Näyttelijä Verónica Echegui pyyhältää haastattelupöydästä toiseen lyhyellä Helsingin-vierailullaan. Hän on täällä puhumassa nyt Suomen-ensi-iltansa saavasta elokuvasta Katmandu – taivaan peili. Siinä Echegui näyttelee Laiaa, nuorta espanjalaista opettajaa, joka päättää vaihtaa oman elämänsä suuntaa ja jäädä Nepaliin opettajaksi.

Icíar Bollainin ohjaama elokuva ei varsinaisesti saarnaa. Se näyttää, miten kulttuurien kohtaaminen sattuu. Elokuvan yhtenä teemana on feminismi ja naisen paikka yhteiskunnassa. Vapaammasta Espanjasta saapuva Laia joutuu hyväksymään, että Nepalissa naisilla ei ole samoja oikeuksia.

”Feminismi ymmärretään usein väärin. Minulle feminismi tarkoittaa jotain voimakasta ja puhdasta – sitä että naisten pitää etsiä ja ottaa paikkansa yhteiskunnassa, etsiä oma määränpäänsä. Minusta naiset eivät ole omalla paikallaan. Enkä puhu vain palkoista. Naiset eivät ole niillä paikoilla, joissa he haluaisivat ja voisivat olla. Eikä tarkoituksenani ole syyllistää miehiä. Tiedän, että haluan olla onnellinen, mutta on minun vastuullani oppia tuntemaan itseni tarpeeksi hyvin ja toimia siten, että voin olla toteuttaa itseäni.”

Echegui sanoo, että naisten asema nykyajan Nepalissa ja Espanjassa on eri, mutta että toisaalta tilanne ei kuitenkaan ole niin vieras. Vielä 50 vuotta sitten naiset olivat myös Espanjassa yhtä alistettuja kuin Nepalissa.

”Tosin tämä elokuva ei ole vain naisille.”

Elokuvan päähahmo pakenee menneisyyttään ja uskoo elämäntehtävänsä olevan nepalilaislasten auttaminen. ”Laia friikahtaa Nepalin kulttuuriin”, Echegui kuvailee. Maa oli hänellekin vaikuttava kokemus.

”En ollut aiemmin käynyt Nepalissa. ja halusin mennä sinne ilman ennakkoluuloja, enkä ottanut maasta paljoa selvää. Siellä on paljon kauniita asioita, mutta huomasin olevani kulttuuria kohtaan myös tuomitseva. Esimerkiksi vanhempien sopimat järkiavioliitot, niitä minun on vaikea sulattaa.”

Echegui kuvailee, että Nepalissa vaimosta tulee miehen omaisuutta, syttyi pariskunnan välille rakkautta tai ei. Eikä avioliitosta voi erota ilman että perhe hylkää naisen.

”Käytännössä eronneen naisen vaihtoehdot on joko ryhtyä prostituoiduksi tai kodittomaksi.”

Echegui lisää, että totta kai paperi- ja järkiavioliittoja järjestellään myös Espanjassa, mutta tilanne on eri: ero ei tee naisen elämästä henkilökohtaista katastrofia.

Nuoren naisen epätoivoinen kohtalo nähdään elokuvassakin. Roolin tehneestä 20-vuotiaasta Sumyata Battaraista tuli Echeguin ystävä, ja sitä kautta Echegui pääsi tutustumaan Nepalin tosielämään.

”Sumin perhe on korkeaa kastia, hän on voinut opiskella. Silti hän ei voi valita itselleen poikaystävää, vaan vanhemmat valitsevat miehen. Ajattelin, että en voi puhua hänelle liikaa, ettei hän saa vääriä ideoita.”

Echegui kertoo, että kun hänen poikaystävänsä Alex tuli käymään kuvauspaikalla, Sumyata Battarai oli ihmettellyt, että ahaa, te olette rakastuneita.

”On vaikea ymmärtää, että hän, fiksu ja cool tyyppi ei saisi kokea sitä, että on rakastunut ja joku rakastaisi häntä. Hän rukoilee saadakseen puolison, jota rakastaa. Ehdotin hänelle, että tule Eurooppaan ja rakastu täällä johonkin. Hän tulikin Eurooppaan Katmandun ensi-illan aikaan viikoksi, mutta äitinsä kanssa.”

Elokuva pohtii myös sitä, miten ulkopuolisen on helppo neuvoa. Laia näkee Nepalin kulttuurin ulkopuolisena ja haluaa muuttaa maan käytäntöjä. Echegui pitää tällaista ajattelua varsin tyypillisenä eurooppalaisille.

”Me eurooppalaiset ajattelemme helposti, että meidän kulttuurimme on se oikea ja meidän kehityksemme hyvää. Jos matkustan esimerkiksi Meksikoon, minun helppo ajatella, että he ovat takapajuisia tai petoja joissain tavoissaan.”

