Osa artikkelista julkaistu Voimassa 1/2012.

Sen piti olla verottajan ja poliisin läpimurto rakennusalan pimeille työmaille. Sen piti todistaa rakennustyömaiden harmaan talouden olevan järjestäytynyttä rikollisuutta. Se oli suuri mediamenestys tullessaan julki kohta viisi vuotta sitten.

Harva toimittaja jaksoi lukea läpi hovioikeuden 700-sivuisen tuomion, ja luultavasti vain satunnaiset lukijat huomasivat pieniksi kutistuneet uutiset. Juttu oli suurelta osin sortunut, vaikka rakennuksilla olikin kiistatta tehty rikoksia.

”Anton”-juttu, rakennusalan suuri kuittikauppajuttu pantiin vireille Helsingin käräjäoikeudessa kesällä 2007, ja se ontui päätökseensä Helsingin hovioikeudessa joulukuun 2011 puolivälissä. Noin sadasta vastaajasta useimpien syytteet hylättiin.

Verotarkastuksissa ja esitutkinnassa selvisi, että rakennustyömailla tehdyistä urakoista olivat laskuttaneet ennakkoperintärekisterissä olevat ja luottotiedoiltaan puhtaat yhtiöt, joista rahat oli laskutettu toisiin yhtiöihin ja lopulta jaettu käteisenä.

Rahan nostamisessa käytettiin myös täysin tekaistuja laskuja, joilla yhtiöiden voittoja pimitettiin – siitä nimi kuittikauppajuttu. Arvonlisäveroja, sosiaaliturvamaksuja ja ennakonpidätyksiä oli vuosina 2003–2005 jäänyt maksamatta useita miljoonia euroa.

Verohallitus ja kihlakunnansyyttäjät Hannu Joona, Heli Haapalehto ja Tommi Hietanen loivat juttua varten kokonaan oman käsitteistönsä. Esitutkintapöytäkirjoissa ja syytteissä vilisee toimistoyhtiöitä, toimistohenkilöitä, kuittiyhtiöitä, nostoyhtiöitä, rahannostajia, nimenkäyttäjiä, välittäjiä, joille ei ole vastinetta normaalissa juridisessa kielessä. Näitä tarvittiin, koska kaikki toiminta haluttiin todistaa järjestäytyneeksi rikollisuudeksi.

Verohallitus ja syyttäjät lähtivät siitä, että eri firmoissa toimintaan osallistuneet olivat kaikki käyttäneet määräysvaltaa, toimineet itsenäisesti. He eivät siis olleet toimineet työntekijöinä, vaan olivat vastuussa kaikista firman verojen laiminlyönneistä.

Olikin selvää, että monet käyttivät toisten omistamia yhtiöitä omien töidensä laskutuksessa. He esimerkiksi sopivat itse urakan rakennustyömaalla firman X nimissä. He tekivät urakan ja firma X laskutti.

He puolestaan laskuttivat omansa toiselle yhtiölle ja nostivat rahat lopulta käteisenä tai tekaistuilla kuiteilla. Hovioikeus katsoi, etteivät nämä henkilöt voineet vedota työntekijäasemaan, he toimivat itsenäisesti. Tämä näyttää syyttäjien voitolta, mutta se oli tappion alku.

Syyttäjät nimittäin katsoivat, että firman X olisi pitänyt maksaa noista läpi kulkeneista rahoista arvonlisäverot ja sosiaaliturvamaksut ja suorittaa ennakonpidätykset. He syyttivät paitsi työmiehiä, myös yhtiön omistajia ja niissä oikeasti työssä olleita veropetoksesta, koska nuo maksut olivat maksamatta.

Hovioikeuden mukaan nimenomaan siksi, että henkilöt olivat tosiasiassa toimineet omissa nimissään ja käyttäneet firmaa X vain laskuttajana, firman X ei kuulunut maksaa maksuja, eikä ennakkopidättää veroja. Näiltä osin syytteet kaatuivat, mutta tämä oli pienin niistä omista miinoista, joihin syyttäjät astuivat. Pahin miina oli jättää syyttämättä.

Syyttäjät syyttivät vastaajia yhtiöissä tehdyistä veropetoksista tai avunannoista niihin. Tämä oli oleellinen osa taktiikkaa, jolla kaikki piti osoittaa yhden liigan järjestäytyneeksi toiminnaksi. Syyttäjät eivät syyttäneet näitä itsellisiä yrittäjiä heidän omassa, henkilökohtaisessa verotuksessaan tekemästään veropetoksesta.

Eivät syyttäneet, vaikka monet olivat kiistatta jättäneet ilmoittamatta tulojaan ja veroja maksamatta. Koska syyttäjät eivät syyttäneet, ei hovioikeus tuominnut. Hylätyissä syytteissä on kymmeniä tällaisia tapauksia.

Pyrkimys todistaa kaikki liigan jäseniksi johti kummallisiin väitteisiin. Joissain yhtiöissä olisi ollut jopa kymmeniä ”tosiasiallista päätösvaltaa käyttäviä”. Jo yleisen elämänkokemuksen perusteella se ei ole uskottavaa, eikä esitutkinnassa koottu näyttö riittänyt lainkaan tällaiseen tulkintaan. Myös tämän vuoksi hovioikeus hylkäsi syytteitä.

Käräjäoikeudessa vastaajia oli 95. Heistä yhdeksän syytteet hylättiin kokonaan, ja he mitä ilmeisimmin myös olivat syyttömiä. Syytteeseen vedettiin esimerkiksi yksi Helvetin enkeleiden Helsingin-osaston jäsen, jota väitettiin päätekijäksi. Näyttö oli tavattoman heikko, ja hänen kaikki 18 syytettään hylättiin puhtaasti.

Syytteet perustuivat yhden päätekijän jälkikäteen, pitkän vangitsemisajan jälkeen kehittämään tarinaan, jolla tämä mies aivan ilmeisesti pyrki puhumaan päätekijäksi jonkun muun kuin itsensä. Väitteitä ei tukenut mikään muu näyttö. Nostamalla silti syytteet nähtävästi pönkitettiin väitteitä järjestäytyneestä rikollisuudesta, mutta yritys kääntyi itseään vastaan.

Hovioikeudessa kaatuivat vielä 46 vastaajan syytteet. Heistä monet olivat tehneet pimeitä töitä, mutta vapautuivat pääosin syyttäjien virhearvion vuoksi. Samalla käräjäoikeudessa maksamattomista veroista tuomitut 7,6 miljoonan vahingonkorvaukset putosivat kolmasosaan.

On ilmeistä, että mikäli viranomaiset olisivat keskittyneet siihen, mistä oli näyttö, pimeistä töistä ja maksamattomista veroista, lopputulos olisi ollut oleellisesti toisenlainen. Pakkomielle rakentaa juttu järjestäytyneestä rikollisuudesta ”kusi urakan”, kuten rakennuksilla on tapana sanoa.

Kirjoittaja on vapaa oikeustoimittaja.