Veikkolan Kartanoteatteri esittää tänä kesänä liikuttavan annoksen Suomen mielenterveystyön historiaa. Näytelmä Särkyneiden siipien korjaamo vie katsojan onnelliseen ja todelliseen kyläyhteisöön, jota uhkaavat yksilökeskeinen, rahanahne uusi maailma ja politiikka.

Väistämättömäksi kysymykseksi nousee, mikä on mielenterveystyön tämän päivän tilanne. Samalla katsoja kuulee yhden pehmeitä, luonnonmukaisia hoitoja suosineen parantolan tarinan.

Kirkkonummen Veikkolan vanhan parantolan tarina on kiinnostanut ohjaaja Eija Ahvoa ja teatterilaisia jo vuosia. Lopulta pari vuotta sitten he alkoivat koota tietoa parantolan toiminnasta, haastattelivat lukuisia entisiä työntekijöitä ja lukivat parantolasta kertovan Seija Rossin kirjan Parantava yhteisö.

Dramaturgi Marja-Kaarina Mykkänen kokosi käsikirjoitusryhmän tarinoista yhtenäisen juonellisen näytelmän, joka nyt avaa parantolan ovet kaikelle kansalle.

Vuodesta 1929 vuoteen 1995 toiminut parantola on ollut merkittävä alueelle. Paikalliset puhuvat edelleen ”Veikkolan hengestä” viitaten parantolan tuomaan yhteisöllisyyden tunteeseen.

Teatterilaisten mukaan henki jatkuu nyt kaikille avoimessa Kartanoteatterissa, ja sen aistii.

On vuosi 1929. Taustalla on vanha, puinen huvila ja metsää. Näyttämöllä, eli vehreällä parantola-alueen pihalla, tapahtuu koko ajan. Joku harhailee omenapuun alla, yksi maalaa, yhdet kuorivat perunoita, toiset tekevät käsitöitä. Kaikkien kanssa on hoitaja. ”Työ ja terveys gå hand i hand”, julistaa ylihoitaja Senni, jota näyttelee Satu Jämsä.

Hänelle rooli on ollut pieni kielikylpy, sillä alkuperäisen ylihoitajan kaksikielisyys on haluttu tuoda myös näytelmään. Tosin ruotsinkieltä on vain vähän, ja muut hahmot puhuvat suomea. Jämsälle rooli on myös ensimmäinen päärooli Kartanoteatterissa. Hän kertoo harjoitusten olleen vaativia, mutta palkitsevia.

”Ylihoitajalla oli parantolassa iso vastuu ilmapiirin luomisessa, ja se minun on onnistuttava tuomaan esiin”, Jämsä sanoo.

Hän onnistuu. Katsoja pääsee helposti sisälle rentoon ja avoimeen yhteisöön, joka pihalla pyörii. Osansa on myös näyttelijöillä, jotka uskottavasti esittävät potilaita. Erityisesti Veini Nupposen sympaattisesti esittämä runoilija Ylermi Tuominen nousee keskeiseksi draaman tekijäksi. Kullakin potilaalla on oma vaivansa ja erityispiirteensä, on skitsofreniaa, masennusta ja ylensyöntiä. Mutta mikä parasta, näytelmä ei pilkkaa poikkeavia.

Esitystä rytmittävät laulut ovat aikoinaan parantolassa olleiden kirjoittamia. Musiikin on säveltänyt Sami Panula. Myös repliikeissä on sitaatteja tosi elämästä, ja hahmoilla on esikuvansa todellisuudessa, mikä tekee näytelmästä entistä mielenkiintoisemman. Pieni keittäjän, talonmiehen ja poliisin kolmiodraama on keksitty, ja se tuo esitykseen myös perinteistä kesäteatteridraama. Katsomossa saa nauraa ja surra.

Vaatetusta vaihtamalla roolihahmot siirtyvät vuosikymmeneltä toiselle aina nykyaikaan asti. Yhdessä vaiheessa hoitajat ja parantolan ylilääkäri kulkevat siviilivaatteissa, jotta potilailla olisi kotoisampi olo. Ylihoitaja nimittää potilaita rakkaiksi lapsikseen, ”kära barn”.

”Täällä arvostettiin ihmisiä ja pyrittiin hoitamaan heitä mahdollisimman vähillä lääkkeillä”, ohjaaja Ahvo kertoo. Hän on huolissaan, miten tämän päivän hoitotyö pyörii pillerikauppiaiden ympärillä ja unohtaa yhteisöllisyyden, taiteen ja työn parantavan vaikutuksen.

Huoli on perusteltua. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan 2000-luvulla laitoshoito on vähentynyt ja avohoito lisääntynyt. Vuoden 2006 ja 2012 välillä avohoitokäynnit ovat lisääntyneet 17 prosenttia. Viime vuoden huhtikuussa Taloussanomat uutisoi, että masennuslääkkeiden käyttö on kymmenkertaistunut viimeisen 20 vuoden aikana. Suomen Mielenterveysseuran mukaan jo yli 700 000 tuhatta suomalaista käyttää ainakin ajoittain jotain psyykelääkettä. Eikä sairaaloiden pihalle niin vaan enää mennä juttelemaan potilaiden kanssa, kuten aikoinaan Veikkolassa.

Reilun parin tunnin aikana katsoja näkee, miten mielenterveyspotilaisiin on suhtauduttu 1930-luvulta tähän päivään ja kohtaa monia kysymyksiä. Toisella puoliajalla roolit puhuttelevat yleisöä suoraan. ”Mistä me tunnistamme siipirikon? Oletko se sinä? Voiko ihminen muuttua? Ei yksin. Avohoito, turha toivo!”

Sanoma ei jää epäselväksi, ja näytelmän olisi voinut päättää jo loppupuolella olevaan lauluun katoavasta yhteisöterapiasta ja hajoavasta potilasryhmästä. Kuitenkin parantolarakennuksien tarina näyttämöllä jatkuu, kun ulkopuoliset päättäjät tulevat pihalle suunnittelemaan, miten alueesta saisi tuottavamman.

Tosielämässä vanhat ränsistyneet rakennukset ovat museoviraston suojeluksessa eikä Suomen Mielenterveysseuralla ole varaa kunnostaa niitä. Kunta vuokraa niitä päiväkotitoimintaan, mutta ei myöskään kunnosta. Ihmiset eivät halua purkaa taloja, mutta rahaa ja ratkaisuvaihtoehtoja puuttuu.

Taistelu kulttuurihistoriallisesta talosta ei ole poikkeuksellista Suomessa. Mieleen tulevat esimerkiksi VR:n vanhat makasiinirakennukset Helsingissä ja Sininen jugendtalo Turussa. Näytelmässä teinit onnistuvat pelastamaan parantolan kaavamuutokselta ja purkamiselta. Todellisuudessa parantolan rakennusten kohtalo on auki.

Esitykset 25.6.–11.7. Veikkolan Parantolan piha-alueella kello 19.