Echegui on miettinyt paljon vapaaehtoistyön merkitystä. Hän sanoo, että ihmisten pitäisi keskittyä ensin itseensä ja lähellä oleviin asioihin. Sen jälkeen voi miettiä muiden tilanteen muuttamiseen. Echegui on tehnyt omassa elämässään valintoja, joilla tukee heikompiosaisia, myös Nepalissa. Hän kertoo innoissaan, kuinka tapasi kuvausten ulkopuolella espanjalaisen miehen, joka on ryhtynyt auttamaan paikallisia hylättyjä naisia. Echegui suunnittelee hänen kanssaan yhteistyötä.

”Mies opettaa naisia ompelemaan ja naiset tekevät hänen designinsa mukaan käsitöitä. Hän vie vaatteita Barcelonaan ja myy töitä siellä. Nyt mukana on yhdeksän naista, jotka selviytyvät työstä saatavalla palkalla. Kaikki nämä naiset ovat perheidensä hylkäämiä.”

Nepalissa kuvaukset järjestettiin paikallisen kansalaisjärjestön tiloissa. Echegui kertoo, että eräänä päivänä he kuulivat, kuinka eräs järjestön työntekijöistä oli lyönyt 5-vuotiasta vain koska tämä ei tahtonut pestä hiuksiaan.

”Näyttää, että siellä väkivalta on keino kommunikoida. Ja vaikka tahdoin kuristaa tuon lasta lyöneen naisen, ymmärrän, että se on se miten häntäkin on kohdeltu – malli, jonka hän on oppinut asioiden hoitamiseen.”

Elämänsä suunnan muuttaminen on todellinen haaste, toteamme.

21-vuotiaana Echegui halusi muuttaa omaa elämäänsä ja hän lähti Meksikon Chiapasiin. Echegui halusi auttaa zapatisteja ja ryhtyi liikkeen apuna toimivaksi tarkkailijaksi.

”Jos armeija tulee, tarkkailija laskee, paljonko jeeppejä oli ja paljonko sotilaita. Mutta ymmärsin aika pian, että olin Meksikossa vain, koska pakenin oman elämäni ongelmia. Tunsin itseni typerykseksi, mutta se oli hyvä kokemus, hahmotin maailmaa uudella tavalla. Olin siellä sitten vain kuukauden.”

Echegui on työskennellyt myös kansalaisjärjestössä, joka Espanjassa auttoi syöpään sairastuneita lapsia.

”Mutta opiskelin silloin jo teatteria ja ymmärsin, että lapset tarvitsevat jatkuvuutta. Ei ole hyötyä, että piipahdan heidän luonaan silloin tällöin, kun töiltäni ja koulunkäynniltäni ehdin. Pyrin auttamaan järjestöä nykyään muin keinoin.”

Echegui toistaa, että auttaakseen muita on ymmärrettävä, että muutos on ensin tapahduttava itsessä.

”Kolmas maailma on ehkä onneton, mutta ei tarvitse lähteä sinne saakka auttaakseen ihmisiä. Minusta koko Eurooppa ja Pohjois-Amerikka on sairaana. Ihmisten pitäisi olla tietoisempia lähellä tapahtuvista asioista. Totta kai on hienoa, että ihmiset menevät ja auttavat kehittyvissä maissa, mutta ei se ole vaatimus kaikille.”

Puhe kääntyy jälleen Katmandu-elokuvan tarinaan. Sen esikuvana on tosielämä, espanjalaisopettaja Victoria Subiranan kokemukset. Hän haki Espanjasta apurahoja, jotta voisi opettaa ilmaiseksi lapsen vapaata ja luonnonmukaista kehitystä korostavilla montessori-menetelmillä Nepalissa.

”Montessori-opetukseen pääsemiseksi pitää Espanjassa maksaa suuria summia. Onhan hienoa, että Subirana sai avustusta Nepalissa opettamiseen, mutta miksei montessori-opetusta järjestetä ilmaiseksi tai ainakin halvemmalla myös Espanjassa?”

Echeguin kotimaa on nyt keskipisteessä Euroopan talouskriisissä. Echegui sanoo seuranneensa jonkin verran talouskeskusteluja.

”Minusta on hienoa, että ihmiset järjestävät mielenosoituksia Madridissa. Mutta minä en toisaalta oikeastaan usko tappelemiseen tai riitelyyn. En usko siihen ajatukseen, että systeemi tekee meistä sellaisia tai tällaisia. Aina voi tehdä jotain itsensä eteen. Toivoisin, että ihmiset voisivat katsoa ulkopuolisen silmin. Minusta on hienoa, että Madridissa on paikkoja, joissa ihmiset yrittävät elää omaehtoista elämää. Siellä ihmiset eivät ole odottamassa, että joku tulee pelastamaan, vaan he yrittävät luoda toisenlaista maailmaa.”

Echegui kertoo, että Espanjassa on tällä hetkellä 1 500 000 perhettä, joilla ei ole työtä. Echegui pitää hyvänä ideana, että ihmiset ryhtyvät viljelemään maata ja saavat elantonsa siitä.

”Emmehän me välttämättä tarvitse pankkeja”, hän sanoo. ”Mutta minusta tuntuu, että keskiluokka halutaan tappaa, jotta rikkaat vain rikastuisivat.”

Icíar Bollain: Katmandu – taivaan peili. Ensi-illassa 10.8., esitys vielä 9.8. Helsingin Kesäkino Engelissä kello 22.30.