuun. Mutta on vieläkin vaikeampaa kohdata vastustaja, joka tekeytyy piittaamattomuuden valepukuun. [..] Feminismi on ’niin seitkytlukulaista’ sanovat pop-kulttuurin ironikot tukahduttaen haukotuksen. He sanovat olevansa nyt ’postfeministejä’, millä he eivät tarkoita sitä, että naiset olisivat saavuttaneet tasa-arvon. He tarkoittavat yksinkertaisesti sitä, että he itse ovat saavuttaneet vaiheen, jossa ei tarvitse edes teeskennellä välittävänsä. Kyse on välinpitämättömyydestä, joka voi lopulta antaa kaikkein tuhoisimman iskun naisten oikeuksille.”

Susan Faludi: Takaisku. Kääntöpiiri 1994, 546 s. Suom. Marjo Kylmänen ja Tuuli-Maria Mattila.

Kirjoittaja on kirjoja rakastava ihmisoikeusaktivisti.